Keväällä 1971 kansainvälinen joukko tutkijoita ja ajattelijoita kokoontui ratkomaan maailman epäkohtia. Tapaamispaikkana toimi Montebellon tilan puupaneloitu konferenssihuone Ottawajoen rannalla, Kanadassa. Rooman klubiksi kutsutulla joukolla oli pöydällään laaja lista ongelmia: muun muassa köyhyys, sota, saasteet, terrorismi, taloudellinen epävakaus ja rasismi.

Ongelmien yhteyksien tunnistamiseen ja ratkomiseen Rooman klubi hyödynsi tietokonemallinnusta. Mallille syötettiin tietoja esimerkiksi väkiluvusta, sen kasvusta, ruoantuotannon määrästä ja siihen käytössä olevasta maatalousmaasta. Tietojen avulla mallinnus laski ennusteen sille, milloin ihmisten ruoantarve tulisi ylittämään maapallon kyvyn tuottaa ruokaa. Mallinnuksen oli kehittänyt eräs klubin jäsenistä, yhdysvaltalainen MIT:n systeemitutkija Jay Forrester.

Montebellossa Forrester nousi puhumaan oman tutkijaryhmänsä teknisten esitelmien jälkeen vetääkseen yhteen näiden löydökset. Mutta klubin yllätykseksi Forrester kertoikin löytäneensä jotain vielä tärkeämpää: yhteisen tekijän kaikkien käsiteltävien ongelmien taustalla. Tuo yhteinen tekijä oli kasvu.

Forrester havainnollisti löydöstään esimerkillä ruoantuotannosta. Kun maankäytön ruoantuotannon kapasiteetti ylitetään, täytyy energiantuotantoa lisätä. Kun energiantuotantoa lisätään, törmätään ennen pitkää saasteiden kertymiseen. Saasteiden kertymän poisto vaatii lisää teknologiaa, mikä vaatii lisää energiaa – mikä puolestaan lisää saasteita. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Joko ihmiset tulisivat asettamaan kasvulle rajat tai luonto tulisi tekemään sen heidän puolestaan, Forrester sanoi.

Ryhmän jäsenet kuuntelivat kohteliaasti, kommentoivat ystävällisesti ja jatkoivat sitten keskustelua. Vuorotellen he esittivät omat ongelmansa ja ratkaisunsa. Jokainen ratkaisuehdotus perustui kasvulle. Energian puute: lisää öljyä. Ruoka: lisää ruoantuotantoa. Slummit: lisää taloja. Saasteet: lisää talouskasvua, jotta saasteiden poistoa voidaan tehostaa. Ikään kuin Forrester ei olisi juuri sanonut itse kasvun olevan ongelma.

Rooman klubin sanotaan alkaneen Aurelio Pecceistä, italialaissyntyisestä teollisuusmiehestä. Toisen maailmansodan aikaan Peccei oli osa antifasistista vastarintaa ja joutui vangituksi. Hän vietti vankeudessa lähes vuoden. Jälkikäteen Peccei sanoi, että eläminen ja selviytyminen miesten rinnalla, joilla ei ollut jäljellä muuta kuin vakaumuksensa ja ihmisyytensä, muutti häntä pysyvästi.

Peccei alkoi uskoa, että ihmisissä piilee paljon sellaista hyvyyttä, mitä moderni yhteiskunta ei osaa kanavoida ulos. Rooman klubia perustaessaan Peccei ei varsinaisesti ollut huolissaan ilmastosta – ainakaan siinä mielessä kuin nykyään. Pecceitä ja muita perustajajäseniä huoletti ennen kaikkea ihmisten kyky ratkoa laajoja yhteiskunnallisia ongelmia niillä keinoilla, joita tuolloin tarjottiin ja tarjotaan yhä; kehityksen ja teknologian avulla.

Tämä pohjimmainen huoli toi lopulta yhteen Montebellossa tavanneen ryhmän. Ryhmän, jonka edessä innostunut Jay Forrester oli puhunut, ja poistunut pettyneenä. Eikä hän ollut ainoa. Forresterin tutkijaryhmään kuulunut hiljattain ympäristötieteilijäksi väitellyt 30-vuotias Donella ”Dana” Meadows kirjoittaa muistelmissaan koko tutkijaryhmän harmitelleen tapaamisen jälkeen: ”He eivät ymmärtäneet”.

Paperin vastaanotto oli kaksijakoinen: osa oli kauhuissaan, osa innoissaan.

Dana Meadows ja hänen miehensä Dennis Meadows olivat liittyneet ryhmään palattuaan kotiin Aasian matkaltaan. Aiemmin teknologiaoptimistinen Meadows oli järkyttynyt Aasiassa näkemästään köyhyydestä, ja toisaalta kotimaastaan Yhdysvalloista, jonne palasi. Yltäkylläisyydestä huolimatta hänen keskiluokkaiset läheisensä eivät vaikuttaneet erityisesti onnellisemmilta tai tyytyväisemmiltä kuin monet niistä vähemmällä toimeen tulevista
ihmisistä, joihin hän oli matkallaan tutustunut. Meadows kirjoittaa alkaneensa kyseenalaistaa teknologian ja kehityksen voimaa maailman ongelmien ratkomisessa.

Montebellon jälkeen Meadowsille jäi tehtäväksi kirkastuttaa kasvun ongelmat klubille lyhyessä tutkielmassa.

Paperin vastaanotto oli kaksijakoinen: osa oli kauhuissaan, osa innoissaan. Peccei kuului jälkimmäiseen ja pyysi Meadowsia, tämän miestä ja paria muuta tutkijaa kirjoittamaan tuon paperin pohjalta raportin. Tämä raportti on nimeltään Kasvun rajat. Raportin syntytarinasta kertova Tipping Point -podcast kuvaa raporttia ”tärkeimmäksi kirjaksi, jota et ole koskaan lukenut”. Kirja oli yksi ensimmäisistä laajaa huomiota julkisuudessa saaneista teoksista, joka kyseenalaisti jatkuvan kasvun ja luonnonvarojen käytön.

Varsinaista talouskasvun hillintää vaativaa kohtuusliikettä (englanniksi degrowth) ei vielä tuolloin syntynyt. Liikkeen historia aloitetaan kuitenkin yleensä Kasvun rajat -raportista ja sen aikaisista kasvukriitikoista. Raportin sisällön voi tiivistää kohtuuliikkeessä usein kuultuun lauseeseen: ei voi olla rajatonta kasvua rajallisella planeetalla.

Raportin tietokonemallinnukset vaikuttivat osoittavan, että senhetkisillä kasvukäyrillä maapallon rajat tulisivat vastaan seuraavan sadan vuoden aikana. Tämä johtaisi mahdollisesti äkkinäiseen ja kontrolloimattomaan ihmisten määrän ja teollisen tuotannon kapasiteetin romahdukseen.

Raportti oli kuitenkin optimistinen. Se totesi, että tältä tulevaisuudelta voidaan välttyä ja löytää uusia tapoja elää. Uusien tapojen tulee olla taloudellisesti ja ekologisesti kestäviä, ja sellaisia, että niiden avulla jokaisen ihmisen perustarpeet voidaan tyydyttää. Tämä muutos tulisi aloittaa heti ja sen tulisi tapahtua ensin korkean elintason ja kulutuksen maissa.

Rooman klubi julkaisi raportin vuonna 1972, samana vuonna, jolloin ensimmäinen YK:n ympäristöasioihin keskittynyt konferenssi järjestettiin Tukholmassa. ”Ryhmän reaktiot olivat ennakkoa maailman vastaanotosta”, Meadows kirjoitti. Kritiikki oli nopeaa ja paikoin karua. Kolumnistit kutsuivat teosta hölynpölyksi. The Economistin kolumnisti kirjoitti vanhanaikaisesta hölynpölystä, kun taas Newsweekin kolumnistin mielestä kyse oli vastuuttomasta hölynpölystä. Raportin nuoret kirjoittajat leimattiin maailmanlopun profeetoiksi.

”Yksi aikamme trendeistä on älyllinen pessimismi, tieteellisten ennusteiden laatiminen maailmanlopusta, joka odottaa aivan nurkan takana”, alusti radiotoimittaja Howard K. Smith kritiikkiään. Raportti oli hänen mukaansa – yllätys, yllätys – hölynpölyä. ”Meillä on oikeita ongelmia ratkottavana”, hän totesi.

Pääosa julkisesta keskustelusta talouskasvukriittisyydestä ei tavallaan ole kehittynyt alkuajoista kovin pitkälle. Argumentit ovat edelleen samankaltaisia.

Myös 1970-luvulla maailmanlopun ennusteita oli ilmassa, mutta eri syistä. Yhdysvalloissa, missä raportti julkaistiin, oli eletty ydinsodan pelossa toisen maailmansodan päättymisestä asti. Kylmän sodan täpärimmästä ”läheltä piti, ettei tullut ydinsotaa” -tilanteesta, eli Kuuban ohjuskriisistä, oli kymmenen vuotta aikaa. Ilmastonmuutos ja luontokato eivät sen sijaan olleet suuremmin median agendalla. Ei siis tavallaan ihme, että pilkka oli kovaa neljän nuoren tutkijan yhtäkkiä julistaessa, että loppu on lähellä.

Robert M. Solow, tunnettu talouskasvua tutkinut taloustieteilijä julkaisi vuonna 1973 vastineen raportille otsikolla ”Onko maailmanloppu käsillä?”. Paikoin hieman pilkallisesta sävystään huolimatta Solow tarjosi myös aidon kritiikin tieteestä raportin taustalla. Solow ei uskonut, että luonnonvarat loppuisivat, sillä hän uskoi, että ihmisten kyky tehostaa resurssien käyttöä ja keksiä korvaavia aineita, ratkaisisi ongelmat. Hän kritisoi myös raportin oletusta siitä, että kasvava elintaso johtaisi väestön lisääntyvään kasvuun.

Näissä kahdessa teemassa Solowin voidaan viimeisen viidenkymmenen vuoden perusteella sanoa olleen oikeassa. Toisaalta raportissa oli kyllä laskettu skenaariot myös sellaisille mahdollisuuksille, joissa luonnonvarat riittävät loputtomiin, tekniikan kehitys on nopeaa ja väestönkasvu pysähtyy. Sen sijaan ympäristöhaitoissa aika vaikuttaa puoltavan enemmänkin raportin kirjoittajia.

Pääosa julkisesta keskustelusta talouskasvukriittisyydestä ei tavallaan ole kehittynyt alkuajoista kovin pitkälle. Argumentit ovat edelleen samankaltaisia.

Jotain on toki muuttunutkin. Vaikka Kasvun rajat -raportin ennusteet luonnonvarojen loppumisesta eivät ole käyneet toteen, tunnustetaan nykyään, että ympäristömme asettaa meille jonkinlaisia rajoja. Yleensä näihin viitataan niin kutsuttuina yhdeksänä planetaarisena rajana, joiden taustalle on kertynyt vuosien varrella tieteellistä näyttöä.

Nykyään ihmiskunnan tiedetään ylittäneen noista rajoista kuusi, mikä tarkottaa sitä, että ihmiselämää ylläpitävät luonnonjärjestelmät ovat luhistumassa. Ympäristötietoisuuden myötä jatkuvan talouskasvun haastaminen on lisääntynyt.

Toisaalta se on julkisuudessa vielä melko marginaalinen näkemys, joka herättää vahvoja tunteita. Esimerkiksi sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kutsui marraskuussa 2023 Ylen kolumnissaan kasvun jälkeistä taloutta vaaralliseksi utopiaksi. Kommentti ei juuri herättänyt mediassa keskustelua, vaikka aiheen tutkijat omassa kohtuutalouden sivuilla julkaistussa kannanotossaan toivatkin esille, että kyseessä on ihan vakavasti otettava akateemisen tutkimuksen haara.

Kannanotossa tutkijat muistuttivat, että Euroopan tasolla on perustettu jo kohtuutalouden professuureja, kansainvälisiä tutkimushankkeita, konferensseja ja maisteriohjelmia. Aihetta tutkitaan Suomessa Helsingin yliopistolla, LUT-yliopistossa ja Teknologian tutkimuskeskus VTT:llä. Euroopan parlamentti on järjestänyt aiheesta konferenssin vuonna 2023.

Myös kansainvälisesti teema herättää enemmän kiinnostusta vuosi vuodelta. Tiedelehti Naturen vuoden 2022 pääkirjoitus kannusti tutkijoita etsimään yhteistä visiota kohtuutalouden ja vihreän siirtymän välillä. Erot näkemysten välillä tiivistyvät kysymykseen siitä, voidaanko talouskasvu kytkeä irti hiilidioksidipäästöistä. Foreign Policyn viime vuonna julkaisemassa artikkelissa ihmisten kiinnostusta aiheeseen selitettiin sekä ympäristöhuolilla, että kehittyneiden maiden heikoilla talousnäkymillä.

Riina Bhatia oli yksi Hiilamo-vastineen allekirjoittajista. Bhatia on vihreiden varavaltuutettu ja kohtuutalouden tutkija, joka seuraa alan keskustelua aktiivisesti. Kesäkuussa hän vietti vajaan viikon Espanjassa järjestetyssä kohtuutalouden konferenssissa. Hänen mukaansa liike voidaan karkeasti jakaa kahteen: ”On ne akateemiset tyypit, jotka ovat toistaiseksi puhuneet vähän toisilleen, ja sitten on nämä vaihtoehtoisia malleja etsivät ja toteuttavat aktivistihenkiset tyypit”.

Molempia yhdistää ajatus siitä, että politiikan, talouden ja elämän yleisesti tulisi perustua jollekin muulle, kuin jatkuvan talouskasvun tavoittelulle.

Topi Linjama edustaa liikkeen aktivistisiipeä. Hän vastaa videopuheluun kotoaan Joensuusta, minne hän on juuri palannut viiden viikon pyöräretkeltä. Matka oli sekä lomaa että työtä. Linjama kirjoittaa tällä hetkellä apurahalla kirjaa, jossa yhdistyy pyöräily ja musiikki. Linjama on kohtuusliikeaktiivi, musiikkitieteilijä ja vapaa toimittaja. Hän on Itä-Suomessa toimivan Kohtuus Vaarassa -liikkeen tiedottaja. Hän käyttää itsestään myös titteliä sienenpoimija.

Linjama sanoo, että kiinnostus liikettä kohtaan kasvaa vuosi vuodelta. Esimerkiksi Kolilla joka toinen vuosi järjestettävään kohtuustapahtumaan osallistui viime vuonna yli sata ihmistä. Linjama ajoittaa oman aktivisminsa alun vuoteen 2007. Tuolloin hän luki ilmastonmuutoksesta ja pohti siihen liittyviä teemoja. Kun hän sitten haastatteli omavaraisesti elävää Lasse Nordlundia, jokin muuttui.

”Ajattelin että kerrankin ihminen, joka pystyy kunnolla perustelemaan sen, miksi hän elää miten elää”, Linjama kertoo.

”Sen jälkeen kaikki muu alkoi vaan näyttää kauhean defensiiviseltä. Että tehdään näin, miten on ennenkin tehty tai opittu. Se ristiriita oli ihan valtava, kun näki miten huonosti perusteltu tämä meidän elämäntapamme on.”

Oli Linjama ennenkin ollut luontoihmisiä. Mutta vuoden 2007 jälkeen hän alkoi tosissaan miettiä, miten voisi tuoda oman elämänsä kohtuullisiin rajoihin. Hän lopetti autoilun, uimahallissa käymisen ja lihansyönnin. Hän laski vuosittaisen energiantarpeensa (noin 900 000 kilokaloria) ja pyrki takaamaan siitä mahdollisimman suuren osan viljelemällä ja keräilemällä.

Lihansyönnin lopettaminen ei ollut tuolloin niin helppoa kuin nykyään. ”Muistan kerran, kun olin kauhean nälkäinen ja ajattelin että voi vitsi, kauhea nälkä, mutta en tiennyt mitä syödä”, Linjama nauraa.

Linjaman aktivismi keskittyy ensisijaisesti toimintaan. Hän uskoo oman elämäntavan muuttamisen olevan tehokkaampaa kuin vaikuttamisen, eli muutoksesta puhumisen. Linjama ja Bhatia molemmat kuvaavat liikkeen sisällä olevan erilaisia näkemyksiä siitä, mistä muutos alkaa.

On joukko, joka ajattelee, että muutoksen tulee lähteä ylätasolta, politiikasta. Sitten on osa, johon esimerkiksi Linjama kuuluu, joka ei oikein usko systeemitason muutokseen tai sitten he uskovat, että sen täytyy lähteä pienyhteisöistä ja yksilöiden toiminnasta. Sitten ovat vielä ne, jotka uskovat, että kaikkia tasoja tarvitaan, kuten Bhatia.

Jakolinjoja liikkeen sisällä aiheuttaa myös esimerkiksi väestökasvun rooli. Ja vähän kuten ympäristöliikkeessäkin, myös kohtuuliikkeessä on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka kokonaisvaltaista muutosta tavoitellaan. Toisin sanoen, pitäisikö liikkeen keskittyä materian- ja energiankulutuksen laskuun vai huomioida myös oikeudenmukaisuuden kysymykset, kuten vähemmistöt, tasa-arvo ja kolonialismin perintö.

Kun ymmärrämme, että asioilla on muitakin arvoja, alamme huomioida esimerkiksi ympäristöä, sosiaalisia suhteita ja kulttuuria enemmän.

Kohtuutalouden ajatus sisältää laajoja ja monimutkaisia teemoja. Kirjallisuus aiheesta ei tee niistä helpompia. On mahdollista lukea aika pitkälle, ennen kuin törmää mihinkään konkretiaan. Suuntauksesta riippuen konkretia voi tarkoittaa eri asioita. Useimmat sisällyttävät siihen kuitenkin haitallisten alojen (kuten fossiilisten polttoaineiden) alasajon, työajan vähentämisen ja jonkinlaisen kansalaispalkan.

Kannatusta saa myös ajatus, että yritysten toimintalogiikkaa tulisi muuttaa niin, että ne mittaisivat voittojen lisäksi vaikutuksiaan yhteiskuntaan. Se, miten kuvattu talous tai yhteiskunta toimisi ja miten siihen päästäisiin, jää epäselväksi. Se vaatisi laajoja muutoksia, sillä pelkästään talouskasvun pysäyttäminen toisi mukanaan ongelmia. Kenelläkään ei vaikuta olevan selvää suunnitelmaa. Toisaalta, jos tarkoitus on edetä demokraattisesti, se voi olla hyväkin asia.

Bhatia näkee, että ajatus kohtuuliikkeen taustalla on pohjimmiltaan yksinkertainen. ”Meidän täytyy nähdä muutakin kuin rahallista arvoa yhteiskunnassa ja elämässä ylipäätään”, hän sanoo.

”Näen sen sellaisena vastalauseena rahallistamisen logiikalle. Kun ymmärrämme, että asioilla on muitakin arvoja, alamme huomioida esimerkiksi ympäristöä, sosiaalisia suhteita ja kulttuuria enemmän.”

Toisaalta Bhatia myöntää, että kyse on niin monitahoisesta ja perustavanlaatuisesta muutoksesta, että sitä onkin vaikea ymmärtää. Etenkin niillä käsitteillä ja ajattelun tavoilla, joita meillä on. Esimerkiksi Suomessa on totuttu siihen, että ensisijaiset yhteiskunnalliset toimijat ovat hallinnon eri portaat, yritykset ja järjestöt. Kohtuuliikkeessä sen sijaan yhteisöillä, naapurustoilla, kansalaisyhteiskunnalla (johon järjestöt toki kuuluvat) ja paikallistason aloitteilla on oleellinen rooli.

”Meillä ei välttämättä edes ole sellaisia politiikan tapoja, joilla edistää ja vahvistaa niitä”, Bhatia sanoo.

Toisaalta on olemassa tahoja, joiden toiveena ei ole yhteiskunnallisen vallan hajautus. Lopuksi on myös epäselvää, onko vallan hajauttaminen ja yhteistyöhön perustuvan elämän edistäminen jotain, mitä ihmiset kaipaavat.

”Haluavatko ihmiset edes osallistua tällaiseen?”

Yleensä nämä kaksi näkemystä puhuvat toistensa ohi. Kriitikot näyttävät todisteita siitä, että hiilipäästöt voidaan osittain irtikytkeä kasvusta. Kohtuutalouden edustajat sanovat, että se ei riitä, sillä kasvava talous lisää energian kulutusta.

Tyypillinen kohtuutalouden kritiikki menee näin: talouskasvusta luopuminen vie meidät takaisin kivikaudelle ja on lisäksi tarpeetonta, koska kasvun voi kytkeä irti päästöistä.

Nykyään kohtuutalouden edustajat väittävät harvoin, että yhteys esimerkiksi talouskasvun ja hiilidioksidipäästöjen, tai talouskasvun ja jonkin luonnonvaran välillä olisi suoraan nouseva. Tyypillinen kohtuutaloutta kannattavan vastaus on, että talouskasvun jatkaminen vaatisi esimerkiksi päästöjen absoluuttista eli täydellistä irtikytkentää talouskasvusta.

Yleensä nämä kaksi näkemystä puhuvat toistensa ohi. Kriitikot näyttävät todisteita siitä, että hiilipäästöt voidaan osittain irtikytkeä kasvusta. Kohtuutalouden edustajat sanovat, että se ei riitä, sillä kasvava talous lisää energian kulutusta. Siis, vaikka fossiilisten käyttö suhteellisesti vähenisi, hyödyt eivät ole riittävät, mikäli energiantarve ylipäätään kasvaa.

Resurssitehokkuuden lisääminen voi myös itsessään johtaa kysynnän kasvuun. Usein tätä niin kutsuttua rebound-­ilmiötä havainnollistetaan autoilulla. Kuluttaja, joka säästää rahaa siinä, että auton energianlähde tehostuu, saattaa käyttää ylimääräiset rahansa ajamalla enemmän tai isommalla autolla.

Kohtuutalouden edustajat eivät yleensä katso vain päästöjä, vaan laajemmin materiaalista kulutusta. Kyse ei ole niinkään siitä että ”kupari loppuu”, sillä kuten Solow ennusti, ihminen voi tarvittaessa keksiä uusia lähteitä sen tuottamille tarpeille. Mutta kasvavan kulutuksen tahdilla materiaalien käyttö ja saasteiden tuotto yhteensä ylittävät planetaarisia rajoja. Ja kun useampi raja on ylitetty jonkin aikaa sitten, enää ei riitä, että vahinkoja vähennetään.

Sitran Luonto ja talous -projektin johtaja Outi Haanperä näkee irtikytkennän tärkeänä teemana, mutta kokee aiheesta käytävän keskustelun usein liian abstraktiksi. Argumentit riittävän irtikytkennän mahdollisuuden puolesta ja vastaan perustuvat aina oletuksille, niin nykyisestä kuin tulevastakin. Tämän vuoksi niihin liittyy epävarmuuksia.

Haanperän työ on tarjota päättäjille toimeenpantavia ratkaisuja kestävyyden edistämiseksi. Asiantuntijana hän näkee tarpeellisena suhtautua erilaisiin liikkeisiin
uteliaisuudella ja ammentaa niistä. Kohtuutaloudessa hän näkee enemmän laajoja tavoitteita, kuin toimeenpantavia ehdotuksia.

Esimerkiksi haitallisten alojen alasajo on yhä poliittisesti vaikeaa.

”Monet varmasti ajattelevat, että esimerkiksi pikamuoti ja sen aiheuttamat ongelmat pitäisi saada kuriin, mutta ajatukset siitä, miten se voitaisiin tehdä, eroavat”, hän sanoo.

Haanperä ei usko, että nykyistä järjestelmää voi räjäyttää ja aloittaa alusta. Hän uskoo muutoksen koostuvan isosta määrästä pieniä päätöksiä. Toisaalta hän toteaa, että jos kaikki pienet muutokset vietäisiin käytäntöön, järjestelmäkin muuttuisi.

Osa kohtuutalouden keinoista on jo nykyisellään käytössä. Esimerkiksi Suomen kivihiilikielto on osa haitallisten alojen alasajoa. Myös EU-tasolla on tehty useita päätöksiä, jotka pyrkivät lisäämään yritysten vastuuta niiden aiheuttamista ympäristöhaitoista.

Talouskasvu kuitenkin kiinnittyy niin vahvasti teknologiaan ja valtaan, ettei Haanperä näe, millaisilla sopimuksilla maat voisivat rajata sitä toisiltaan. Miten saavutettaisiin tila, jossa sopimuksista kiinnipitämiseen luotettaisiin riittävästi, ja niitä lähdettäisiin toteuttamaan?

Nykyiselläkin voitaisiin päästä aika pitkälle, jos maailman aikaa ja rahaa ei käytettäisi 600 dollarin mehupuristimiin.

”Talouskasvu itsessään ei ole paha, jota pitäisi vastustaa”, Janne M. Korhonen sanoo. Hän ajattelee, että on hyvä, jos voimme pysyä rajoissa ja saada samalla talouskasvua. Paikkaansa ei myöskään välttämättä pidä ajatus siitä, että rajatonta kasvua ei voisi olla rajallisella planeetalla. Ainakin teoriassa talous voi kasvaa ikuisesti, mutta Korhosen mielestä aiheesta on turha jäädä vääntämään.

Oleellisempaa on, millaista kasvua on mahdollista saada, kuinka paljon ja riittääkö se nettona. Viimeisellä hän tarkoittaa sitä, kuinka paljon rahaa jää käteen sen jälkeen, kun teoreettisesta kasvusta on vähennetty monikriisien ratkomiseen ja vahinkoihin käytetty raha. Ja ajettu alas kestämättömät alat.

Korhonen on Kalevi Sorsa -säätiön oikeudenmukaisen kestävän siirtymän asiantuntija. Hän muistelee kuulleensa kohtuutaloudesta ensimmäisiä kertoja vuonna 2010 tai 2011. Tarkkaan hän ei enää muista mitä ajatteli, mutta ”varmaan jotain sellaista, että taas yksi tällainen yhteiskuntatieteilijöiden vasemmistolainen muotitermi”.

Korhosen ensimmäiset kritiikit liittyivät kehitykseen ja siihen, kuinka tarvittava muutos voitaisiin saada sopimuspohjaisesti ja demokraattisesti aikaan koko maailmassa. Jälkimmäiseen hän suhtautuu yhä Haanperän tavoin skeptisesti.

Kehityksestä hän on sen sijaan muuttanut mieltään.

”Tekniikan kehitys suuntautuu nykyisellään vahvasti tyydyttämään sellaisten tarpeita, joilla on varaa maksaa. Ja siten se näkyy tietenkin tehokkaimmin talouskasvuna”, hän sanoo.

Korhosen mukaan käytännössä seuraus on, että meillä on ”valtavasti tosi teräviä ihmisiä suunnittelemassa uusia laihdutuslääkkeitä, 600 dollarin mehupuristimia ja entistä hienompia huvilaivastoja”.

Sitä on vaikea pitää ainakaan optimaalisella tavalla hyvinvoinnin lisäämisenä.

Tekniikan tai tieteen kehityksen, samoin kuten elintason ja hyvinvoinnin suhteen, ongelma ei ole pelkästään riittämättömät resurssit vaan myös se, miten ne jaetaan. Nykyiselläkin voitaisiin päästä aika pitkälle, jos maailman aikaa ja rahaa ei käytettäisi 600 dollarin mehupuristimiin.

Toisaalta kohtuutalouden edustajat eivät väitä, että kaikkien talouksien täytyisi lakata kasvamasta heti. Kuten Meadowsin ryhmä, myös nykyisen liikkeen edustajat ajattelevat, että muutoksen tulisi tapahtua asteittain.

Vaikka Korhonen on nykyään oikeudenmukaisen siirtymän asiantuntija, ajatteli hän ennen, ettei oikeudenmukaisuuskysymyksiä tulisi sekoittaa ympäristöongelmiin. Jos lähdetään ratkaisemaan liian montaa asiaa kerralla, ei välttämättä ratkaista niistä yhtään, hän ajatteli.

Nykyään hän ajattelee toisin.

”Ympäristö- ja kestävyyskriisissä on hyvin paljon kyse maiden sisäisten ja välisten eriarvoisuuksien synnyttämästä ja lietsomasta kilpailuasetelmasta”, hän sanoo.

Ongelmaa voidaan jonkin verran helpottaa teknokraattisilla ratkaisuilla, mutta mikäli oikeudenmukaisuuden kysymyksiä ei saada ratkottua, myöskään ympäristökriisiä ei ratkaista kestävästi.

Kuinka moni yritys esimerkiksi olisi edelleen kannattava, jos se maksaisi oikeudenmukaisesti kulunsa? Jos iPhonen tai t-paidan hintaan olisi laskettu mukaan sekä kunnollinen korvaus koko tuotantoketjulle että ympäristöhaitat.

”Siitähän tässä on kyse, että liian monen liiketoiminnan kannattavuus vaatii jonkun muun maksavan vähintään osan vahingoista”, Korhonen sanoo.

Toinen kysymys on, onko siirtymään kohti oikeudenmukaisempaa jakoa halukkuutta. Suomen kaltaisessa maassa voi mennä pitkäänkin ilman, että ongelmat kaatuvat syliin. ”Mutta voi olla, että ennemmin tai myöhemmin maksajat loppuvat.”

Viidessäkymmenessä vuodessa talouskasvukriittisyys on tarkentunut suhteellisen pelkistetystä ajatuksesta kokonaisvaltaiseksi talouspoliittisen järjestelmän kritiikiksi.

Kasvun rajat -raportin saaman mediahuomion häivyttyä Meadowsin ryhmä julkaisi tutkimustulostensa teknisen raportin vuonna 1974. Tämä raportti pyrki vastaamaan niihin kysymyksiin ja kritiikkeihin, joita ryhmä oli saanut. Se ei kuitenkaan enää herättänyt juurikaan kiinnostusta.

Aika oli mennyt eteenpäin ja maailma keskittyi uusiin ongelmiin. Jopa Rooman klubi pyrki tekemään pesäeroa Meadowsin ryhmään. Klubin toinen perustajajäsen Alexander King kertoi kerran toimittajalle klubilaisten olleen ”yllättyneitä ja hieman häpeissään” siitä, että heidät yhdistettiin nollakasvun tavoitteluun.

Enää ei hävetä. Klubin sivuilla historiaosuudessa kerrotaan ylpeästi Meadowsin raportista ja klubi on julkaissut siihen useampia jälkikatsauksia.

Kasvun rajat -raportti ja Robert M. Solowin kritiikki heijastavat kahta ympäristökeskustelun stereotyyppistä ääripäätä. Ensimmäinen varoittaa maailmanlopusta, mutta painottaa myös optimistisesti, että kunhan vain toimimme yhdessä, radikaalisti ja nopeasti, niin kyllä tästä selvitään.

Jälkimmäinen rauhallisesti ja hieman ivallisesti huomauttaa, ettei se maailma ole ennenkään loppunut, eikä laajoja muutoksia tarvita. Hieman hienosäätöä ja kyllä se siitä.

Voiko raportin historia opettaa kumpi näistä näkemyksistä osui oikeaan? Siinä mielessä voi, että molemmat olivat sekä oikeassa että väärässä.

Yksi tapa ymmärtää historiaa on ajatella sitä tarinana siitä, kuinka ajatukset jalostuvat tieteen ja julkisen keskustelun välillä. Viidessäkymmenessä vuodessa talouskasvukriittisyys on tarkentunut suhteellisen pelkistetystä ajatuksesta kokonaisvaltaiseksi talouspoliittisen järjestelmän kritiikiksi. Se, onko kritiikin pohjimmainen ajatus totta vai ei, on vielä epäselvää.

Ihmiskunta on sellainen laji, että me aina tehdään lopulta oikein. Ongelma on vaan se, että yleensä me kokeillaan ensin kaikki väärät ratkaisut.

Kasvun rajat -raporttia on paikoin vaikea lukea. Lukiessa tulee epämukava olo, sillä kyynisellä tavalla, joka nykyään tulee siitä, jos joku sanoo innoissaan: ”Meidän pitää vain tulla yhteen ja tehdä tämä! Se on täysin mahdollista!”

Niin kai se on, mutta samaa on toistettu viimeisen vuosikymmenen aikana usein, samalla kun ihmiset ovat menneet lähinnä kauemmas toisistaan ja alkaneet vahtia omaansa yhä tarkemmin.

Tuleeko raja ennen pitkää vastaan? Janne M. Korhonen uskoo niin.

”Joko ympäristölle aiheutetut vahingot kasautuvat niin suuriksi, että niiden haitat tekevät nykyjärjestelmän jatkamisesta kannattamatonta, tai sitten liian voimakkaita työkaluja karkaa hallinnasta.”

Nykyinen systeemi kannustaa ympäristön ja ihmisten holtittoman käytön lisäksi holtittomaan uusien tekniikoiden käyttämiseen. Ja näiden uusien tekniikoiden voima kasvaa vuosi vuodelta.

Esimerkiksi tekoälyn ja synteettisen biologian yhdistämisen mahdollisia seurauksia Korhonen kuvaa: ”kuin antaisi kolmivuotiaalle moottorisahan ja liekinheittimen”.

On edelleen epäselvää, onko loputon kasvu mahdollista muutoin kuin teoriassa. Mutta vaikka se olisi, siitä luopuminen saattaa tapahtua joka tapauksessa.

”Kaikista ponnisteluista huolimatta se voi olla edessä”, Haanperä sanoo. Hän ajattelee, että erilaisiin tulevaisuuden skenaarioihin valmistautuminen on vain järkevää ja niistä pitää pystyä keskustelemaan.

Kaikesta huolimatta Korhonen on toiveikas.

”Ihmiskunta on sellainen laji, että me aina tehdään lopulta oikein. Ongelma on vaan se, että yleensä me kokeillaan ensin kaikki väärät ratkaisut.” Oikealla Korhonen viittaa kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden lisäksi hyvinvointiin.

Nykyisessä järjestelmässä kukaan ei varsinaisesti voita, mutta ”kaikkien pitää juosta koko aika kovempaa pysyäkseen edes samalla paikalla”. Kilpailun vähentäminen ja elämän kohtuullistaminen voisi teoriassa parantaa elintasoa ihan kaikille.

”Se että voisit saavuttaa saman aseman yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä, vaikka tekisit vähän vähemmän töitä, niin tuskin se kovin montaa elämää tuhoaisi.”

Jutussa on käytetty lähteenä Tipping Point -podcastia. Kuvaus Montebellon tapaamisesta perustuu Dana Meadowsin muistelmiin.