Mitä jos oman sukupolveni maailmanparannustyö ei viekään maailmaa yhtään parempaan suuntaan, vaan että sen ansiosta ihmiskunta ainoastaan juuri ja juuri välttyy katastrofilta.
Tällainen kysymys esitettiin kollegoiden kesken lounastauolla, kun palasimme elokuun alussa pitkältä kesälomalta.
Toinen kollega jatkoi: Miten löytää merkitys omalle työlle ajassa, joka on täynnä maailmankokoisia haasteita? Mitä ihmettä tässä ehtii saada aikaan?
Kolmas kollega lisäsi vettä myllyyn: Suomi ja maailma ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat omistaneet koko elämänsä esimerkiksi ympäristön pelastamiselle ja luonnon suojelemiselle. He ovat tehneet hartiavoimin töitä, mutta joutuvat nyt kuusi- ja seitsemänkymppisinä todistamaan todellisuutta, jossa ympäristön tila on vain huonontunut. Miten he jaksavat motivoitua?
Ränttäys jatkui: tottakai on selvää, että ilman heidän panostaan tilanne olisi vieläkin huonompi. Mutta miten se muka antaa heille tunteen täyttymyksestä? Ei mitenkään!
Sain nähdä ja kuulla, että kaikesta vaikeasta ja kriisien täyttämästä todellisuudesta huolimatta ihmiset ajattelevat, nauttivat, lepäävät ja unelmoivat.
Nämä kysymykset ovat suorastaan planetaarisen suuria, mutta niiden ei saa antaa jyrätä meitä alleen. Vaihtoehtoja ei nimittäin ole: ei meistä ole lyömään hanskoja tiskiin.
Todettua tuli sekin, että henkiseen ja fyysiseen jaksamiseen on satsattava. Itse pyrin käyttämään kesälomani jollakin tapaa paitsi lepoon, myös perspektiivin kirkastamiseen. Tahdoin päästä puhkomaan aukkoja omaan kuplaani ja käydä aistimassa eri todellisuuksia niin Suomen sisällä kuin sen ulkopuolella.
Kaipasin rentoon vireystilaan, jossa voin heittäytyä keskusteluun vieruskaverini kanssa junassa, metrossa ja bussissa. Janosin yhteyden tuntemista arkisissa tilanteissa. Hain yhteyttä – ja löysin sitä.
Sain nähdä ja kuulla, että kaikesta vaikeasta ja kriisien täyttämästä todellisuudesta huolimatta ihmiset ajattelevat, nauttivat, lepäävät ja unelmoivat.
Se tuntui tavattoman hyvältä.
Lähden syksyyn klassisella elämänohjeella: Jokainen valitsee taistelunsa. Meistä kukaan ei voi pelastaa koko maailmaa.
On kuitenkin tärkeää, että jokainen löytää siitä oman tehtävänsä, osana jatkumoa.
Meille lehden tekijöille se on ollut ja on yhä tämä: pysähdymme miettimään, kenen historiaa kulloinkin kerromme. Kuka pääsee ääneen? Kenen kuvaa katsomme? Mikä osa maailmasta on valokeilassa?
Lehdellemme on avautunut yhä isompi aukko suomalaisessa mediakentässä, kun globaaleihin aiheisiin keskittyviä lehtiä on yksi toisensa perään lakkautettu. Lupaamme tehdä oman osuutemme siinä, että suomalaisten maailmankuva olisi mahdollisimman avara.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.