Lähes kaksikymmentä vuotta sitten tapaninpäivänä maailmaa järkytti yksi kaikkien aikojen tuhoisimmista luonnonkatastrofeista. Intian valtameren pohjan maanjäristys laukaisi massiivisen tsunamin, joka liikkui tuhansien kilometrien päähän ja iski rannikoille Aasiassa ja Itä-Afrikassa.
Suomessa tsunami muistetaan siitä, että sen aikana Thaimaassa lomaili useita tunnettuja suomalaisia. Thaimaa ei ollut ainoa paikka, jossa tsunami niitti tuhoa. Aallot iskivät erityisen pahasti Indonesian Acehin maakuntaan, jossa kuoli 170 000 ihmistä. Kokonaisuudessaan tsunamissa kuoli 230 000 ihmistä.
Tsunamin jäljet näkyvät Achein maakunnan pääkaupungissa Banda Achesissa yhä. Kaupungissa on muistomerkkejä ja nähtävyyksiä, jotka kertovat tapahtumista. Yksi näistä on vene, jonka tsunami kuljetti talon katolle. 59 ihmistä pelastui tsunamissa, koska he kiipesivät veneen kannelle. Kaupungista löytyy myös tsunamimuseo, joka tarjoaa katsauksen katastrofin tapahtumiin ja jälkiseurauksiin.
Banda Acehin pohjoispuolella sijaitsee Pulau Weh -saari, jossa koettiin myös tsunamin tuho. Saarella asuva pariskunta Dewi Ria Wati, 50, ja Iffrya Saputra, 45, muistavat elävästi hetken, kun he näkivät valtavan aallon lähestyvän.
”Juoksimme henkemme edestä. Juoksimme vuorille etsimään suojaa. Tiesimme pysyä siellä, sillä tsunami voi toistua ja jälkijäristyksiä tapahtua”, Wati sanoo.
Monet saaren selviytyneistä olivat vuorilla. Kun pahin näytti olevan ohi, he laskeutuivat alas selvittämään, millaista jälkeä tsunami oli tehnyt. Valitettavasti Watin ja Saputran kotitalo sijaitsi aivan veden tuntumassa.
”Sydämemme särkyi, kun näimme, miten kotitalomme oli tuhoutunut maan tasalle. Omaisuutemme oli poissa, lapsemme kadonneet sekä monet ystävät ja perheenjäsenet kuolleet.”
Vaikka pariskunta ja heidän lapsensa selvisivät tsunamista, he kohtasivat pian toisenlaista epätoivoa; nälkää. Tsunami oli huuhtonut pois kaiken syötävän. Apu saapui vasta lähes kahden viikon odotuksen jälkeen, kun avustusjärjestöt toivat ensimmäiset elintarvikelähetykset. Seuraavat viikot ruokana oli tölkkikalaa ja kananmunaa.
Hätäapu toi välitöntä helpotusta, mutta saaren elämän palautuminen entiselleen oli pitkä ja vaivalloinen prosessi. Ruokaa oli avustuksista huolimatta vähän ja kotinsa menettäneet asuivat teltoissa tai ystäviensä ja sukulaistensa luona. Wati kuvailee epätoivoa, jota tunsi tutun elämänsä menettämisestä.
”Kaikki, minkä eteen olimme tehneet töitä vuosikaudet hävisi hetkessä. Rahat olivat poissa, lastemme koulukirjat olivat hävinneet ja koulut tuhoutuneet. Lapsille ei ollut mitään jäljellä. Elämä oli täynnä epätoivoa.”
Vuoden päästä katastrofista tilanne alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Uusia taloja rakennettiin yhä enemmän ja infrastruktuuri kehittyi. Saari sai apua ulkomailta, kuten Alankomailta, Saksalta ja Turkilta. Saputra kertoo, että erityisesti saksalaiset avustusjärjestöt auttoivat talojen rakennuksessa.
Wati ja Saputra rakensivat uuden kotinsa muutama vuosi tsunamin jälkeen. He myös perustivat kuljetus- ja opaspalveluita tarjoavan yrityksen saarelle. Nyt he vuokraavat skoottereita turisteille ja kuskaavat heitä kolmipyöräisellä tuktukilla. Saputra toimii kuskina ja Wati oppaana. Pariskunta on päättänyt viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Tsunami ja sen jälkeinen selviytymiskamppailu muistutti siitä, kuinka arvokasta yhteinen aika on.
Tsunamin varjo ei ole koskaan poistunut pariskunnan ja muiden acheiltaisten yltä. Wati sanoo, että heitä kalvaa jatkuva pelko siitä, että kaikki heidän rakentamansa häviää jälleen.
”Toivomme, ettei tuo päivä koita uudelleen, mutta elämän epävarmuus ja pelko tsunamin toistumisesta luo jatkuvan paineen. Siitä huolimatta meidän on jatkettava elämäämme, kuten olemme aina tehneet.”
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden Indonesian kirjeenvaihtaja.