Talonmies tutkii kakkakikkaretta taskulamppunsa valossa.

Koska yhteistä kieltä ei ole, joudun arvailemaan jätöksen alkulähdettä.

”Onko se hiiri, tai rotta?”

Esittelen miehelle jyrsijöiden kuvia netistä.

”Ei, ei ole”, hän vastaa thaiksi.

”Entä apina?”

”Ei todellakaan”, hän kuittaa nauraen.

Lopulta käy ilmi, että bungalowin matolle ilmestynyt keko on gekonpaskaa. Tieto on huojentava. Parempi sekin kuin rotta, apina tai vaikka – käärme! Siivoan sonnan ja alan googlettaa. Ilokseni opin, että gekot tykkäävät kakkia aina samaan kohtaan. Olkoon menneeksi. Kyllä näin siistien otusten kanssa pärjäillään.

Mihin vedän rajan sopivasti villin ja liian villin välillä?

Joulukuinen loma pienellä thaimaalaisella saarella oli ilahduttavan luonnonläheinen kokemus. Myönnettävä kuitenkin on, että sen jälkeen asettuminen astetta modernimpaan asuntoon Koh Samuin saarella tuntui huojentavalta.

Tältäkö näyttää luonnosta erkaantuminen?

Paljon mahdollista. Tosin asiaa selittänee sekin, että olimme kumppanini kanssa asuneet edellissyksyn kreikkalaisella saarella, jossa katukissat ja merituuli tekivät itseään taloksi. Olimme siis jo pidempään eläneet ympäristössä, jossa luonto työntyi iholle kiinni.

Thaimaan toiseksi suurin saari Koh Samui on esimerkki kohteesta, jossa ihmiset ja luonto ovat uhkaavasti lähentyneet. Turistien turvana on ”Samuin sankari”, jonka voi hälyttää hätiin, jos kämpille eksyy jotain astetta villimpää. Tallensin hänen numeronsa kaiken varalta.

Mutta mikä eläin saisi minut soittamaan apua? Mihin vedän rajan sopivasti villin ja liian villin välillä? Onko tekopyhää toivoa, että luonto olisi lähellä, mutta samalla vaatia, ettei villi luonto tunkeutuisi keskellä yötä makuuhuoneeseen?

Onko sinulla erikoinen matkamuisto tai -esine? Lähetä kuva ja tarinasi meille maailmankuvalehti@fingo.fi.