Vaaleankeltainen puutalo nököttää Helsingin Veturitorilla betoni- ja teräsrakennusten
keskellä kuin tipautettuna toisesta todellisuudesta.

Niin periaatteessa onkin: Rauhanasemana tunnettu, yli satavuotias talo rakennettiin alun perin rautatieasemaksi Kannaksen Vammeljoelle, josta se siirrettiin Pasilaan. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun se vihittiin suomalaisten rauhanjärjestöjen kotipaikaksi.

Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius oli teini-ikäinen tet-harjoittelija, kun asemaa aikoinaan kunnostettiin. Silloin elettiin rauhanaktivismin nousukautta. Ydinaseiden vastaiset marssit keräsivät massoittain osallistujia, ja Rauhanasemalla riitti talkoolaisia ja innostusta.

”Nyt, kun meillä on rahaprobleemia, monet eivät niinkään kysy, selviääkö Rauhanliitto vaan selviääkö Rauhanasema. Talosta on tullut tavallaan rauhantyön symboli. Sillä on ihmisille
laajempaa merkitystä, ja monilla on siitä muistoja”, Lodenius kertoo.

Niin hän kuin moni muukin pitkän linjan rauhanaktivisti kokee, että rauhanliike on nyt vaikeimmassa tilanteessa vuosikymmeniin.

”Aiemmin jopa sotilaat sanoivat yhteisissä keskusteluissa, että mehän olemme samalla asialla, vaikka keinot ovat erilaiset. On tosi suuri järkytys elää ajassa, jossa ihmiset kaduntallaajista korkeimpaan johtoon eivät enää pidä itsestään selvänä yhteistä tavoitetta rauhaan.”

Lodenius on luotsannut liki 20 vuoden ajan sekä Rauhanliittoa että sen omistamaa Rauhanasemaa, jossa useammalla rauhanjärjestöllä on toimisto.

Hänen työlistalleen kuuluu monenlaista: joinakin päivinä hän kirjoittaa asiantuntijalausuntoja lakiluonnoksiin, joinakin huolehtii siitä, että talon putket ovat kunnossa ja sähkölasku maksettu.

Työ on aina ollut osittain talkootyötä, mutta nyt Lodenius saa palkkaa enää kahdelta työpäivältä viikossa. Se johtuu siitä, että oikeusministeriö lakkautti rauhantyön yleisavustuksen tämän vuoden alussa.

Myös toinen järjestölle tärkeä rahoituskanava, ulkoministeriön viestintä- ja globaalikasvatustuki, on lopetettu.

Tähän asti suomalainen rauhanliike on ollut vireä. Kattojärjestönä toimivalla Rauhanliitolla on 18 jäsenjärjestöä – muun muassa sivarien ja totaalikieltäytyjien asiaa ajava Aseistakieltäytyjäliitto sekä rauhanjärjestö Sadankomitea. Lisäksi on Rauhanliittoon kuulumattomia rauhanjärjestöjä.

On tosi suuri järkytys elää ajassa, jossa ihmiset kaduntallaajista korkeimpaan johtoon eivät enää pidä itsestään selvänä yhteistä tavoitetta rauhaan.

Leikkaukset ovat ajaneet monet rauhanjärjestöt kriisiin. Ne, joissa on ollut palkattua henkilökuntaa, ovat irtisanoneet ja osa-aikaistaneet väkeään. Jäljelle jääneet yrittävät pyörittää toimintaa jäsenmaksujen, muiden apu- ja tukirahojen, pienimuotoisen liiketoiminnan tai vapaaehtoistyön avulla.

Isku on ollut kova erityisesti siksi, että juuri oikeusministeriön tuella järjestöt ovat pystyneet pitämään perustoimintansa ammattimaisena: antamaan lausuntoja lakialoitteisiin, lobbaamaan päättäjiä, pitämään yhteyttä kansainvälisiin verkostoihin, tiedottamaan, järjestämään tapahtumia ja kouluttamaan ihmisiä.

”Rauhanjärjestöille on annettu hyvin vähän aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Käänne on ollut erittäin äkkinäinen. Nyt on ihan selkeästi rankaisumentaliteetti käynnissä”, toteaa Suomen Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro. Hän on johtanut Rauhanpuolustajia yli 30 vuotta mutta on leikkausten vuoksi nyt osittaisella varhaiseläkkeellä.

Järjestöjä närästää etenkin se, että päätös rauhantyön tuen lakkauttamisesta tuli suoraan hallitukselta eikä virkamiehiltä – mikä on hyvin poikkeuksellista. Säästö on valtion mittakaavassa pieni: vuonna 2024 kymmenen järjestöä sai yhteensä 325 000 euroa. Summaa oli viilattu yli puolella miljoonalla eurolla edellisvuodesta ja järjestöjen määrä puolitettu.

Siksi kukaan ei usko, että rauhanjärjestöiltä leikkaaminen oli pelkästään taloudellinen päätös. Lodenius huomauttaa, että edes 1990-luvun laman aikana Iiro Viinasen (kok.) ollessa valtiovarainministeri hallitus ei leikannut järjestöiltä yhtä paljon.

Hän rinnastaakin nykytilanteen 1930-lukuun. Silloin Rauhanliiton saamat pienet tuet jätettiin muutamaksi vuodeksi myöntämättä. Syynä olivat puheenjohtaja Felix Iversenin tekstit Rauhaa kohti -lehdessä. Toinen niistä kritisoi Adolf Hitleriä.

Iversen sai sakot – olihan kyseessä ”Suomen kanssa ystävällisissä suhteissa olevan valtion päämiehen” kunnian loukkaaminen.

”Se on edellinen referenssikohta. Silloin meiltä vietiin ihan kaikki rahat. Se kyllä kertoo jotakin hallituksesta ja tästä ajasta. Tämä ei ole mikään säästötoimi yhteisissä talkoissa vaan viesti siitä, että hallitus ei tue rauhantyötä”, Lodenius sanoo.

Rauhanasema on sisältä yhtä kotoisa kuin ulkopuoleltakin. Ovelta tulvahtaa vanhoista taloista tuttu kellarimainen tuoksu.

Kaareutuvat, nitisevät puuportaat johtavat yläkerran toimistohuoneisiin. Ne ovat täynnä kirjoja, esitteitä, pamfletteja ja yleistä sälää, jota vanhoihin taloihin aina kertyy.

Julia Jernvall muistaa päivän, jona hän kävi Rauhanasemalla ensimmäisen kerran. Hän osallistui muutama vuosi sitten Tottelemattomuusakatemiaan, Rauhanpuolustajien hankkeeseen, jossa koulutetaan nuorista aktiivisia maailmankansalaisia.

Vanha puutalo, jossa tapahtui moderneja asioita, tuntui Jernvallista hienolta paikalta. Pian hänet palkattiin Rauhanliiton tiedottajaksi. Työt loppuivat tämän vuoden alussa leikkausten takia.

Jernvall on aina ajatellut olevansa pasifisti. Hänen on kuitenkin vaikea määritellä, mitä se juuri hänelle tarkoittaa.

”Ajattelen, että rauhanliikkeen ja puolustusvoimien ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Ukrainan tilanteessa ymmärrän, että jos toinen valtio hyökkää, ei voi kääntää toista poskea. Mutta itse en osaa sanoa, olisinko valmis tappamaan muita ihmisiä valtion takia.”

Tapoja ymmärtää rauha, rauhantyö ja pasifismi onkin melkein yhtä monta kuin rauhanaktivistejakin. Yhteistä on ainakin ajatus siitä, että turvallisuutta lisätään parhaiten muilla kuin aseellisilla keinoilla: edistämällä diplomatiaa, sopimalla aserajoituksista, vähentämällä yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja tukemalla rauhanomaista vuorovaikutusta.

Tulee olo, että vaikka sota, ilmastonmuutos ja ydinaseuhka ahdistavat, ahdistus lievittyy, kun pääsee oikeasti sinne, missä asiat etenevät ja niistä päätetään. 

Jernvall koordinoi vapaaehtoisena ydinaseiden vastaisen kansainvälisen ICAN-verkoston Suomen toimintaa ja on ollut mukana esimerkiksi YK:n ydinaseet kieltävän sopimuksen seurantakokouksissa.

”Se on henkireikä, jonka avulla tätä hullua maailmaa jaksaa. Tulee olo, että vaikka sota, ilmastonmuutos ja ydinaseuhka ahdistavat, ahdistus lievittyy, kun pääsee oikeasti sinne, missä asiat etenevät ja niistä päätetään. Etenkin nuorelle ihmiselle se on tosi merkityksellistä.”

26-vuotias Jernvall on haastatteluhetkellä juuri palannut New Yorkin seurantakokouksesta. Samaan aikaan, kun hän kuunteli esitelmiä ydinaseiden vaaroista, Ranskan presidentti Emmanuel Macron tarjosi maan ydinaseita koko Euroopan turvaksi. Suomen pääministeri Petteri Orpo (kok.) piti ideaa hyvänä. Ruotsissa puolestaan pohdittiin, olisiko Pohjoismaiden syytä hankkia yhteinen ydinase.

”Tuntui hurjalta, että samaan aikaan, kun kuulee, että maailma voisi oikeasti kahdessa tunnissa tuhoutua elinkelvottomaksi, ryhdytään keskustelemaan siitä, että hei oma ydinase Pohjoismaille. Jotenkin nyt vain korostuu, että ydinaseiden vastaista aktivismia täytyy Suomessa tehostaa”, Jernvall sanoo.

Aina se ei ole helppoa.

Rauhanaate on harvoin ollut muodissa, mutta viime vuosina rauhanliikkeestä on tullut vieläkin epäsuositumpi kuin tavallisesti. Suomen yli on vyörynyt militarismin aalto.

Tutkijat Noora Kotilainen ja Susanna Hast määrittelevät militarismin keväällä 2024 ilmestyneessä kirjassaan Sodan pauloissa: Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa ideologiaksi, joka läpäisee kaikki yhteiskunnan tasot samaan tapaan kuin vaikkapa rasismi tai köyhyys. Militaristisessa ajattelussa yhteiskuntaa tarkastellaan ennen kaikkea sotilaallisesta näkökulmasta.

Ukrainan sodan alkamisen jälkeen siitä on tullut Suomessa valtavirtaa. Nato-jäsenyys toteutui pikavauhtia, media pursuilee varautumisohjeita ja sotaintoa. Hallitus kaavailee leikkauspolitiikan keskellä valtavia lisäyksiä puolustusbudjettiin.

”Nato muutti keskustelua hyvin lyhyen aikavälin sisällä. Diplomatian ja rauhantyön tärkeyttä korostavat puheenvuorot kävivät julkisuudessa harvinaisemmiksi, eikä niitä enää hyväksytty yleiseen keskusteluun. Asiat ajatellaan nyt ennen kaikkea kovan turvallisuuden kautta”, kuvailee suomalaista rauhanliikettä tutkinut nuorempi tutkija Rony Ojajärvi Itä-Suomen yliopistosta.

Huhtikuussa hallitus ilmoitti, että Suomi aikoo erota jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.

Se hiertää erityisen paljon Laura Lodeniusta, joka oli aikoinaan mukana kampanjoimassa sen puolesta, että sopimus saataisiin aikaan.

Jos hukkaamme sen yhteiskunnallisen liiman, joka saatiin sodan jälkeen aikaan rakentamalla yhteistä Suomea, niin millään varustelumenoilla sitä ei pystytä paikkaamaan. 

Hänen näkökulmastaan Suomen militarisoituminen näkyy kaikkein selkeimmin siinä, että rauhanliike on suljettu ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta. Sen kriittisiä mielipiteitä Natosta tai Yhdysvaltoihin nojaavasta ulkopolitiikasta ei haluta kuulla.

”Mediatalot eivät pyydä rauhanjärjestöjen edustajia keskusteluihin tai haastatteluihin, koska ajatellaan, että meidän näkökulmamme on jotenkin epäilyttävä ja se toisi varjon median itsensäkin päälle. Tämä on ollut rauhanliikkeelle vielä suurempi menetys kuin taloudelliset menetykset.”

Rauhanliitto vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä. Lodenius ymmärtää kyllä, miksi sotilasliittoon haluttiin liittyä, mutta sitä hän ei ymmärrä, miksi aiheesta ei voitu käydä moniäänistä keskustelua.

Toki rauhanliike on näkynyt jonkin verran mediassa Ukrainan sodan alkamisen jälkeenkin. Usein jutuissa on kuitenkin kyseenalaistava sävy: esimerkiksi Helsingin Sanomat kysyi Lodeniukselta, miten tämä aikoo juhlia Suomen Nato-jäsenyyttä.

Lodenius on huolissaan siitä, että Ukrainan sota määrittää Suomen turvallisuuspolitiikkaa niin kokonaisvaltaisesti.

”Ihmiset tuijottavat pelästyneenä uutisia ja ajattelevat, että Ukrainan kohtalo on meidänkin kohtalomme, jos emme hanki tarpeeksi aseita ja pane kaikkia rahojamme aseelliseen turvallisuuteen. Heille ei kerrota, että niin paljon rahaa ja aseita ei maailmassa ole, että ydinasevaltiota vastaan voisi käydä taistelua.”

Varusteluhuuman keskellä myös madalletaan sodan ja rauhan välistä kynnystä, hän huomauttaa.

”Esimerkiksi presidentti Stubb on sanonut, että suomalaisten on nyt totuttava siihen, että itärajan takana on koko ajan aseellista toimintaa. Ei meidän pitää ollenkaan tottua siihen. Meidän pitää vastustaa sitä, puhua siitä ja olla sitä mieltä, että se ei ole normaalia.”

Lodeniusta mietityttää myös se, millaista Suomea asevaraisella turvallisuudella rakennetaan. Suomalaisten yhteishenki tuntuu viime vuosina heikentyneen, eikä se lupaa hyvää maanpuolustuksenkaan kannalta.

Militarisoituminen on lyönyt läpi, mutta on tullut myös vastareaktio. Aletaan nähdä, että tässä ajassa tarvitaan toisenlaistakin ääntä.

”Jos hukkaamme sen yhteiskunnallisen liiman, joka saatiin sodan jälkeen aikaan rakentamalla yhteistä Suomea, niin millään varustelumenoilla sitä ei pystytä paikkaamaan. Siksi satsaisin enemmän siihen, että ihmisillä olisi täällä niin hyvä olla, että tänne jäätäisiin vaikeinakin aikoina.”

Rauhanliikkeen epäsuosio näkyy myös kriittisen ja vihamielisen some-kommentoinnin lisääntymisenä. Rauhanjärjestöjä haukutaan Venäjän kätyreiksi, ja aktivistit voivat joutua puolustamaan mielipiteitään ystävilleenkin.

Julia Jernvall ei kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä, koska ei usko sotilasliiton ydinasepelotteen toimivuuteen. Monen hänen tuttavansa oli vaikea ymmärtää sitä.

”Minulta kysellään, miksi teen tällaista. Tosi moni kuvittelee, että rauhanliike on Venäjä-mielinen, vaikkei se missään nimessä ole. Olen osallistunut mielenosoituksiin Venäjän toimintaa vastaan. Silti omia kantojaan joutuu selittelemään aika usein. Toisaalta sotaa Karjalasta paennut mummoni on ylpeä.”

Huhtikuisena keskiviikkoiltapäivänä Rauhanaseman pohjakerros, jossa aiemmin toimi kahvila, on autio. Yhteishengestä muistuttaa seinällä oleva teksti ”yhtä verta koko ihmiskunta”.

Jos hyvin käy, pian siellä on jälleen elämää. Nuorten rauhanaktivistien alkuvuodesta perustama Itä-Pasilan rauhankulttuuriyhdistys aikoo pyörittää siellä rauhankahvila Fredrikaa. Nimensä se on saanut kirjailija Fredrika Runebergiltä ja Fredriksbergiltä, joka on Pasilan entinen nimi.

Kahvilasta kaavaillaan paikkaa, jossa etenkin nuoret voisivat tavata, ideoida rauhantoimintaa ja järjestää niin yhteiskunnallisia kuin viihteellisiäkin tapahtumia.

Ruohonjuuritason rauhantyö on yhdistyksen varapuheenjohtajalle Hilla Mäkelälle ja viestintävastaavalle Emma Palinille yksi tapa selviytyä levottomasta maailmanajasta.

”Eletään niin hurjia aikoja, etten voi vain olla tekemättä mitään. Kun katsoo elämäänsä vaikka 50 vuoden päästä, niin on sitten sellainen olo, että ainakin koitettiin. Toinen vaihtoehto olisi haudata päänsä hiekkaan”, Mäkelä sanoo.

Mäkelä, 25, ja Palin, 21, edustavat rauhanliikkeen nuorta sukupolvea. Heitä turhauttavat hallituksen leikkaukset samaan aikaan, kun puolustusbudjetti paisuu.

”Hyvinvointihan lähtee siitä, että ihmisellä on esimerkiksi koti ja ruokaa. Yhteiskunnassa kannattaisi keskittyä enemmän peruspilareihin kuin siihen, millaisia aseita on. Eiväthän ihmiset voi käyttää aseita, jos he eivät voi hyvin”, Palin sanoo.

Mäkelälle ja Palinille rauhanliikkeessä ei ole kyse tietynlaisen ideologian edistämisestä. Heille tärkeintä on tehdä rauhan eteen jotakin käytännöllistä ja itselle merkityksellistä.

”On ihan hyvä tehdä vähän suuruudenhulluja suunnitelmia. Kaikki toteutunut on sitten plussaa”, Mäkelä sanoo.

Projekti on hyvä esimerkki siitä, ettei rauhanliikkeen toiminta ole lamaantunut leikkausten takia. Päinvastoin, joissakin järjestöissä on huomattu, että konfliktien kärjistyminen ja militarisoitunut ilmapiiri on tuottanut vastareaktion. Sekä Rauhanpuolustajat että Rauhanliitto ovat alkaneet saada lisälahjoituksia ja yhteydenottoja jäseniltä ja muilta toimijoilta.

”Militarisoituminen on lyönyt läpi, mutta on tullut myös vastareaktio. Aletaan nähdä, että tässä ajassa tarvitaan toisenlaistakin ääntä”, Matinpuro sanoo.

Lodenius on samaa mieltä. Aallonpohja on ohitettu.

Ilman maailmanpolitiikan myllerrystäkin rauhanliikkeellä olisi haasteensa. Sen aktiivisimmat jäsenet alkavat olla senioreja, ja moni nuori vierastaa organisoitunutta järjestötoimintaa.

”Tietty sukupolvikuilu on olemassa. Olen kaikessa rauhantyössä se nuorin, ja minusta seuraava on usein tuplasti vanhempi. Ei sinänsä ole ongelma, jos rauhanliikkeessä on paljon vanhoja, mutta on fakta, että jos nyt nuoria ei liity mukaan, niin 20 vuoden päästä ei ole ketään jäljellä”, Julia Jernvall toteaa.

Hän uskoo, että rauhanliike ei kiinnosta nuoria, koska teemat ovat niin isoja ja abstrakteja. Esimerkiksi ilmastonmuutos on monella tavalla yksinkertaisempi asia. Moni myös ajattelee, että rauhanliikkeeseen liittyminen vaatii valtavasti pohjatietoa.

Rauhankahvila-projektin parissa toimivat Hilla Mäkelä ja Emma Palin ovat samaa mieltä. Vaikka heistä on hienoa olla osa rauhanliikkeen ja Rauhanaseman historiaa, rauhanliike tuntui aiemmin etäiseltä.

Nuoria eivät kiinnosta loputtomat paneelikeskustelut, jotka hirveän harvoin ovat dialogeja. He haluavat toimia.

”En ole ajatellut sitä juttuna, johon voisin lähteä mukaan. Oli helpompaa, että oman ikäiset ihmiset aloittivat toiminnan”, Palin sanoo.

Rauhanjärjestöt tekevät kyllä työtä saadakseen nuoret mukaan riveihinsä. Rauhanpuolustajat on aloittanut EU-rahoitteisen Peace, Action, Inclusion (PAI) -hankkeen, jonka tarkoituksena on yhdistää nuoria ja vanhoja rauhanaktivisteja ja torjua nationalismin, polarisaation ja äärioikeistolaisuuden kaltaisia ilmiöitä.

”Rauhantyö näyttäytyy 25-vuotiaille välillä vähän sellaisena, että setämiehet pätevät ja tietävät asiat. Yritän valikoida mukaan sellaisia vanhoja aktivisteja, jotka pystyvät myös kuuntelemaan ja käymään keskustelua”, kertoo hankkeen pedagoginen asiantuntija Hanna Niittymäki.

Hänen mukaansa vanhan ja nuoren aktivistisukupolven yhdistäminen on tärkeää.

”Nuoria eivät kiinnosta loputtomat paneelikeskustelut, jotka hirveän harvoin ovat dialogeja. He haluavat toimia. Vanhalla polvella on kuitenkin älytön määrä tietoa, joka olisi hyvä välittää eteenpäin, jotta nuoret eivät lähtisi liian kevyin eväin liikkeelle. Ymmärrän täysin, ettei kohtaaminen aina onnistu.”

Niittymäen henkilökohtainen herääminen rauhanaatteeseen tapahtui kymmenvuotiaana.

”Äiti vei minut katsomaan Gandhi-elokuvaa, ja menin ihan pois tolaltani. Ryhdyin pasifistiksi. Sitä ennen olin tapellut poikien kanssa, mutta silloin päätin, etten enää lyö ketään.”

Nykyään hän on rauhankasvattaja, joka myös kirjoittaa kirjoja ja vetää yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokoulutuksia.

”Minun rauhankasvatukseni lähtee siitä, miten tullaan toimeen viereisessä pulpetissa istuvien kanssa. Sotien juurisyyt ovat siinä, että jotkut ihmiset tai ihmisryhmät kokevat tulleensa nöyryytetyiksi, koska jokin vuorovaikutuksessa on mennyt pieleen. Sitten ihmiset – yleensä miehet – sotivat.”

Rauhanaatteen epäsuosio tuntuu monessa mielessä epäloogiselta. Harva meistä haluaa sotaa, kaikki taas haluavat rauhaa.

Siksi on pakko esittää kyyninen kysymys: Jos näin on, miksi rauhanliike ei sitten ole saanut enempää jalansijaa? Onko se epäonnistunut tehtävässään?

Laura Lodenius ei näe, että rauhanaate itsessään olisi epäonnistunut. Hänelle esimerkiksi Ukrainan konfliktin pitkittyminen on nimenomaan osoitus siitä, että asevaraiseen turvallisuuteen nojaaminen ei ole järkevää.

Jos rauhanliike uskaltaisi puhua oman vakaumuksensa äänellään rohkeammin, se tulisi ehkä paremmin huomatuksi. 

Hänen mielestään rauhanliike on epäonnistunut kuitenkin siinä, että se ei ole päässyt mukaan Suomen ”kansalliseen tarinaan”, jota talvi- ja jatkosota hallitsevat. Rauhanliikkeen rooli vaikkapa Suomen itsenäistymisessä tai totaalikieltäytyjä Arndt Pekurisen rintamateloitus eivät ole osa sitä.

”Rauhanliike menetti sodan jälkeen kuuluvuutensa. Yritimme saada Suomen ehkä enemmän kansainvälistymään ja näkemään roolinsa maailmassa ja YK:ssa emmekä korjanneet ymmärrystä siitä, miten Suomen kansakunta on tehty – emme edes siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että osa koululaisista luulee Suomen itsenäistyneen talvisodan seurauksena”, Lodenius pohtii.

Tutkija Rony Ojajärvi taas näkee, että rauhanliike on keskittynyt puhumaan ehkä liikaakin kovan turvallisuuden argumenteilla. Esimerkiksi hävittäjiä vastustettiin hinnan ja käytännöllisyyden perusteella sen sijaan, että olisi käyty periaatteellista pasifistista keskustelua aseiden oikeutuksesta ylipäätään.

”Jos rauhanliike uskaltaisi puhua oman vakaumuksensa äänellään rohkeammin, se tulisi ehkä paremmin huomatuksi. Se voisi auttaa pääsemään eroon marginaalisesta asemasta.”

Niin saattaa käydäkin nyt, kun liikkeen ei enää tarvitse pelätä rahoituksensa puolesta, hän huomauttaa.

Ehkä pahin on siis jo tapahtunut.

Konfliktit kärjistyvät maailmalla, Euroopassa varaudutaan sotaan, ja aseistautuminen hampaisiin asti on monen mielestä paras tapa taata turvallisuus.

Rauhanliike tuntuu kovin pieneltä voimalta vastaamaan tähän kehitykseen – vähän niin kuin Veturitorilla nököttävä Rauhanasemakin.

Itsepäisesti se kuitenkin pysyy yhä paikallaan. Eikä rauhanliikekään ole lähdössä minnekään. Sillä on yhä tehtävää.

”Sen tehtävänä on muistuttaa jokapäiväisestä rauhasta: siitä, että rauha ja väkivallattomuus ovat ihmiselle luonnollinen olotila. Nyt on niin paljon puheenvuoroja sodasta ja asevarustelusta, että sen vastapainoksi tarvitaan puheenvuoroja rauhasta ja väkivallattomista saavutuksista”, Ojajärvi sanoo.

Laura Lodenius toivoo, että rauhanliike muistaisi pitää ”katseen pallossa”. Hän on huolissaan siitä, että liberaalia demokratiaa ajetaan alas kaikkialla maailmassa. Siihen pitäisi nyt reagoida yksittäisten kehityskulkujen sijasta.

Kyynistymistä torjuu pitkä historia rauhanaktivistina. Lodeniukselle silmiä avaava kokemus oli 1990-luvun miinojen vastainen kampanja, jonka aikana hän ymmärsi, että sotimisesta huolimatta enemmistö maailman valtioista haluaa noudattaa yhteisiä sääntöjä.

Sitä hän yrittää opettaa myös nuorille sukupolville.

”Kaikkein eniten pitää taistella sitä käsitystä vastaan, että sodat ovat jotenkin irrationaalisia ja joku vain päättää haluta sotia. Oikeasti sodat perustuvat ihmisten tekemiin laskelmiin. Väärin tekemisen hinta pitää nostaa niin korkeaksi, ettei järjestelmää kannata rikkoa.”

Rauhan ääni­ -konsertti Maailma kylässä ­festivaalilla 24.5.2025 klo 11.15–12.15.

Maailman Kuvalehden kustantaja Fingo jakaa jutussa mainittua EU-­hankerahaa järjestöille.

Rauhankahvila aukeaa näillä näkymin virallisesti loppukesästä ja toimii sitä ennen pop up -periaatteella.

Oikaisu 22.5.2025. Lisätty Iiro Viinasen titteliksi valtiovarainministeri. Alkuperäisestä artikkelista saattoi saada käsityksen, että Viinanen toimi pääministerinä.