Suomalaista ulkomaanjournalismia ympäröi kriisipuhe. Yhdysvallat korostuu liikaa, Afrikka ja Etelä-Amerikka eivät näy tarpeeksi. Euroopankin analyysi on pinnallista.

Monesti kritiikki on perusteltua ja osuvaa. ”Media lopettaa konfliktien seuraamisen todella nopeasti”, kirjoitti toimittaja Zahra Karimy media-alan ammattilehti Journalistin kolumnissaan vuonna 2021, kun naisten asema Afganistanissa oli jälleen kadonnut pikkuaiheeksi uutisissa.

Ylen ulkomaantoimittaja, kriisialueita kiertävä Antti Kuronen puolestaan huomautti vuonna 2022 Seuran haastattelussa, että ulkomaanjournalismin ja ylipäätään läsnäolon karsiminen on medioilta lyhytnäköistä toimintaa.

”Olen usein ainoa suomalaistoimittaja paikan päällä, mikä on hullua siinäkin mielessä, että kansainvälinen riippuvuus ja sen vaikutukset suomalaisiin ovat suurempia kuin ehkä koskaan”, hän totesi.

”Ulkomaanjournalismi on yksipuolistunut”, nosti myös tänä vuonna 40 vuotta täyttävä Maailman Kuvalehti esiin Instagram-kampanjassaan vuoden alussa.

Juhlavuoden kunniaksi selvitimme, mitä suomalaiselle ulkomaanjournalismille kuuluu. Tätä varten soitimme kuudelle ulkomaanjournalismin tekijälle ja asiantuntijalle sekä keräsimme kuusi teesiä ulkomaanjournalismista.

Lisäksi pyysimme suurilta ulkomaantoimituksilta vastauksia kritiikkiin ja keräsimme ajatuksia siitä, millä tavalla suomalaisesta ulkomaanjournalismista voisi tehdä parempaa.

Teesi 1: Kuva globaalista etelästä mustavalkoistuu

Toimittaja Esa Salminen on seurannut kehityskysymyksiä yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Nyt aihetta käsittelevä journalismi on käymässä vähiin, hän harmittelee.

Kehitysjournalismi on ulkomaanjournalismin alalaji, joka keskittyy kehityskysymyksiin ja kehityspolitiikkaan. Jutuissa huomio kiinnittyy erityisesti matalan tulotason maihin, globaaliin eriarvoisuuteen, valtarakenteisiin ja ihmisoikeuksiin.

”Usein niin sanottu valtamedia saattaa kuitata kehitysmaissa tai globaalissa etelässä tapahtuvat asiat aika pienillä uutisilla. Kehitysjournalismissa pystyy kirjoittamaan taustoja ja selittämään, mistä on kysymys.”

Tällaisia aiheita seuraavia julkaisuja on yhä vähemmän. Perussuomalainen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio lakkautti ulkoministeriön julkaiseman, 55-vuotiaaksi ehtineen Kehitys-lehden poliittisella päätöksellä vuonna 2024.

Myös Ulkopolitiikka-lehden siirtyminen verkkoon on Salmisen mukaan vaikuttanut aihepiiristä tehtyjen juttujen määrään.

”Sellaista journalismia, joka seuraisi kehityspolitiikan trendejä maailmalla ja Suomen kehityspolitiikkaa journalistisesti, ei enää ole.”

Alalta puuttuukin vahtikoira ja kirittäjä. Suomen tekemä kehityspolitiikka ja kehitysyhteistyö voisi Salmisen mukaan olla parempaa, jos joku osoittaisi epäkohtia siitä ja näyttäisi toisten maiden käyttämiä parempia keinoja – niin kuin journalismin tehtäviin kuuluu. Kehitys-lehden lakkauttamisen jälkeen Maailman Kuvalehti on luvannut muun muassa sosiaalisessa mediassa tehdä jatkossa enemmän juttuja kehityspolitiikasta.

Kehitysjournalismia on Salmisen mukaan tehty ennen kaikkea erikoistuneelle yleisölle: virkamiehille, kansalaisjärjestöaktiiveille, asiantuntijoille, tutkijoille ja opettajille. Nyt heille on tarjolla aihepiiristä vähemmän suomenkielistä tietoa, eikä esimerkiksi Afrikan kehityskulkuja enää seurata samalla tavalla kuin ennen.

Se on Salmisen mukaan tietoinen päätös.

”Tuo tyhmentää meidän kuvaamme globaalista etelästä ja vähentää harmaan sävyjä. Nykyistä kehitysministeriä se ei varmasti haittaa.”

Tyhjän päälle Suomessa ei kuitenkaan jäädä. Aiemmin Viestintä ja kehitys -säätiössä työskennellessään Salmisen pöydälle kuului muun muassa Kehitysjournalismin palkinto, jota säätiö jakaa yhdessä muiden tahojen kanssa.

Hänen mukaansa ”kourallinen” toimittajia ja kuvaajia tekee Suomessa kehitysjournalismia ”ihan törkeän hyvin”.

”Mutta sitten on tosi paljon sellaista aika keskinkertaista, ja osin sellaista, jossa suomalainen sankaritoimittaja lähtee ulkomaille ja silmät avautuvat.”

Teesi 2: Kun kriisit tulevat lähelle, media ei enää katso kauas

Suomessa on edelleen toimittajia, jotka ovat erikoistuneet seuraamaan globaalia etelää.

Freelance-toimittaja Liselott Lindström tuli tunnetuksi suurelle yleisölle vuosina 2018–2021, kun hän työskenteli Ylen toimittajana Afrikassa. Aikaisemmin hän on työskennellyt Ruotsin radion ulkomaantoimituksessa sekä Ylen ruotsinkielisessä ulkomaantoimituksessa.

Nyt ulkomaanjournalismin tila on kaventunut, Lindström sanoo.

”Tilaa erilaisille aiheille ei ole niin paljon kuin muutama vuosi sitten.”

Ilmiön huomaa hänen mukaansa myös Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:llä, jonka Suomen kirjeenvaihtajana hän tällä hetkellä työskentelee.

”Heitä kiinnostavat täältä Suomesta lähinnä turvallisuuspolitiikka ja Venäjä-asiat.”

Me olemme palaamassa siihen, että ulkomaanaiheessa pitää olla Suomi-näkökulma, jotta se mahtuu mukaan tv-lähetyksiin.

Kun sota Ukrainassa alkoi, ensimmäisenä suomalaisista uutislähetyksistä tippui Afrikka ja toisena Latinalainen Amerikka, Lindström arvioi.

”Toisaalta se on tosi ymmärrettävää. Kun kriisit tulevat lähemmäs ja Venäjä uhkaa, niin me emme hirveästi jaksa innostua Sudanin sodasta.”

Lindström kokee, että hänen ollessaan Afrikassa journalismissa oli meneillään uusi aikakausi: juttuihin ei aina tarvittu Suomi-näkökulmaa, vaan afrikkalaiset asiat olivat kiinnostavia itsessään.

Vastaavaa Afrikan seuraamista ja mantereen käsittelemistä aihepiirien omilla ehdoilla ei Lindströmin mukaan enää näy, vaikka Ylellä onkin edelleen kirjeenvaihtaja mantereella.

Kultakausi jäi lyhyeksi, hän ajattelee nyt.

”Me olemme palaamassa siihen, että ulkomaanaiheessa pitää olla Suomi-näkökulma, jotta se mahtuu mukaan tv-lähetyksiin.”

Lindström pohtii, riittäisikö joidenkin ulkomaan uutisaiheiden käsittelemisessä joskus vähempikin, jotta tilaa jäisi myös muulle. Hänen mukaansa suomalaisilta uhkaa nyt jäädä ymmärtämättä, miten muu maailma toimii, jos seuranta keskittyy vain meitä lähimpänä oleviin kriiseihin.

”Silloin emme ymmärrä muun maailman roolia Euroopan kriiseissä tai osaa suhteuttaa Euroopan kriisejä muuhun maailmaan.”

Teesi 3: Toimitukset eivät pidä ulko­maanjournalismia tarpeeksi esillä

Ulkomaanjournalismista on huolissaan myös Hel­singin Sanomien valokuvaaja Saara Mansikkamäki. Aiemmin hän on työskennellyt freelancerina, ja hänen asiakkaitaan oli niin journalistisen median kuin humanitaarisen avunkin puolella.

Mansikkamäen mukaan suomalaiselle ulkomaanjournalismille ei kuulu ”kovin hyvää”. Suunnasta kertoo esimerkiksi Helsingin Sanomien – ja monen muun julkaisun – verkkolehden etusivu.

Hän huomauttaa, että julkaisun etusivun ylälaidassa ei mainita ollenkaan ulkomaita. Sen sijaan siellä painottuvat lähialueet, oma elämä ja viihtyminen. Ulkomaanuutisia julkaisu tekee toki edelleen, mutta ne pitää etsiä erikseen painamalla oikean yläkulman valikkoa, josta löytyy Maailma-osasto.

Vaikka puhelimen sovelluksessa aihepiirit onkin järjestetty tasaisemmin, esimerkki kertoo Mansikkamäen mukaan jotain olennaista suomalaisen median ajattelutavasta. Se näkyy esimerkiksi Ylen, Iltalehden, Ilta-Sanomien ja Hufvudstadsbladetin verkkosivuilla, hän huomauttaa.

”Meillä on Suomessa vain pari isoa mediaa, joilla ylipäätään on mahdollisuus, ja mielestäni myös sen tuoma velvollisuus, pitää ulkomaanjournalismia isommin esillä ja laittaa siihen enemmän resursseja omassa tekemisessään. Mielestäni sopii kysyä, miksi ne eivät tee niin.”

Tuntuu, että ihmisiltä katoaa ymmärrys siitä, mikä on oleellista ja mikä ei, mikä on isoa ja mikä pientä.

Mansikkamäen mukaan ulkomaanjournalismia vaivaa sama kuin muutakin journalismia. Nopeat, uutistoimistojen seurannan pohjalta tehdyt jutut sekoittuvat niihin, joihin on käytetty enemmän aikaa ja vaivaa.

”Tuntuu, että ihmisiltä katoaa ymmärrys siitä, mikä on oleellista ja mikä ei, mikä on isoa ja mikä pientä.”

Kyse ei ole siitä, etteikö suomalaisen median ulkomaantoimituksissa olisi osaavaa väkeä vaan siitä, ettei heidän ole mahdollista käyttää osaamistaan parhaalla mahdollisella tavalla, Mansikkamäki sanoo. Tähän vaikuttavat hänen mukaansa toimitusten linjaukset, resurssien jakaminen sekä kiire.

Mansikkamäki on huolissaan siitä, että journalismissa jätetään tarttumatta ulkomailla tapahtuviin asioihin sen takia, että niiden koetaan olevan liian kaukana lukijasta tai liian vieraita tälle, jolloin selittäminen ja kontekstointi vaatisivat työtä.

”Eikö sekin ole meidän tehtävämme, ja emmekö me ajaudu entistä kauemmas noista asioista, jos me emme tuotakaan tee?”

Toisaalta hän pohtii valokuvaajana sitä, mitä kiire tekee ulkomaanjuttujen kuville. Toimittaja voi saada riittävästi materiaalia vaikkapa haastatellessaan kohdettaan bussissa, mutta kuvaajalle tämä ei riitä.

”Jos minun pitää kertoa elämästä, tapahtumista ja tunteista, minun täytyy oikeasti olla läsnä niissä hetkissä, kun se elämä tapahtuu ja tuntuu. En voi kuvissani näyttää jotain sellaista, mitä en ole nähnyt.”

Teesi 4: Englanninkielisiin lähteisiin nojaaminen vääristää suomalaista ulkomaanjournalismia

Myös Saara Mansikkamäen kollega, Helsingin Sa­nomissa feature-toimittajana työskentelevä ja aikaisemmin Journalisti-lehden päätoimittajana toiminut Maria Pettersson kehuu suomalaisia ulkomaantoimittajia. Hänen mukaansa nämä ovat omistautuneita, kiinnostuneita eri asioista ja laaja-alaisempia kuin ennen.

”Jos on toimituksessa tekemässä ulkomaanjournalismia, täytyy olla asiantuntija sekä Etelä-Sudanissa että Brasiliassa”, Pettersson sanoo.

Kaikki alueet eivät kuitenkaan saa huomiota samalla tavalla. Venäjään erikoistunut Pettersson pitää hyvänä mittarina median painotuksista sitä, millä tarkkuudella eri maiden vaaleja seurataan.

”On perusteltua seurata Yhdysvaltoja tarkasti, mutta kuinka paljon se syö ilmaa muulta?”

Toimitusten ulkomaankirjeenvaihtajat käyvät Petterssonin mukaan vähiin. Heidän verkostonsa on ”todella paljon heikompi kuin mitä se oli männävuosina”.

Pettersson nostaa esiin myös sen, että yleisö tuntuu olevan tyytyväinen siihen, että toimittajat ja tutkijat ovat lähteneet Venäjältä. Se on hänestä ”ihan supertyhmää ja lyhytnäköistä”.

”Juuri nyt sinne pitäisi lähettää suomalaisia toimittajia ja tutkijoita, jotta suomalaisilla olisi paras ymmärrys siitä, mitä siellä tapahtuu, minkälainen asenneilmapiiri siellä on ja mitä tapahtuu seuraavaksi.”

Ei Suomen kaltaisella pikkuvaltiolla, joka sijaitsee Venäjän kyljessä, ole samanlaisia tarpeita, uhkia tai poliittista ilmapiiriä kuin vaikkapa Briteissä tai Yhdysvalloissa, eikä pidäkään olla.

Yksi suomalaisen ulkomaanjournalismin ongelmista piilee kielitaidossa – tai sen puutteessa. Suomalaisten kielivaranto on kaventunut: kielten pitkiä oppimääriä opiskellaan yhä vähemmän ja kielitaito painottuu englantiin.

Petterssonin mukaan suomalaiset ulkomaantoimittajat osaavat kyllä kieliä, mutta toimitusten kielitaito on liian harvojen toimittajien varassa. Esimerkiksi saksaa puhuvia toimittajia ei hänen mukaansa ole ”missään nimessä” tarpeeksi.

”Suomalaisissa toimituksissa on ihmisiä, jotka puhuvat tosi hyvää saksaa, mutta ei ole suinkaan niin, että joka päivä olisi töissä monta sellaista ihmistä tai että joka vuoroon löytyisi toimituksesta joku sellainen.”

Sen sijaan suomalaista ulkomaanjournalismia tehdään Petterssonin mukaan erityisesti englanninkielisten medialähteiden pohjalta. Ulkomaanjournalismiin ”vuotaa” sikäläinen maailmankatsomus, kun esimerkiksi yhdysvaltalaisen median näkökulmat ja painotukset siirtyvät suomenkielisiin artikkeleihin, hän sanoo.

Pöllöimmillään tämä on Petterssonin mukaan silloin, kun Venäjästä uutisoidaan Suomessa yhdysvaltalaisen lehden tai uutistoimiston näkökulmasta.

”Jos me imemme tuolta arvomme, maailmankatsomuksemme tai näkökulmamme, me menemme tosi pahasti metsään. Ei Suomen kaltaisella pikkuvaltiolla, joka sijaitsee Venäjän kyljessä, ole samanlaisia tarpeita, uhkia tai poliittista ilmapiiriä kuin vaikkapa Briteissä tai Yhdysvalloissa, eikä pidäkään olla”, hän sanoo.

Teesi 5: Ulkomaanjournalismia ei vaivaa huono laatu vaan vähäinen määrä

Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori, ulkomaanjournalismia tutkinut Turo Uskali kyseenalaistaa ulkomaanjournalismia ympäröivän, tässäkin artikkelissa esiintyvän kriisipuheen.

”Jos kansainvälisesti verrataan, meillä Suomessa ollaan kiinnostuneempia maailmasta kuin monessa muussa maassa”, hän sanoo.

Ennen on toki ollut paremmin. Uskali teki aikoinaan väitöskirjansa kylmän sodan aikaisista Moskovan-kirjeenvaihtajista.

”Silloin kaikki kirjeenvaihtajaverkostot olivat tapissaan. Se oli ulkomaanjournalismin kultakausi. Töitä oli paljon.”

Maailmalla mylläävästä noin 50 kriisistä mahtuu uutisiin noin 1–2.

Suomalaisen ulkomaanjournalismin ongelmana ei olekaan Uskalin näkökulmasta sen laatu vaan ennemminkin määrä.

Esimerkiksi maakuntalehdet ovat vähentäneet omaa ulkomaanjournalismiaan merkittävästi. Ainoa ulkomaantoimitus on Jyväskylästä käsin toimivassa Keskisuomalaisessa, minkä lisäksi Lännen Media tekee edelleen ulkomaanjuttuja, joita julkaistaan Länsi-Suomen maakuntalehdissä. Uutistoimisto STT:n jutut korostuvat yhä enemmän, kun muuta tarjontaa on vähemmän.

”Siellä, missä ulkomaanjournalismia tehdään, se on laadukasta ja kestää kansainvälistä vertailua”, Uskali arvioi.

Hän huomauttaa myös, että ulkomaanjournalismin tekeminen on kallista. Matkustaminen maksaa.

Samalla resurssit ulkomaanuutisointiin ovat vähentyneet 1990-luvun jälkeen dramaattisestikin, hän toteaa.

”Siksi vain suurimmilla mediataloilla on siihen rahkeita.”

Toki ulkomaanuutisoinnissa olisi Uskalin mukaan kehitettävääkin. Nykyisellään ulkomaanuutisiin mahtuu maailmasta vain pieni promille. Maailmalla mylläävästä noin 50 kriisistä mahtuu uutisiin noin 1–2, hän muistuttaa.

Jyväskylän yliopiston journalismikoulutuksesta vastaavan Uskalin mukaan nuoret toimittajat ovat kiinnostuneita ulkomaanjournalismista. Aihetta käsittelevällä kurssilla seurattiin viimeksi Yhdysvaltojen vaalivalmisteluja Afrikan ja Aasian maiden näkökulmista.

Teesi 6: Toimittajan naamaa korostetaan paikallisten kustannuksella

Latinalaiseen Amerikkaan ja Lähi-itään erikoistunut Pertti Pesonen on työskennellyt Ylessä lähes 40 vuotta television ulkomaantoimittajana. 1980-luvun lopun ja 1990-luvun hän oli tv-uutisissa, ja sen jälkeen hän on viettänyt yli 20 vuotta pitkien ja syventävien Ulkolinja-dokumenttien parissa.

Ulkomaanjournalismista käytävää keskustelua hän pitää hyvänä asiana.

”Suomi on pieni maa. Se, mitä me täällä näemme muualta, riippuu ulkomaanjournalismista.”

Ulkomaanuutisointi keskittyy Pesosen mukaan tiettyjen, tärkeimpien paikkojen ympärille. Muu maailma katoaa ympäriltä – tai ainakin sieltä tulevia aiheita on vaikea saada käsittelyyn.

Se, että ihmiset kertovat itse ahdistuksestaan, on parempi kuin minä kertomassa niistä asioista heidän puolestaan.

Pesosta kiusaa se, että toimittajien kasvojen arvostus ja näkyvyys ovat kasvaneet journalismin sisällä. Nykyään ei hänen mukaansa niinkään tehdä juttuja siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja päästetä kohteita ääneen, vaan keskiössä on maailmalle matkustanut toimittaja, jonka tehtävänä on kertoa tapahtumista.

”Ennen oli ensisijaista haastatella ihmisiä. Vanhanaikaisesti sanoen: tehdä juttu. Nyt riittää, kun toimittaja antaa pintapuolisen käsityksen siitä, mitä luultavasti tapahtuu”, hän sanoo.

”Ennen näytettiin enemmän, nyt kerrotaan enemmän.”

Pesonen muistelee aikaansa uutistoimittajana. Hän esimerkiksi raportoi Kuubasta Floridaan pakenevista ihmisistä.

”Se, että ihmiset kertovat itse ahdistuksestaan, on parempi kuin minä kertomassa niistä asioista heidän puolestaan. Näiden autenttisten tarinoiden todistusvoima on ihan toista luokkaa.”

Toimittajien korostumiseen on osaltaan vaikuttanut teknologian parantuminen ja etäyhteyksien halventuminen. Satelliittiyhteydet olivat ennen kalliita, kun taas nykyään toimittajan on helppo ottaa videoyhteys lähetykseen.

Keskeinen osa ulkomaanjournalismin muutosta on, että toimitukset mittaavat esimerkiksi juttujen saamia näyttökertoja. Pesosen mukaan olennaista jutussa olisi sen sijaan se, minkälaisen muistijäljen se jättää ja miten se vaikuttaa tunnetasolla.

Sitä on kuitenkin vaikeampi mitata.

Toimitukset puolustautuvat

Niilo Simojoki, STT:n ulkomaan erikoistoimittaja, työskennellyt aiemmin ulkomaantoimituksen esihenkilönä

”Konsulttikielellä sanoisin, että ulkomaanjournalismi ei ole rikki, mutta siinä on haasteita. Ennen meitä ulkomaantoimittajia oli STT:llä noin kymmenen, nyt meitä on kaksi.

Varmastikaan Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa ei seurata niin paljon kuin voisi. Siinä toimii periaate, jossa esimerkiksi Ruotsi, Venäjä ja Viro kiinnostavat meitä enemmän kuin vaikkapa Burundi ja Sambia.

En allekirjoita, että olisi hirveän väärin kirjoittaa suhteellisen paljon vaikkapa Los Angelesin tulipaloista. Se on populaarikulttuurin kautta läheistä suomalaiselle, he tuntevat paikkoja ja kykenevät samaistumaan tapahtumiin.

Yleensä, jos ihminen on kiinnostunut vaikkapa EU:sta, Lähi-idästä tai Kiinasta, hän voi hyvin perustein sanoa, että niistä kirjoitetaan liian vähän. Mutta tämä on tiukkaa valintaa siitä, mihin aika riittää. Nykymaailmassa on usein niin, että meillä on kymmenen must-aihetta, jotka meidän pitäisi tehdä, ja niistäkin ehdimme tarttua vain viiteen.

Me yritämme uutistoimistona myös miettiä, mistä asiakkaamme eli mediat haluavat uutisia. Se on vaikea laji.”

---

Krista Taubert, Ylen ulkomaantoimituksen päällikkö

”Ajattelen, että Ylellä on erittäin vahva ulkomaanjournalismin traditio, ja siihen on satsattu. Siitä kertoo esimerkiksi se, että meillä on nykyisin Afrikka-kirjeenvaihtaja.

Pidän tärkeänä sitä, että emme tee pelkästään lyhyitä uutisia toimituksesta uutistoimistoihin pohjaten. Meillä on ylipäätään laaja verkosto toimittajia maailmalla, ja meiltä matkustetaan paljon. Kaikkialla emme tietenkään voi olla.

Välillä ihmisillä on kohtuuttomat odotukset tv-uutislähetyksille. Pääuutislähetys kuratoi päivän tärkeimmät uutiset. Sinne ei mahdu kaikki maailmasta. Se on kuitenkin vain yksi kanava, ja meillä on valtava määrä muutakin sisältöä, jossa taustoitamme ja kontekstoimme maailman tapahtumia, esimerkiksi viikoittainen Maailmanpolitiikan arkipäivää -radio-ohjelma.

Olen samaa mieltä Pertti Pesosen kanssa siitä, että on tärkeää päästää ihmiset ääneen. Jos kuitenkin tiktokisaatio on joidenkin ihmisten tapa kuluttaa mediaa, ja he haluavat jonkun tulkiksi tai oppaaksi kasvoillaan kertomaan asioista, en vähättele sitä. Mutta pidän itsekin tärkeänä sitä, että me näytämme, miten paikalliset ihmiset itse sanoittavat omaa arkeaan.”