Vuosia ajattelin, että jos katastrofi uhkaisi, perheemme menisi mökille ja eläisi kalastamalla. Niin isä oli minulle vastannut, kun joskus kysyin, mitä tekisimme, jos alkaisi sota.
Kysymykseni oli ollut kuitenkin pelkkä ajatusleikki. En miettinyt katastrofia vakavissani, kunhan olin utelias, oliko isällä jokin pakosuunnitelma. Ja kun oli, tuli siitä turvariepuni.
Kun myöhemmin huoleni ilmastokriisistä, äärisäistä ja siitä, miten ruoka ja vesi jatkossa riittävät, kasvoi, tukeuduin turvariepuun. Mietin, että isot puut suojaisivat mökkiä. Että voisin hankkia aurinkopaneelit ja vanhaan autotalliin kanoja.
Mutta kuten lasten unilelujen maagiset ominaisuudet, minunkin kuvitelmani oli fantasiaa. En osaa viljellä, tuskin edes tehdä takkapuita ja ennen kaikkea mietin, mitä elämää olisi eristäytyä turvaan yksin.
Pakofantasia on etuoikeutetun ihmisen ultraliberaali ratkaisu. Olisin kuin miljardööri, joka ostaa Uudesta-Seelannista maailmanlopun bunkkerin.
Kuumennettu ilmasto, kauppasodat, pandemiat ja kansainväliset konfliktit voivat jatkossakin aiheuttaa hässäkkää.
Onneksi on solidaarisempia tapoja varustautua. Koska vaikka olen irrottautunut pakofantasiasta, kaipaan edelleen tunnetta valmistautumisesta.
Kuten selviytymisoppaita kirjoittanut Herman Geijer sanoo, on tärkeää hyväksyä katastrofin mahdollisuus. Korona-aika vielä tuoreessa muistissa tämän pystyy hahmottamaan.
Katastrofit ovat normaaleita. Eivät yleisiä, mutta tietyin väliajoin niitä aina sattuu. Kuumennettu ilmasto, kauppasodat, pandemiat ja kansainväliset konfliktit voivat jatkossakin aiheuttaa hässäkkää.
Tuoreessa kirjassa Pahan päivän varalle Mari Koistinen kertoo, miten voi varautua konkreettisesti. Kotivaraksi kannattaa hankkia säilyvää ruokaa, jota muutenkin tykkää syödä sekä astioita veden säilyttämiseen. Mutta jopa tärkeämpää on huolehtia mielen kotivarasta – siitä että on henkisesti valmistautunut.
Kirja on rohkaisevaa luettavaa. Se muistuttaa, että kriiseissä kansalaiset ovat empaattisia ja neuvokkaita. Katastrofielokuvat esittävät, että silloin panikoidaan ja taistellaan resursseista, mutta oikea elämä osoittaa, että ihmiset auttavat toisiaan.
Ratkaisevaa varautumista onkin pitää huolta ihmissuhteista. Koistinen antaa kirjassa esimerkin, että Chicagon helleaallossa kuoli vuonna 1995 eniten yksinäisiä ihmisiä.
Moderni yhteiskunta esittää, että kaikkeen voi ostaa ratkaisun, emmekä (muka) olisi riippuvaisia
toisistamme. Poikkeusoloissa olemme. Niinpä varustautumista on myös olla kiva lähimmäinen.
Katastrofissa viranomaisilla ei ole aikaa heti auttaa jokaista. Todennäköisimmin apua antavatkin naapurit, kollegat ja läheiset.
Koistinen muistuttaa, että pelastustoimia helpottaa ratkaisevasti yhteiskuntarauha, mahdollisimman vähäinen eriarvoisuus ja se, että ihmiset luottavat toisiinsa.
Ja vaikka katastrofia ei vähään aikaan tulisikaan, tämä varautuminen ei ole turhaa.