Sinulla on yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin Beyoncélla”, lukee mukissa, joka koettaa myydä meille ideaa siitä, että tarpeeksi töitä tekemällä voimme saavuttaa mitä tahansa. Syy, miksi emme ole oman elämämme Beyoncéita, johtuu siis meistä.

Hustlauskulttuuri (engl. hustle culture) tarkoittaa ajatusta, että ihmisten tulisi edistää ammatillisia tavoitteitaan kellon ympäri. Hustlaajalle elämässä on aina jotain saavutettavaa: enemmän rahaa, isompi asunto, ylennys töissä, seuraava lasikatto murrettavaksi.

Ihanne menestyksestä, ja siitä mitä se tarkoittaa, leviää sosiaalisessa mediassa. Narratiivia ruokkivat sosiaalisen median vaikuttajat sekä elämäntapa- ja johtajuusvalmentajat. He kannustavat ihmisiä heräämään kukonlaulun aikaan ennen muita, ja käyttämään voittajatunniksi kutsutun kello viiden ja kuuden välisen ajan itsensä kehittämiseen.

Viesti meille tavallisille pulliaisille on selvä: manifestoinnin eli positiivisen ajattelun voimalla ja tarpeeksi töitä paiskimalla voimme saavuttaa, mitä ikinä haluamme.

Pandemian aikana ajattelutapaan tuli kuitenkin jonkinlainen muutos. Työnarkomanian ihannointi laantui ainakin hieman, kun monet keskiluokkaiset pysähtyivät arvioimaan elämänsä tärkeysjärjestystä uudelleen. Monet irtautuivat toksisista työyhteisöistä, vähensivät työkuormaansa, vahvistivat rajojaan ja raivasivat tilaa vapaa-ajalle sekä harrastuksille.

Pandemia oli otollista aikaa tarkastella työtä uudesta näkökulmasta myös siksi, että se muutti lähes kertaheitolla totutun tavan tehdä töitä. Tilastokeskuksen mukaan etätyö yleistyi pandemian aikana merkittävästi, se lähes kaksinkertaistui vuonna 2020. Toki suurin osa työllisistä ei tehnyt etätyötä lainkaan.

Työelämää tutkineiden asiantuntijoiden mukaan taloudellinen epävarmuus ja lisääntynyt tietoisuus epätasa-arvosta ja työhyvinvoinnista ovat saaneet hustlauskulttuurin, ja siihen liitetyt inspiroivat ryysyistä rikkauksiin -tarinat, tuntumaan vanhentuneilta. Yhtäkkiä hustlaus ei olekaan enää niin siistiä.

Etenkin nuoremmat sukupolvet ryhtyivät kyseenalaistamaan yhteiskuntamme suorituskeskeisyyttä. Siitä myös enenevissä määrin pyristellään ulos. Tai niin tekevät ainakin ne, jotka pystyvät.

Ajatus työstä ja työnteosta on iskostettu yhteiskuntamme ja kulttuurimme sisimpään.

Jo ennen kuin lapset oppivat kirjoittamaan, heiltä kysytään tämä: ”Mikä sinusta tulee isona?” Tulevan ammatin löytäminen mahdollisimman nuorena on toivottavaa, inspiroivaa. Työstä on vaivihkaa tullut kutsumus sen sijaan, että se nähtäisiin välttämättömyytenä. Tuntuu helpommalta uhrata itsensä, hyvinvointinsa sekä työn ja vapaa-ajan tasapaino, jos sitä tekee silkasta ammatillisesta ilosta.

Ihannoimme työssäkäyntiä, ja ajatus työstä ja työnteosta on iskostettu yhteiskuntamme ja kulttuurimme sisimpään. Meillä on vahva ajatus siitä, että työn pitäisi olla yksi elämämme suurimmista intohimoista.

”Samanaikaisesti työmarkkinoilla vallitsee epävarmuus. Työpaikkojen vaatimukset ovat korkealla, vaikka työ itsessään antaa meille vain vähän vastineeksi. Myös työntekijöiden turva työpaikoilla on heikentynyt. Ei ole mikään ihme, että ihmisiä ahdistaa”, sanoo Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen professori Suvi Salmenniemi.

”Burnout on millenniaalinaisten aikuistumisriitti, josta kerrotaan sankaritarinoita”, kirjoittaa puolestaan toimittaja Hanna Hantula vuonna 2022 julkaistussa Tulva-lehden esseessään. Julkisuuteen ponnahtaa tarinoita, joissa henkilö on uskaltanut hypätä pois oravanpyörästä ja alkanut elää omannäköistä, hidasta – tai ainakin hitaampaa – elämää. Kuitenkin yksi asia on selvä: yhä useampi suomalainen uupuu töissä ja julkinen keskustelu työuupumuksesta sekä henkisestä hyvinvoinnista on lisääntynyt.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vuonna 2023 teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisten työhyvinvointi ei ole palannut pandemiaa edeltäneelle tasolle. Sen sijaan se on heikentynyt lievästi viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana.

Tuoreen työ- ja elinkeinoministeriön Työolobarometrin mukaan vuonna 2023 palkansaajista viisitoista prosenttia koki itsensä aina tai usein henkisesti uupuneeksi työssään. Yleisimmin työuupumus koostuu neljästä oireesta: krooninen väsymys, kyynisyys, tunteiden hallinnan ja kognitiivisten toimintojen häiriöt.

Työuupumus on vahvasti sukupuolittunut: se vaivaa erityisesti naisia ja naisvaltaisten hoiva- ja opetusalojen työntekijöitä. Salmenniemen mukaan etenkin naisten työuupumusta selitetään usein stereotyyppisesti naisille ”ominaisilla” luonteenpiirteillä, kuten halulla miellyttää, kiltteydellä ja tunnollisuudella, vaikka tiedetään, että naisvaltaiset alat ovat kroonisesti aliresursoituja, alipalkattuja ja aliarvostettuja.

Hän huomauttaa, että elämme edelleen hyvin työkeskeisessä yhteiskunnassa, jossa ihmisten arvo määrittyy sen perusteella, onko hän työelämässä vai ei.

Työntekijöiden hyvinvointi ei ole tavoite itsessään, vaan keino sitoa heidät kilpailukyvyn ja talouskasvun varassa lepäävän tuotantojärjestelmän uusintamiseen.

Julkinen keskustelu työuupumuksesta painottuu vahvasti yksilöön, vaikka aihetta pitäisi käsitellä yhteiskunnallisena ilmiönä, joka on kytkeytynyt rakenteisiin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ihmisiä kannustetaan pitämään itsestään huolta ja panostamaan omaan hyvinvointiinsa.

”Ratkaisuja työelämän henkiseen kuormittavuuteen etsitään rentoutushengitysharjoituksista, jumppapalloista, itsensä johtamisesta, mindfulnessista, resilienssivalmennuksesta, omien rajojen tunnistamisesta ja lääkkeistä. Näin työ ja työssä uupuminen epäpolitisoituvat ja rakenteelliset ongelmat jätetään yksilöiden itsensä ratkaistaviksi”, Salmenniemi toteaa.

Salmenniemen mukaan taloudella on työhyvinvointiin panostamisessa oma lehmä ojassa: Työssä jaksamiseen tulee panostaa, jotta työntekijät saadaan pysymään työssä ja tuottavina.

”Työntekijöiden hyvinvointi ei ole tavoite itsessään, vaan keino sitoa heidät kilpailukyvyn ja talouskasvun varassa lepäävän tuotantojärjestelmän uusintamiseen”, hän muotoilee.

Mitä suurempi ihmisten tuottavuus on, sitä enemmän yhteiskunta tahkoo rahaa. Tehokkuusajattelu kumpuaa talouskasvukeskeisyydestä, sillä siinä pyritään mittaamaan ja optimoimaan kaikki mahdollisimman tuottavaksi ja resurssitehokkaaksi. Siis kun ollaan tehokkaita, talouskin kasvaa. Kuitenkin jatkuvan tuoton ja tehokkuuden havittelu ei pelkästään aiheuta työuupumisia ihmisille. Se myös satuttaa eläimiä, luontoa ja planeettaamme.

Talouskasvu on tapahtunut pitkälti ympäristömme kustannuksella. Esimerkiksi tuotannosta tulevat päästöt ovat yksi ilmastokriisin aiheuttajista. Kapitalismi vaatii rajatonta talouskasvua, mutta onko tämä mahdollista rajallisella planeetalla? Ajatus on herättänyt epäilevän keskustelun lisäksi kokonaisen sitä vastustavan liikkeen, kohtuuliikkeen.

Myös ihmisen typistäminen pelkäksi tehokoneeksi on ongelmallista. Jos arvostamme ihmisiä pääasiassa tehokkuuden perusteella, voidaan ne, jotka eivät kykene olemaan tuottavia, nähdä vähemmän arvokkaina – esimerkiksi sairaat, vanhukset tai vammaiset. Tämä voi johtaa myös syrjintään.

Vastarintaa tehokkuuskeskeistä ja syrjivää yhteiskuntaa vastaan edustaa radikaalin itsehoivan (engl. radical self-care) käsite, joka juontaa juurensa mustasta feminismistä. Radikaalissa itsehoivassa itsestään huolehtiminen nähdään vastalauseena kolonialistiselle, patriarkaaliselle ja kapitalismikeskeiselle yhteiskunnalle. Vuonna 1988 afroamerikkalainen kirjailija ja aktivisti Audre Lorde tiivisti ajatuksen tunnetussa lauseessaan: ”Itsestä huolehtiminen ei ole itsensä hemmottelua, vaan itsesuojelua, ja se on poliittinen sotatoimi”.

Radikaali itsehoiva on tärkeää etenkin mustille naisille siksi, että he kokevat moniperusteista syrjintää yksityis- ja työelämässä. Moniperusteisella syrjinnällä tarkoitetaan syrjinnän kohteeksi joutumista kahden tai useamman eri syrjintäperusteen takia. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa henkilö kohtaa syrjintää työnhaussa sekä naisena että afrikkalaistaustaisena, selviää Suomen yhdenvertaisuusvaltuutetun vuonna 2020 tekemässä selvityksessä.

Loikoiluun ja laiskuuteen liittyy edelleen paljon stereotypioita – esimerkiksi siitä, kuka on oikeutettu loikoiluun, ja miten siihen suhtaudutaan riippuen loikoilijan yhteiskuntaluokasta, ja siitä onko hän esimerkiksi valkoinen vai ei. Tästä on puhunut esimerkiksi yhdysvaltalainen taiteilija, aktivisti ja teologi Tricia Hersey. Hän on noussut sosiaalisen median suosituimmaksi ’pötköttämisen’ puolestapuhujaksi. Herseyn manifesti Lepo on vastustusta (engl. Rest is Resistance), pääsi The New York Timesin bestsellerlistalle.

Herseyn teos ammentaa teoriaa mustasta feminismistä, teologiasta, hengellisyydestä, kapitalismikritiikistä ja self help -kirjallisuudesta. Se on julistuksenomainen kirjoitus radikaalin levon voimasta ja sen parantavasta vaikutuksesta.

Itseään päiväunipiispaksi (Nap Bishop) kutsuva Hersey myös johtaa vuonna 2016 perustamaa The Nap Ministry -yhteisöä, joka järjestää taidetta ja itsehoitoa yhdistäviä työpajoja. Yhteisön Instagram-tilillä on yli puoli miljoonaa seuraajaa. Hersey ei vastannut Maailman Kuvalehden haastattelupyyntöön. Sen sijaan sähköpostiin kilahti automaattivastaus, joka toivotti ”Unelmia levänneeseen maailmaan. Levätkäämme!”

Teemaan sopivasti myöskään muut mahdolliset radikaalin levon puolestapuhujat eivät joko vastanneet haastattelupyyntöön, tai vastasivat, ettei heillä ole nyt voimia tai aikaa haastattelulle.

Levon lisäksi myös uni on ylellisyys, etuoikeus, johon kaikilla ei ole tasavertaista mahdollisuutta. Yhdysvaltain tautikeskus (CDC) julkaisi kansallisen tutkimuksen vuonna 2020, jonka mukaan lähes 44 prosenttia mustista nukkuu yössä alle suositellut seitsemän tuntia, kun vastaava luku valkoisten amerikkalaisten keskuudessa on 31 prosenttia.

Voidaan myös kysyä, kenellä on oikeus ja mahdollisuus lomaan? Tilannetta voi helpoiten tarkastella vertailemalla maita keskenään. Kun suomalainen menee kuukauden kesälomalle, Japanissa työntekijällä voi vähimmillään olla kymmenen palkallista lomapäivää vuodessa. Kuitenkin maailman enemmistölle loma on pelkkä haave.

The Nap Ministry ei ole ainoa levon parissa työskentelevä aktivisti. Britanniassa samojen teemoja käsittelee taide- ja aktivistikollektiivi Bare Minimum Collective. Myös muun muassa Black Power Naps/Siestas Negras on tehnyt taidetta kollektiivisten päiväunien merkeissä.

Kiinassa vuonna 2021 tuulta alleen sai puolestaan makaa pitkällään -liike (tang ping), joka kannusti nuoria löysentämään oletuksia ja suorituskeskeistä työotetta. Liike levisi niin laajaksi, että Kiinan presidentti Xi Jinping antoi liikkeelle virallisen varoituksen ja hallitus leimasi sen ”uhkaksi maan vakaudelle.”

Eri maissa on siis yhtaikaa meneillään radikaalin levon liikkeitä. Suomikaan ei ole tässä poikkeus. Täällä kollektiiviseen lepoon ovat kannustaneet muun muassa koreografi Sonya Lindfors ja toimittaja-aktivisti Maryan Abdulkarim We Should All Be Dreaming -työpajoissa, joissa on muun muassa kannustettu rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä pötköttelemään radikaalin unelmoinnin parissa.

Tanssitaiteilija Esete Sutinen näki unen, jossa esiintyjät nukkuvat yhdessä yleisön kanssa. Tästä syntyi hänen ja työryhmän neliosainen installaatiomainen esitystapahtuma, jossa joutilaisuus, ajan tuhlaileva käyttö ja lepäämisen itseisarvo ovat keskiössä.

”Uneni vahvisti ajatusta siitä, että halusin luoda tilan, jonne ihmiset voisivat tulla juuri sellaisena kuin ovat, ja rentoutua kanssamme”, sanoo Sutinen.

Lepo nähdään usein keinona palautua, jotta voimme jälleen olla jaksavia ja tuottavia yhteiskunnan jäseniä. Sutinen haluaa paneutua ajatukseen, että levolla ja asioiden keskeneräiseksi jättämisellä on arvoa myös itsessään. Hänen kiinnostuksensa lepäämisen teemaan kumpuaa hänen omista ammatillisista kokemuksistaan.

Sutinen oli tehnyt tanssijan työtä intensiivisesti lähes kaksikymmentä vuotta kunnes vuoden 2021 lopulla hän joutui jäämään sairauslomalle työuupumuksen vuoksi.

”Se sai minut pysähtymään ja miettimään, miten voisin tehdä taidetta terveemmin.” Tanssija myös kertoo, että vähemmistöön kuuluvilta ihmisiltä usein odotetaan ylisuorittamista ja kovempia panoksia kuin valtaväestöltä.

”Osittain vähemmistöstressin vuoksi usein ajautuu tekemään töitä kaksin kerroin muihin verrattuna,” hän sanoo.

Tämän lisäksi tanssitaide on usein muutenkin äärimmäisen intensiivistä. Teoksen työstämisessä pyritään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen tarvittaessa kaiken muun kustannuksella.

Sutinen inspiroitui Tricia Herseyn manifestista sekä suomalais-nigerialais-ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Minna Salamin teoksesta, joka käsittelee muun muassa dekolonisaatiota, kauneutta ja valtaa mustasta afrofeministisestä näkökulmasta.

Sutisen lisäksi työryhmään kuuluivat Biret Haarla Pieski, Gáddjá Haarla Pieski, Kid Kokko, Zipora Ogola, Camille Auer ja Irene Omwami.

”Halusin ottaa työryhmääni marginalisoituja ihmisiä. Se tuntui erityisen tärkeältä. Halusin, että voisimme ottaa tilaa omilla ehdoillamme.”

Sutisen Rest as a … -teoksen tarkoituksena on rikkoa perinteisen taiteen rajoja ja tuoda esiin yhteisön ja yhdessä tekemisen merkitys sekä niissä piilevä parantava voima.

Teossarjaa esitettiin muun muassa hämeenkyröläisellä Frantsilan tilalla järjestetyllä festivaalilla.

Yksi näistä esityksistä kulminoitui siskonpedissä loikoilemiseen vanhassa hirsirakennuksessa. Sutiselle kokemus on ollut korjaava ja hellivä.

”Esityksen aikana katsoin ympärilleni ja ajattelin, miten ihanaa olla huoneessa, joka on täynnä ihmisiä, jotka löhöilevät ja nukkuvat yhdessä. Se teki teoksesta ainutlaatuisen ja siinä konkretisoitui sen ydin.”

”Mene töihin!” sihahtaa keski-ikäinen nainen kävellessään ohitseni, kun seison osoittamassa mieltä Palestiinan kansanmurhaa vastaan. ”Menkää töihin!” huudetaan elokapinalaisille, jotka koettavat ravistella kansalaisia ja hallituksia heräämään ilmastokriisiin.

Aktivisteista vaikuttaa olevan monenlaisia mielikuvia, joista ainakin työttömyys, laiskuus ja lorvailu tuntuvat olevan yleisiä. Mutta jos aktivisti on laiska, millainen on ahkera ihminen?

Vaikka antityö-liike ja antikapitalismi ovat etenkin joidenkin nuorempaan sukupolveen kuuluvien ideaaleja, ovat työnteko ja tekemättömyys edelleen marginalisoituja ajatuksia, joihin liittyy selkeästi paljon latautuneita tunteita.

Työn ja tekemättömyyden välisistä jännitteistä huolimatta on lempeän laiskottelun sijaan ryhdytty myös vähän suorempaan suorituskeskeisyyden kapinaan. Suomessa näin teki Työstäkieltäytyjäliitto, joka perustettiin vuonna 2018 vastareaktiona Juha Sipilän hallituksen lanseeraamaan omatoimisen työnhaun malliin eli aktiivimalliin. Liittoon kuului tutkijoita, toimittajia ja työttömiä, jotka vaativat kaikkien työnhakijoihin kohdistuneiden karenssien lopettamista. He kyseenalaistivat vallitsevat käsitykset työstä, taloussysteemistä, ihmisarvosta ja varallisuudesta.

Jos emme keskustele vaihtoehdoista perinteiselle palkkatyölle, meidän on todella vaikea nähdä, miten yhteiskunta voi muuttua parempaan suuntaan.

Työstäkieltäytyjäliiton julkaisema Työstäkieltäytyjän käsikirja kyseenalaistaa perinteisen työnteon ja työetiikan merkityksen ja rohkaisee ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti työelämän normeja ja omia asenteitaan työtä kohtaan. Kirjassa jaetaan myös kapinallisia keinoja nousta palkkatyössä vastarintaan, kuten hidastelu, laiskottelu, omien asioiden hoitaminen työajalla, työpaikalta näpistely ja ’saikutus’.

Näiden keinojen taustalla on ajatus, että palkkatyö on aina pohjimmiltaan työntekijöiden riistoa, johon niskurointi on vastaus.

Turun yliopiston professori Suvi Salmenniemi huomauttaa, etteivät työstäkieltäytyjät suinkaan aina kieltäydy kaikesta työstä, vaan ainoastaan heidän mielestään alistavasta ja riistävästä työstä.

”Jos emme tee työtä, ei yhteiskuntamme pysty toimimaan. Työn ei kuitenkaan välttämättä ole pakko olla palkkatyötä: teemme nyt jo kaikenlaista työtä, jota ei aina tunnisteta työksi, kuten ruoanlaitto, siivoaminen ja lastenhoito”, hän huomauttaa.

Salmenniemi lisää, että työelämän ulkopuolella eläminen on todella vaikeaa, ja vaikka työstäkieltäytyminen saattaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, se ei kuitenkaan ole läheskään kaikille mahdollista.

”Tulkitsen työstäkieltäytymisen enemmänkin provokaationa, tai kutsuna ajatella työtä eri linssien läpi. Jos emme keskustele vaihtoehdoista perinteiselle palkkatyölle, meidän on todella vaikea nähdä, miten yhteiskunta voi muuttua parempaan suuntaan.”

Hän korostaa, että etenkin ekokriisin näkökulmasta meidän tulisi yhteiskuntana arvioida uudelleen käsityksiämme työstä ja pohtia työelämän keskeistä asemaa.

”Erityisen tärkeää olisi miettiä, kuinka voisimme arvostaa ja huomioida paremmin sellaisia tehtäviä, joista ei yleensä makseta, mutta jotka ovat välttämättömiä, kuten vapaaehtoisesti tehty hoivatyö.”

Entä millainen maailma olisi, jos kaikki pötköttelisivät? Salmenniemen mielestä pötköttelyaktivismi on erittäin tervetullutta. Hän peräänkuuluttaa lisää työelämäkritiikkiä.

Huomaan tuntevani syyllisyyttä loikoillessani sohvalla kotiaskareiden tekemisen sijaan, vaikka kehoni suorastaan huutaa lepoa. Miksi joutenoloa on niin vaikea oppia?

Joutilaisuuteen on kautta historian suhtauduttu halveksuvasti ja se on nähty paheena. Monet länsimaiset filosofit ovat rinnastaneet joutilaisuuden moraaliseen rappioon. Esimerkiksi valistusfilosofi Immanuel Kantin mukaan ihmisten tulee pyrkiä saavuttamaan täydellinen potentiaalinsa tehokkuudella ja ponnistelemalla.

Myös kapitalistiset ajattelijat, kuten teollisuuspohatta Henry Ford ovat paheksuneet joutilaisuutta.

”Amerikkalaisten täytyy nousta velttoutta vastaan. Se on unijuomaa. Nouskaa ylös ja astukaa esiin; antakaa velttojen ja saamattomien turvautua hyväntekeväisyyteen”, kirjoitti Ford elämänkerrassaan.

Tutkijatohtori Mona Mannevuo kirjoittaa artikkelissaan Joutenolon vaarallisuudesta, kuinka työkeskeisessä yhteiskunnassa toimeton joutilaisuus koetaan uhkana.

Ei ole ihmekään, että meillä on hankaluuksia vain olla.

On rohkeaa uskaltaa vain olla maailmassa, joka usein vaatii meiltä liikaa.

Ajatus siitä, että saamme olla olemassa ilman jatkuvaa suorittamista, on siis radikaali, mutta samalla terve ja inhimillinen. Kuten lukuisat taiteilijat ja aktivistit ovat tässä jutussa korostaneet, taide ja aktivismi voivat olla tiloja, joissa lepo ja joutilaisuus saavat merkityksen, ilman että niitä määrittää vaatimus tehokkuudesta.

Esimerkiksi radikaaliin itsehoivaan sisältyy ajatus yhteisöllisyydestä ja solidaarisuudesta lääkkeenä yksilökeskeistä tehokkuusajattelua vastaan. Yhdessä rakennettu hyvinvointi suojaa vähemmistöön kuuluvia syrjinnän vaikutuksilta ja auttaa yhteisöjä selviämään ja luomaan kestäviä muutoksia yhteiskunnassa.

Siitä huolimatta, että meille usein opetetaan, että työ on tärkein mittari ihmisarvolle ja elämän merkitykselle, yhteiskunta ei voi kukoistaa pelkästään työn kautta: meidän on myös löydettävä levon arvo ja yhteisön voima. On rohkeaa uskaltaa vain olla maailmassa, joka usein vaatii meiltä liikaa.

Antamalla itsellemme ja toisillemme luvan olla vähemmän tuottavia, voimme raivata enemmän tilaa itsellemme, toivolle ja elämän syvemmälle merkitykselle.

Yhdysvalloissa toimivan Nap Bishopin mukaan mahdollisuudet ovat rajattomat, vaikka kapitalistinen järjestelmä onkin myynyt meille valheen niukkuuden mallista, joka on saanut meidät uskomaan, ettei maailmassa ole mitään tarpeeksi. Ei tarpeeksi rahaa, ei tarpeeksi huolenpitoa, ei tarpeeksi rakkautta, ei tarpeeksi huomiota, ei tarpeeksi rauhaa, ei tarpeeksi yhteyttä, ei tarpeeksi aikaa.

Todellisuudessa maailmassa on yltäkylläisyyttä, Nap Bishop muistuttaa manifestissaan.

Suvi Salmenniemenkin mielestä toisenlainen maailma on mahdollinen, vaikkakaan ei helposti tehtävissä.

”Usko parempaan maailmaan on tärkeä muutospyrkimyksiä ajava voima ja sitä täytyy aktiivisesti ruokkia.”

Vain taivas on rajana – jos uskallamme irtautua meihin iskostetuista ajatuksista ja toimintamalleista ja unelmoida reilusta, aidosti yhdenvertaisesta yhteiskunnasta.