On yö ja kesä 2022. Kierähdän kyljeltä selälleni, kun vauva on vaipunut takaisin uneen. Parikuinen pötkylä näyttää suloiselta nukkuessaan. Alan miettiä, miten hän tulee kasvamaan kesät täällä mökillämme järven rannalla, korkeiden mäntyjen keskellä.

Mutta sitten ahdistus alkaa taas hiipiä. Sydän hakkaa. Entä jos kuivien kesien metsäpalot tuhoavat metsän? Entä jos ilmaston lämpenemisen mukana tulevat tuholaiset järsivät kaikki puut? Mitä jos tulevaisuuden pakolaisvirrat sytyttävät sodan ja me joudumme pakenemaan ja jättämään kaiken? Vatsaan sattuu ja on raskas hengittää. Nousen ylös ja kävelen terassille.

Olen kateellinen kaikille niille, jotka eivät tunne ilmastoahdistusta. Heitä on ilmeisen paljon, sillä vaikka Etelä-Euroopassa roihuaa tulipalot, moni postailee iloisia lomakuvia lennettyään Italiaan tai Espanjaan.

Miten tämän ahdistuksen saa pois? Onko tunne läsnä koko loppuelämäni?

Juuri nyt, pikkuvauvan äidin hormonit kropassani, pelkoni on itsekästä ja oman perheen ympärille käpertynyttä. En kykene ajattelemaan muunlajisia tai tulevia sukupolvia, en edes heitä, jotka kärsivät ilmastokriisistä juuri nyt. En pelkää itseni puolesta: minä kyllä selviän ja olen saanut elää mukavaa elämää jo vuosikymmeniä. Pelkään lasteni puolesta. Olen halunnut heitä kolme, ja mietin, oliko heitä kohtaan oikein synnyttää heidät tänne, ihmisten tuhoamalle planeetalle.

Tiedän, että on muitakin vanhempia, jotka miettivät lastensa tulevaisuutta ilmastokriisin aikakaudella. Niinpä keksimme Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevan Puistokatu 4:n tarmokkaiden tyyppien, Anna Herlinin ja Minttu Jaakkolan kanssa, että alan pitää siellä kerran kuussa kokoontuvaa keskustelupiiriä. Suurin huolemme on, että valmiiksi ahdistuneet ihmiset vain vetävät toisensa syvemmälle suohon.

Puistokatu 4:n tehtävä on olla tieteen ja toivon – ei ahdistuksen talo. Niinpä päätämme pyytää ilmastoasioiden kanssa työskennelleitä ihmisiä mukaan keskusteluun keventämään mahdollisesti raskaita keskusteluja.

Ensimmäinen tapaamiskerta jännittää. Jokaiseen keskusteluun saa tulla kymmenen vanhempaa lastensa kanssa. Paikat ovat täyttyneet minuuteissa. Me äidit ja isät istumme pehmeällä matolla tummanvihreiden joogatyynyjen päällä. Eri ikäiset vauvat möngertävät ympärillä. Omani pötköttää paikallaan. Olen pyytänyt mukaan vihreiden kansanedustaja Emma Karin.

”Silloin kun 20 vuotta sitten aloin puhua ilmastosta, ennuste oli, että maapallo lämpenee 4–7 astetta. Tämän jälkeen on saatu aikaiseksi paljon. Nyt puhutaan ’enää’ 1,5–3 asteen lämpenemisestä”, Kari sanoo.

”Vielä vuosikymmen sitten luonnonsuojelijat olivat marginaalissa. Nyt elinkeinoelämä ajaa ilmastotekoja.”

Tässä Emma Kari on omiaan: valamaan ihmisiin uskoa siihen, että muutos on mahdollinen eikä toivo ole mennyttä.

Usein toiveikkuutta pidetään naiivina, pahimmillaan ilmastotyötä jarruttavana asiana. Jos tuudittaudumme liikaa uskoon siitä, että teknologia ratkaisee, emme vaadi fossiilisten alasajoa ja muita tekoja, jotka ovat olennaisia ihmislajin selviytymisen kannalta.

Mutta kyllä toivottomuuskin on tappavaa. Jos uskomme, että paskaksi ja palamaan, ei tässä enää mitään voi tehdä, niin eipä tässä sitten mitään tehdäkään. Siksi toivon ylläpitäminen on tärkeää – kunhan se yhdistyy tekoihin eikä tyytymiseen.

Välillä mietin, että loppuelämäni tulee olemaan pienten ilmastoerävoittojen metsästystä ja toivon rakentamista tilanteissa, joissa se tuntuu mahdottomalta.

Suosikkikerrallani visioidaan tulevaisuutta, joka olisi ihana, mutta elämä olisi planeetan rajoissa.

Puistokatu 4:n vanhempien keskustelupiirin kokoontumiset alkavat rullata omalla painollaan. Joka kerta joku alkaa itkeä heti esittelykierroksella. Moni kertoo olevansa omassa tuttavapiirissä yksin ajatusten kanssa. Kun muut vanhemmat lentävät Thaimaahan lomilla ja omien lasten isovanhemmat ostavat loputtomasti krääsää, on vaikea yrittää toteuttaa omia arvojaan.

Myöskään terveydenhuolto ei tunnista ilmastokriisiä vanhempien ahdistuksen lähteenä, ainakaan vielä.

”Menin synnytyksen jälkeisen masennuksen tukiryhmään, mutta ei ahdistukseni johdu vauvasta vaan eksistentiaalisesta pelosta, että maailma tuhoutuu”, eräs äiti sanoo.

On myös mielenterveyden ammattilaisia, jotka tunnistavat ilmastoahdistuksen. Pyydän keskusteluun Ekopsykologian puheenjohtajan Marke Koskelinin.

”Ahdistus on luonnollinen reaktio tähän luonnottomaan tilanteeseen. On ihan ok olla ahdistunut”, Koskelin sanoo.

Mutta entä jos ahdistaa niin, ettei meinaa saada unta yöllä?

”Sitten voi kokeilla vaikka laittaa jalat ylös seinää vasten ja rauhoittaa hengityksensä. Tai käydä kuumassa suihkussa”, hän antaa käytännön neuvoja.

Tällaista tämä on. Tasapainottelua omien tunteiden ja isojen uutisten välillä. Toisinaan keskustelu on hyvin arkista: miten sanoa päiväkodissa, että meidän lasten synttäreille ei saa tuoda lahjoja. Toisinaan suunnittelemme, miten saisimme ilmastoasiat nostettua kevään eduskuntavaaleissa keskiöön. Yhdessä tapaamisessa Helsingin Matokallion metsän puolesta vuosia taistellut Eveliina Lorek kertoo, miten perheenäidistä kasvoi adresseja rustaava aktivisti.

Suosikkikerrallani visioidaan tulevaisuutta, joka olisi ihana, mutta elämä olisi planeetan rajoissa. Enemmän lepoa, vähemmän työtä ja tavaraa, jaetumpaa hoivaa. Kapitalismikritiikki on vahvana läsnä. Yhden tapaamiskerran jälkeen lähdemme Eduskuntatalon eteen mielenosoitukseen.

Vauvani kasvaa, oppii ryömimään, konttaamaan ja nyhtämään karikepapanoita huonekasvin ruukusta. Ahdistukseni vaimenee pikkuhiljaa. Kun väsyttää, välttelen ilmastouutisia. Kun on parempi hetki, teen jotain pientä, lähetän sähköpostin metsän säästämisestä kaupunginvaltuutetulle tai luon ystäväni kanssa Viiden vaatteen haasteen someen.

Yhä useammin keskustelukerroilla nauretaan ja no, voimaannutaan. Inhoan tuota sanaa, mutta sitähän se on, kun tapaa ihmisiä, jotka ovat huolissaan samoista asioista ja innostavat toisiaan toimimaan.

Saan voimaa siitä, miten erilaisia ihmisiä täällä on. Ei todellakaan vain kaltaisiani humanisti-yhteiskuntatieteilijöitä, vaan juristeja, lähihoitajia, taiteilijoita, opiskelijoita, arkkitehtejä, mainosalan väkeä ja metsäyhtiön diplomi-insinöörejä – ihmisiä ihan kaikilta aloilta, kaikista tuloluokista.

Meitä alkaa olla yhä enemmän. Vaikka ahdistus ryömii yhä taustalla, se ei lamaannuta tai valvota öisin. Tekeminen auttaa ahdistukseen, toivo luo tekemistä. Sen me olemme velkaa lapsillemme.