Kolmen tunnin jälkeen bussi on saapunut Bogotásta Chiquinquiráan. Muutaman kilometrin päästä Chiquinquirásta asfaltti päättyy ja kuoppainen pöllyävä tie johtaa jeeppiämme kohti Muzon kaupunkia.

Olemme Boyacán maakunnassa, Kolumbian sydämessä, jossa on taisteltu monet taistelut. Juuri täällä maa saavutti vuonna 1819 itsenäisyyden verisen vallankumoustaistelun jälkeen.

Taustalla soiva perinteinen kolumbialainen ranchera on omistettu menetetylle rakkaudelle ja matkakumppanini kertovat kaiken, mitä minun tarvitsee tietää Muzosta.

”Heti Muzoon saapuessamme löydät tien varren myyntikojuista herkullista chorizo-makkaraa ja arepaa (paikallinen maissileipä)”, minua ohjeistetaan.

Viiden tunnin jälkeen saavumme Muzoon. Pieneen kaupunkiin, joka on saanut nimensä ennen espanjalaisten siirtomaavaltaa alueella asuneelta alkuperäiskansalta.

Muzo tunnetaan maailman smaragdipääkaupunkina, koska sieltä löytyvät kansainvälisten markkinoiden arvokkaimmat jalokivet.

Kaupungissa asuu 10 000 ihmistä, joista kahdeksan kymmenestä saa niukan elantonsa sinänsä vaatimattomasta beryllimineraalista, jolle kromi antaa vihreän värin – ja arvon.

Jo vuosikymmenten ajan kolumbialaiset ovat tulleet tänne rikastumisen toivossa. Yksi tulijoista on 57-vuotias Víctor Manuel Blanco, joka aloitti smaragdin kaivuun jo lapsena.

”Tulin seitsemänvuotiaana Boyacán Buenavistasta veljeni kanssa kokeilemaan onneani ja sillä tiellä olen yhä”, hän sanoo.

Blancon koko elämä on mennyt jahdatessa smaragdia, joka nostaisi hänet köyhyydestä. Mies asuu Minero-joen rantatörmällä puusta ja muovista valmistetussa hökkelissä, joka on jaettu kahteen osaan. Toinen puoli palvelee keittiönä ja olohuoneena, toinen makuuhuoneena. Sänkynä toimii lattialle heitetty patja.

Hän onnistui viettämään hökkelissä perhe-elämää neljän vuoden ajan. Vaimo ei kestänyt kauemmin, vaan lähti pääkaupunkiin Bogotáan, pariskunnan poika mukanaan.

”Vaimo jätti minut, koska tympääntyi tähän kaikkeen”, Blanco sanoo olkiaan kohauttaen.

Hän kertoo työskennelleen aiemmin aluetta hallinneen Víctor Carranzan alaisuudessa, mutta saavansa nykyisin enemmän tienestiä ilman työsuhdetta.

”Jumala pitää huolen, mutta joskus kun hän antaa yhdellä kädellä, hän ottaa toisella pois.”

Useimmissa tapauksissa guaquerojen, laittomien kaivostyöläisten, vihreä unelma ei koskaan toteudu. Elämä kuluu Minero-joesta kiviä etsien. Aamusta iltaan auringon paahteessa kaivajat odottavat löytävänsä sen yhden valtavan kiven, joka ratkaisisi kaikki ongelmat.

”En ole koskaan löytänyt suuria kiviä, vain pieniä silloin tällöin. Juuri tarpeeksi, jotta pysyn hengissä”, Blanco sanoo.

Kivien löytäminen on entistä vaikeampaa, hän kertoo. Siitäkin huolimatta, että kaivajia on koko ajan vähemmän.

”Neljäkymmentä vuotta sitten emme kunnolla mahtuneet työskentelemään. Meitä oli yli viisituhatta kaivajaa samoilla apajilla. Kilpailu oli kovaa, joten meillä kaikilla oli mukanamme ase. Yhdessä yössä saatettiin tappaa toistakymmentä ihmistä. Nyt ei ole niin paljon rahaa eikä smaragdia. Mutta meillä on rauha.”

1980-luvulla Boyacán alue kärvisteli yhden Kolumbian kaikkien aikojen verisimmän sodan kourissa. Se oli jo kolmas niin kutsuttu smaragdiklaanien välinen ”vihreä sota”, joka valtion täydellisen piittaamattomuuden vuoksi kasvoi kansalaisten väliseksi sodaksi.

Väkivalta alueella ei ole kokonaan laantunut. Viime vuosina palkkamurhaajat ovat tappaneet eri klaanien jäseniä.

Konflikti aiheutti 1960-luvun puolivälistä vuonna 1990 solmittuun rauhaan saakka yli 6 000:nen ihmisen kuoleman. Kiistassa olivat vastakkain perheet, jotka valvoivat smaragdintuotantoa Quipaman, Coscuezin ja Muzon alueilla. Alueet oli jaettu näkymättömällä viivalla, joka merkitsi tappavaa rajaa.

Yksi tunnetuimmista pohatoista oli jo edellä mainittu Víctor Carranza, joka tunnetaan ”smaragdien tsaarina”. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistanut kaivostyöläinen nousi hallitsemaan lähes puolta Kolumbian smaragdiliiketoiminnasta 1970-1990-luvuilla.

Caranzaa epäiltiin huumekaupasta ja hänet pidätettiin vuonna 1998 syytettynä kidnappauksien ja palkkamurhien tilaamisesta. Hänen yhteyksiään puolisotilaallisiin ryhmiin tutkittiin. Carranza päätyi vankilaan neljäksi vuodeksi, kunnes syytteistä luovuttiin ja hänet vapautettiin. Mies selvisi hengissä kahdesta murhanyrityksestä ja kuoli syöpään 2013, 78-vuotiaana, omaisuutenaan neljä miljardia dollaria.

Väkivalta alueella ei ole kokonaan laantunut. Viime vuosina palkkamurhaajat ovat tappaneet eri klaanien jäseniä. Esimerkiksi maaliskuussa 2020 smaragdipohattaveljekset Pedro ja Ómar Rincón tuomittiin kumpikin lähes kahdenkymmenen vuoden vankeuteen huumekauppasyytteistä.

Aluksi veljekset kiistivät syytökset ja koettivat vapautua niistä luovuttamalla viranomaisille tietoja. Todisteet olivat kuitenkin niin ylivoimaisia, ettei Rincóneilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä maksut ja noudattaa ehtoja.

Synkässä maisemassa vajaa sata guaqueroa rehkii paahtavan auringon alla, lapioi maata ja huuhtoo sen seasta kiviä, joita voi tuskin havaita. He kärvistelevät joen rannoille kyhätyissä hökkeleissä ilman juoksevaa vettä. Koska asumukset eivät kuulu virallisesti Muzon kuntaan, paikallishallinto ei ota vastuuta heidän elinoloistaan.

Kun kaivosyhtiöt parikymmentä vuotta sitten luopuivat avolouhinnasta ja modernisoivat louhintajärjestelmiään, Kolumbia tippui toiselle sijalle maailman smaragdintuottajamaiden joukossa. Nyt johtoasema on Sambialla.

Näistä muutoksista kärsivät eniten juuri guaquerot; jokiin kulkeutuva smaragdihippusia sisältävä kaivosjäte on vähentynyt.

”Olen lapioinut jokea yli viisikymmentä vuotta”, sanoo 75-vuotias Antonio Molina.

”Tulin tänne kuten kaikki muutkin etsimään kiveä, joka pelastaisi elämäni – ja olen vieläkin täällä. Smaragdeja on yhä vaikeampi löytää. Uudet kaivosyhtiöt eivät enää juuri kaada jätettä jokeen tai jos kaatavat, maa-aines on jo pesty kolme-neljä kertaa.”

Pettyneet guaquerot ovat osoittaneet mieltä monin tavoin ja vallanneet kaivoskuilut useaan otteeseen.

Vuonna 2009 kaivosyhtiö Minería Texas Colombia (MTC), joka tunnetaan tällä hetkellä nimellä Esmeraldas Mining Services (EMS), aloitti Puerto Arturon kaivoksen hyödyntämisen osallistumissopimuksella sen omistajan Victor Carranzan kanssa.

Victor Carranzan perheelle kuuluneen kaivosyhtiön työntekijät eivät vastustaneet muutosta niin kauan, kuin heillä oli Carranzan tuki. Ongelmat alkoivat Carranzan kuoltua 2013, jolloin MTC osti Puerto Arturon kaivosoikeudet.

MTC tunnetaan Kolumbian kaivos- ja smaragdiliiketoiminnan edelläkävijänä ja modernisoijana. Se on ollut yksi maan merkittävimpiä kaivosyhtiöitä ja 700 työntekijällään Boyacán maakunnan tärkein työllistäjä.

Pettyneet guaquerot ovat osoittaneet mieltä monin tavoin ja vallanneet kaivoskuilut useaan otteeseen. Poliisin ja sotilasvoimien mukaantulo on eskaloinut tilanteet väkivaltaisiksi.

”MTC antaa meille yhä vähemmän mahdollisuuksia päästä kaivoksen läheiselle jokialueelle”, sanoo María Isabel Camero. 43-vuotias Camero on yksi harvoista naisista lapion varressa.

”Vaikuttaa siltä, että he heittävät meidät lopulta pois täältä joelta.”

Kuten joka sunnuntai, Muzon kylän pääaukio täyttyy ihmisistä, jotka ostavat tai myyvät smaragdeja. Ostajat Bogotásta tulevat tänne aikomuksenaan tehdä hyviä diilejä. Myyjät esittelevät kiviä, jotka lepäävät kämmenelle levitettyjen kankaiden päällä.

Tämä on laitonta kauppaa, ja sen vuoksi Kolumbian kansallinen kaivosvirasto otti vuonna 2015 käyttöön smaragdikauppaa valvovan sääntelyn.

Seuraavana aamuna joella on lähes autiota. Vain joitakin miehiä näkyy lapion varressa. Ehkä joku heistä onnistuu löytämään joesta hippuja, joilla saa hankittua itselleen uuden paidan tai lautasellisen papuja.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että löydetty kivi on jo ”kiinnitetty”, eli guaquero on luvannut sen myytäväksi kauppiaalle, joka on lainannut hänelle rahaa.

Guaquerojen unelma pakottaa heidät elämään nälän ja kurjuuden keskellä. Ja estää luopumasta pakkomielteisestä kaivuutyöstä.