Mikä on aikamme suurin kriisi? Ei ilmastonmuutos, köyhyys tai sota, vaan tulevaisuuden katoaminen. Tätä mieltä on tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpää.

”Meillä ei yhteiskunnassa ole yhteistä käsitystä siitä, mihin haluamme päästä.”

Hänen mukaansa paljon naiivia tulevaisuudenuskoa kyllä on: ajatellaan, että yhteiskunta ja talousjärjestelmä pysyvät nykyisellään, mutta uutta teknologiaa tulee rinnalle ratkaisemaan ongelmat. Tai sitten uskotaan siihen, että romahdus sieltä joka tapauksessa tulee, tehtiin mitä tehtiin.

Rakentavaa tulevaisuuden kuvittelua ei sen sijaan juuri ole, Tähkäpää sanoo. Hän kutsuu ilmiötä tulevaisuusvajeeksi, ja pitää sitä juuri meidän aikaamme leimaavana ilmiönä.

”Historiassa on eletty köyhyydessä ja kurjuudessa, mutta aina on ollut käsitys siitä, että tulevaisuudessa on jotain, mitä kohti mennään. Nyt asiat ovat paremmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, mutta horisontissa ei näy mitään.”

Vielä vuonna 1964 Yhdysvaltojen presidentti Lyndon B. Johnson sanoi puheessaan, että ”meillä on valtaa muovata sivilisaatio juuri sellaiseksi kuin haluamme”.

”Nykyään poliitikko naurettaisiin ihan pihalle, jos hän puhuisi samaan sävyyn”, Tähkäpää arvelee.

1960-luvun optimismi ei jäänyt poliittisiin puheisiin. Maailmanlaajuinen Images of the World -hanke selvitti 1960-luvulla, millaisia odotuksia ihmisillä oli vuodelle 2000.

Ne olivat sanalla sanoen suuria: Suomessa 67 prosenttia uskoi, että vuosituhannen vaihteessa voidaan matkustaa muille planeetoille, 87 prosenttia siihen, että syöpä on parannettu. Yleisiä uskomuksia olivat myös, että kuu on vuosituhannen vaihteessa asutettu ja nälänhätä voitettu.

Nykyään tulevaisuutta ei enää odoteta. Sitä pelätään.

”Vaihtoehtoisista tulevaisuuksista puhuminen on tehty yhteiskunnassa lähes mahdottomaksi. Kaikki tämän hetken tulevaisuuskeskustelu käydään selviytymisen ja varautumisen näkökulmasta. Puuttuu kokonaan se näkökulma, mitä me haluamme ja tavoittelemme”, Tähkäpää sanoo.

Historia osoittaa, että ihmiset ovat järjestäneet elämänsä lukemattomilla erilaisilla tavoilla ja osoittaneet ehtymätöntä yhteiskunnallista mielikuvitusta.

Mitä kyvyllemme kuvitella on yhtäkkiä tapahtunut?

Tulevaisuuden katoamisesta puhui 2010-luvulla myös tunnettu kulttuurikriitikko Mark Fisher.

Hänen monien aihetta sivuavien tekstiensä pääväite on tämä: tulevaisuus, joka ei koskaan toteutunutkaan, kummittelee tässä hetkessä ja synnyttää katkeruutta ja nostalgian kaipuun. Fisherin mukaan emme suinkaan elä suuren kehityksen aikaa, päinvastoin. Kulttuurinen kehitys on hidastunut, jopa alkanut kiertää kehää.

Kun nostalgia yhteiskunnassa pakkautuu yhä tiiviimmäksi, sen täytyy purkautua johonkin. Se purkautuu populaarikulttuuriin, mikä näkyy Fisherin mukaan retron suosiossa.

Ennen kaikkea se purkautuu politiikkaan: Brexit. Make America great again. Myös meillä: Suomi kuntoon.

Nostalginen oikeistopopulismi jyllää, ja Otto Tähkäpään mukaan se johtuu nimenomaan tulevaisuusvajeesta.

Ei tarvitse katsoa kuin viitisenkymmentä vuotta taaksepäin, kun suomalaisessa yhteiskunnassa tehtiin suuria muutoksia, kansan laajalla kannatuksella.

”Ajatus hyvinvointivaltiosta antoi sellaisen yhteisen tulevaisuuden, jota kohti haluttiin ponnistella. Silloin oli selkeä kuva siitä, että jos tarvittavat muutokset tehdään, tulevaisuus on parempi kuin nykyhetki.”

Kaikki näyttäytyy luopumisena, uhrautumisena ja pakkona. Tällaisessa tilanteessa on hyvin vaikea saada poliittisia uudistuksia tehtyä.

Nyt kun tavoittelemisen arvoista tulevaisuutta ei ole, ainoa vaihtoehto on kääntyä menneeseen.

”Kaikki näyttäytyy luopumisena, uhrautumisena ja pakkona. Tällaisessa tilanteessa on hyvin vaikea saada poliittisia uudistuksia tehtyä”, Tähkäpää sanoo.

Usko tulevaisuuteen on laskenut kaikissa teollisissa maissa niin merkittävästi, että voidaan puhua jo globaalista optimismikuilusta, sanotaan vuoden 2017 Ipsos Global Trends -raportissa. Peräti 80 prosenttia vastanneista koki, että maailma muuttuu liian nopeasti ja yhä vaarallisempaan suuntaan. Vain liki 30 prosenttia kertoi olevansa optimistinen maailman tulevaisuuden suhteen.

Menneen maailman nostalgiaa taas heijastelee toisen tutkimuslaitoksen, YouGovin, vuonna 2016 tekemä tutkimus. Sen mukaan reilusti yli puolet amerikkalaisista ajattelee, että elämä 1950-luvulla oli parempaa kuin tänä päivänä.

”Jos ihmiset palaisivat sinne 50-luvulle, tuskin he haluaisivat siellä kuitenkaan elää. Se ei todellakaan ollut mitään kulta-aikaa, jos oli nainen tai kuului mihin tahansa vähemmistöön”, Tähkäpää sanoo.

Kiihtyvä vauhti luo illuusion kehityksestä, vaikka oikeastaan sama sykli toistuu.

Milloin tulevaisuus alkoi kadota, ja miksi? Yksittäistä vastausta tähän ei Otto Tähkäpään mukaan ole, vaan monia osatekijöitä.

Hänen mukaansa esimerkiksi tietynlainen vaihtoehdottomuuden historia alkaa 1980-luvulta markkinaliberalismin nousun myötä. Sekä Ronald Reagan että Margaret Thatcher tekivät politiikkaa vetoamalla siihen, ettei vaihtoehtoja markkinaliberaaleille uudistuksille ollut.

Markkinaliberalismiin kuuluu esimerkiksi pyrkimys valtio-omaisuuden yksityistämiseen ja poliittisen toiminnan korvaamiseen markkinaohjauksella. Se on siis poliittisen tilan kaventamista markkinoiden eduksi.

Kun Neuvostoliitto vielä oli olemassa, asetelma kannusti kuvittelemaan vaihtoehtoja yhtäältä markkinaliberalismille, toisaalta kommunismille – sellaisia kuin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Mutta kun Neuvostoliitto sitten hajosi 1990-luvun alussa, Francis Fukuyama julisti tunnetussa teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992), että kapitalismi oli voittanut ideologioiden välisen kamppailun ja historia oli tullut päätepisteeseensä.

”Historian sijaan pikemminkin tulevaisuus päättyi. Meille jäi vain tämä kapitalistinen markkinatalous, joka söi kaikki vaihtoehdot tieltään”, Tähkäpää sanoo.

Myös Mark Fisher näki tulevaisuuden katoamisen olevan nimenomaan markkinaliberalismin aiheuttama ilmiö. Nopeasta voitontavoittelusta on tullut yhteiskuntaa ohjaava voima. Kiihtyvä vauhti luo illuusion kehityksestä, vaikka oikeastaan sama sykli toistuu: pääoman kierto. Syntyy kulttuuri, joka on kuin omaa häntäänsä yhä nopeammin jahtaava käärme.

”Yhteiskuntaa leimaa tällainen tila, jossa päivät täyttyvät kiireestä ja asiat kaatuvat päälle. Elämästä on tullut jatkuvaa tulipalojen sammuttelua, tilaa tulevaisuuden pohtimiselle ei ole”, Tähkäpää kuvaa.

Eletään siis eräänlaista pysähtynyttä nykyhetkeä, jonka päälle tulevaisuus uhkaavana hyökyy. Kykenemme ainoastaan reagoimaan tulevaisuuteen, emme luomaan sitä.

Globaali romahdus on helpompi kuvitella kuin se, että sen vaikutukset voisivat ulottua omalle kesämökille asti.

Koko totuus ei ole näin yksioikoinen. Tulevaisuususkoa mittaavat tutkimukset nimittäin osoittavat kahteen vastakkaiseen suuntaan: ihmiset ovat samaan aikaan pessimistisiä ja optimistia tulevaisuuden suhteen.

Ristiriitaa avaavat hyvin Maailma 2050 -kirjoituskilpailun vastaukset. Lasten ja nuorten säätiön vuonna 2021 järjestämässä kilpailussa yläkouluikäiset kertoivat tulevaisuudenkuvistaan. Eräs vastaaja kirjoittaa: Haluan elää vielä monta vuotta ’normaalissa’ maailmassa, jossa on vielä luontoa, eikä teknologia ole vallannut koko maailmaa.

Asetelmassa näkyy hyvin tulevaisuuden katoaminen: on normaali maailma, siis tämä hetki, ja sitten on uhkaava tulevaisuus. Romahduksen tulevaisuudet olivat kilpailussa näkyvästi esillä. Ekokriisin kuvastoa täydensivät pelot sodista, epidemioista ja ydinkatastrofeista.

Samalla on kiinnostavaa, miten nuoret kuvaavat omaa henkilökohtaista tulevaisuuttaan oikeastaan varsin optimistisesti.

Kun elän 2050-luvulle asti, minulla on rahaa ja mökki sekä auto. Asun parin kaverin kanssa sekä koiran että kissan kanssa. Haluaisin ehkä asua Lohjalla poikaystävän kanssa.

Oma henkilökohtainen tulevaisuus on siis irronnut koko maailmaa koskevasta negatiivisesta tulevaisuudenkuvasta.

Sama ilmiö on havaittu kaikissa ikäryhmissä, lukuisissa eri tutkimuksissa. Oleellista vaikuttaa olevan se, kuinka suuressa mittakaavassa tulevaisuutta hahmotetaan. Mitä kapeammalle linssi käännetään, sitä toiveikkaampia ollaan. Siinä missä Ipsoksen raportissa vain kolmannes uskoi maailman tulevaisuuteen, 70 prosenttia kuitenkin ajatteli, että omissa ympyröissä menee jatkossakin ihan hyvin.

Kärjistetysti: globaali romahdus on helpompi kuvitella kuin se, että sen vaikutukset voisivat ulottua omalle kesämökille asti.

Juuri tähän ajatusvääristymään nostalginen populismi tarttuu. Se lupaa vastaiskua globalisaatiolle, siis pienempää mittakaavaa. Ikään kuin linssiä tarpeeksi kaventamalla globaalin todellisuuden voisi sumentaa pois näkyvistä.

Jos 1960-luvulla siis vielä haaveiltiin ihmiskunnan suurista yhteisistä ponnistuksista, sellaisista kuin kuulennoista, 2020-luvulla yhteisistä pyrkimyksistä vetäytyminen näyttäytyy yhä useammalle houkuttelevana vaihtoehtona.

Logiikka kuuluu: jos toivo ei löydy maailmasta, sen täytyy löytyä maailmasta pois kääntymällä.

Väliä on myös sillä, keneltä kysytään. Futuristi Elina Hiltunen katsoo tilannetta yritysmaailman vinkkelistä, ja siellä näkymät ovat hyvät. Yhdysvaltalainen talouslehti Forbes on listannut maailman 50 merkittävintä naisfuturistia, ja Hiltunen on heistä yksi.

”En osta tätä ajatusta tulevaisuuden katoamisesta. Nyt eletään suorastaan ennakointibuumia, ja tahto ratkoa tämän hetken suuria ongelmia on vahva.”

Jos katsoo organisaatioita ja yrityksiä, yhteinen tulevaisuuden visio on selvästi olemassa, Hiltunen sanoo. Vihreä siirtymä on kovaa vauhtia käynnissä, ja yritysmaailmassa vallitsee melko lailla yhteisymmärrys siitä, että kilpailuetua saadaan nimenomaan vihreään siirtymään mukaan hyppäämällä. Kyse on oikeastaan siitä, onko yrityksellä ylipäänsä tulevaisuutta.

”Viesti on se, että on ihan sama, mitä poliitikot jossain maassa päättävät, yritykset ovat pistäneet vihreän siirtymän tavoitteeksi ja aikovat mennä kohti sitä. Sama viesti tulee sellaisiltakin yrityksiltä, jotka tuottavat isoja päästöjä”, Hiltunen sanoo.

Monissa poliittisissa analyyseissä polarisaatiota on pidetty merkittävänä esteenä vihreän siirtymän etenemiselle. Suomen politiikassa polarisaatio ei ole vielä näin suuri ongelma, Hiltunen arvelee.

”Suurin ongelma on päätösten lyhytnäköisyys ja se, että äänestäjiä yritetään kosiskella helpoilla ja yksinkertaisilla, mutta suurelta osin toimimattomilla ratkaisuilla.”

Polarisaatio lisääntyy silti meilläkin, ja sitäkin on kiinnostava tarkastella 1960-lukuun peilaten. Vuonna 1962 presidentti John F. Kennedy arveli, että ajan keskeiset ongelmat eivät enää liittyneet eri ideologioiden perustavanlaisiin ristiriitoihin vaan niihin tapoihin ja keinoihin, joilla kaikkien jakamat tavoitteet saavutetaan.

1960-luvulla oli yleisemminkin tavallista ajatella, että vakiintunut demokratia vähentää polarisaatiota. Mielipide-erot loivenevat ja yhteiskunnallista keskustelua käydään yhä rauhallisemmin.

Koko yhteiskunta tuntuu olevan jatkuvassa kiihtyneisyyden tilassa.

Nyt me kaikki tiedämme, että kävi aivan päinvastoin.

Nykyhetkestä katsottuna tuntuu lähes uskomattomalta, että 1960-luvun Yhdysvalloissa puolet ihmisistä ajatteli, ettei puolueiden välillä ollut merkittäviä eroja. Vain muutama prosentti piti epämiellyttävänä ajatusta, että oma lapsi menisi naimisiin toisen puolueen kannattajan kanssa. Nyt tämä jälkimmäinen luku on pompannut 30–50 prosenttiin, puoluekannasta riippuen. Visioita jopa Yhdysvaltojen uudesta sisällissodasta on väläytelty.

Suomessa taas on arveltu, että Yhdysvaltoja leimaava niin kutsuttu kulttuurisota on rantautumassa tännekin. Koko yhteiskunta tuntuu olevan jatkuvassa kiihtyneisyyden tilassa. Syyttävä sormi pitäisi osoittaa sosiaalisen median yrityksiin ja tuotteisiin, sellaisiin kuin Facebook ja X [entinen Twitter], Hiltunen sanoo.

”Algoritmit synnyttävät jakautuneisuutta luomalla kuplia ja jakamalla yhä radikaalimpaa sisältöä. Sosiaalisen median yritykset tekevät toisin sanoen rahaa sillä, että lietsovat vastakkainasetteluja.”

Sosiaalinen media paitsi luo polarisaatiota, myös korostaa sitä. Hiltunen muistuttaa, että vihreää siirtymää vastaan haraaminen voi näyttäytyä suurempana ilmiönä kuin se oikeasti onkaan.

”Vaikka sosiaalisessa mediassa voi ilmaantua reilusti ilmastonmuutosta ja luontokatoa vähätteleviä kommentteja, yritysmaailmassa näiden ongelmien ratkaiseminen otetaan tosissaan.”

Ovatko yritykset valmiita demokratiaan? Vai olemmeko me pikemminkin valmiita tinkimään demokratian vaatimuksesta, siis siirtämään valtaa pois omista käsistämme?

Jos ennen nostattavia puheita tulevaisuudesta pitivät valtioiden johtajat, nyt sen roolin ovat ottaneet yritysten toimitusjohtajat. Yrityksistä on tullut aiempaa poliittisempia toimijoita, sanoo Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen.

”Yritysmaailman lonkerot ulottuvat niin paljon moniulotteisemmin ihmisten elämään, että on ihan järkevää sanoa yritysten vallan olevan yhä vain kasvussa.”

Kun polarisaatio halvaannuttaa poliittiset järjestelmät, toiveikkaat katseet kääntyvät yrityksiin.

”Sinänsä yritykset voivat kyllä ratkoa ongelmia samalla tavoin kuin valistuneet yksinvaltiaat. Siihen on kuitenkin kiinnitetty vielä liian vähän huomiota, mitä se tarkoittaa, jos päätöksenteko siirtyy instituutioille, jotka eivät perustu demokraattiseen vastuullisuuteen”, Teivainen sanoo.

Yritysten toiminta tapahtuu kansanvallan ulottumattomissa. Kun yritysten valta kasvaa, valta siirtyy pois kansalaisten käsistä, Teivainen sanoo.

”Usein tuntuu, että yrityksiin ladataan sellaisia odotuksia, joita olemme tottuneet lataamaan demokraattisiin instituutioihin.”

Myös kysymys yritysvastuusta on vähintäänkin kinkkinen. Vuosituhannen vaihteessa yleistynyttä puhetta yritysvastuusta pohjustivat nimittäin 1980-luvun markkinaliberaalit uudistukset.

”Yritysten valta oli muuttunut niin suureksi, ettei sen kieltäminen ollut enää uskottavaa. Nyt valtaa yritetään oikeuttaa sillä, että kyllä yrityksetkin voivat olla vastuullisia – kunhan niiden ei tarvitse olla sitä liikaa”, Teivainen sanoo.

Amerikkalainen taloustieteilijä Milton Friedman varoitti yritysjohtajia yritysvastuusta, jota hän piti kumouksellisena oppina. Yritysvastuuseen nimittäin liittyy umpikuja.

”Jos aletaan puhua vastuullisuudesta, vapaassa yhteiskunnassa se tarkoittaa sitä, että yritysten pitäisi olla poliittisesti vastuutettuja ja niihin olisi oikeutettua kohdistaa demokraattisia vaatimuksia”, Teivainen sanoo.

Ovatko yritykset valmiita demokratiaan? Vai olemmeko me pikemminkin valmiita tinkimään demokratian vaatimuksesta, siis siirtämään valtaa pois omista käsistämme?

”Moni ajattelee, että kun on kiire, demokraattisiin ratkaisuihin ei enää ole aikaa. Se on vähän sama kuin jotkut ovat muuttaneet suhtautumistaan ydinvoimaan. Yritysten valta nähdään tällaisena ylimenokauden ratkaisuna”, Teivainen sanoo.

Tällä hetkellä tarinoita tulevaisuudesta värittää pelko – ja pelolla on helppo hallita.

Tulevaisuus on tarina, jota toistetaan niin monta kertaa, että sitä aletaan pitää totena. Siksi tarinoissa on kysymys vallasta.

Tarinoita tulevaisuudesta kimpoilee kaikkialla. Ongelma on siinä, että usein emme ole kovinkaan tietoisia siitä, mitä kaikkea poimimme mukaamme, sanoo Fingon ennakoinnin asiantuntija Noora Vähäkari.

”Omaksumme herkästi muiden sanoittamia tarinoita tulevaisuudesta ja luulemme, että ne ovat omiamme.”

Tällä hetkellä tarinoita tulevaisuudesta värittää pelko – ja pelolla on helppo hallita.

”Pelokas tulevaisuus pyörittää politiikkaa. Pelko saa ihmiset reagoimaan nopeisiin ärsykkeisiin, mutta kestävää yhteiskuntaa sen pohjalta ei rakenneta.”

Tulevaisuudelle alistumisen sijaan sitä tulisi oppia käyttämään, Vähäkari sanoo.

”Nyt kun polarisaatio kiihtyy, tarvitsemme enemmän kuin koskaan kykyä tulla yhteen. Meidän on myös pystyttävä kohtaamaan se tosiasia, että maailma on muuttunut jo nyt, ekokriisi on jo täällä. Millaista voisi olla hyvä elämä ekokriisin keskellä? Sen kuvittelemiseen tarvitaan meitä kaikkia.”

Otto Tähkäpään mukaan yhteiskunnassa tarvitaan tulevaisuuslukutaitoa, siis kykyä
tunnistaa ja kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä. Asioiden niin kutsuttu ”normaali tila” toistaa menneisyyttä ja estää ajattelemasta tulevaisuutta.

”Meidän täytyy päästä kiinni perusolettamuksiin, esimerkiksi ajatukseen loputtomasta aineellisesti kulutuksesta. Niin kauan kuin siitä pidetään itsepintaisesti kiinni, tulevaisuushorisontti pysyy vääjäämättä kapeana.”

Tämän takia Tähkäpää on perustanut koulumaailmassa toimivan Tulevaisuuskoulun. Sen sanoma on, että jokainen voi kuvitella ja vaikuttaa itse. Tulevaisuus ei vain tapahdu, sitä tehdään joka päivä.

Tulevaisuus toisaalta innostaa ja kiinnostaa, toisaalta ahdistaa lapsia ja nuoria.

”Yleensä lapsilla ja nuorilla ei ole ollut tilaisuutta keskustella tulevaisuudesta aikuisten kanssa, vaikka sanat ja ilmiöt vilisevät puheessa. Jokaisen kannattaisi ehdottomasti puhua lasten kanssa tulevaisuudesta. Sitä paitsi: lapset ovat loistavia jumiutuneen ajattelun sparraajia!”, Tähkäpää sanoo.

Kuinka moni aikuinenkaan on todella pysähtynyt miettimään tulevaisuutta? Noora Vähäkari kehottaa istumaan alas epävarmuuden kanssa.

”Epävarmuus ei tarkoita pelkästään pahoja asioita, vaikka tuntuukin ahdistavalta. Oikeastaan se tarkoittaa, ettemme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, ja siksi epävarmuudessa on myös mahdollisuuksia.”

Ehkä kaikkein ironisinta meidän ajassamme on, että innovaatioita ihaillaan, mutta se koskee ainoastaan teknologiaa.

Lopuksi täytyy kysyä vielä yksi hankala kysymys. Voisiko vihreä siirtymä olla ratkaisu tulevaisuuden katoamiseen?

”On ilmiselvää, että fossiilisista polttoaineista täytyy päästä eroon. Mutta ovatko nykyiset ratkaisut vain uudenlainen tapa järjestää luonnonvarojen ylikulutus? Yritämmekö vain viherpestä tulevaisuutta?” Noora Vähäkari kysyy.

Tulevaisuuden näkökulmasta vihreässä siirtymässä on Otto Tähkäpään mukaan se ongelma, että se ei oikeastaan tähtää muutokseen. Pikemminkin se pyrkii tekemään ne pakolliset toimet, joilla yhteiskunta ja talousjärjestelmä voidaan säilyttää entisellään.

”Se pyrkii ikään kuin taikatemppuun, siis taikomaan nykyisen järjestelmän päästöttömäksi”, Tähkäpää sanoo.

On ylipäänsä epäselvää, voiko tällainen onnistua. Mutta kuvitellaan nyt, että vihreä teknologialoikka tapahtuisi.

Täytyisi kysyä: Olisiko todella kyse tulevaisuudesta, siis tilasta, joka on erilainen kuin nykyhetki? Vai olisiko asia sittenkin kuten Mark Fisher esitti: Huijaisimmeko itsemme uskomaan, että olemme ihmiskuntana matkalla eteenpäin, kun todellisuudessa taustalla soisi vain sama levy?

”Ehkä kaikkein ironisinta meidän ajassamme on, että innovaatioita ihaillaan, mutta se koskee ainoastaan teknologiaa. Ikään kuin nykyinen tapamme järjestää talous ja yhteiskunta olisi jokin sellainen luonnonlaki, joka ei tästä enää voi muuttua”, Tähkäpää sanoo.

Nykyinen keskustelu vihreästä siirtymästä on Tähkäpään mukaan malliesimerkki tulevaisuusvajeesta. Todellista uskoa siihen, että tulevaisuus voisi olla erilainen kuin nykyhetki, ei ole. Siksi ratkaisut jäävät pinnallisiksi.

On laskeuduttava syvemmälle. Noora Vähäkari uskoo, että täytyy puhua myös siitä, mikä koskettaa jokaista kaikkein syvimmin: elämän merkityksestä. Sellainen tarina tulevaisuudesta, joka ei pysty vastaamaan tähän kysymykseen, ei kanna kovinkaan pitkälle.

”Me tarvitsemme uuden ajan pyhän, jonkin sellaisen suuremman merkityksen, joka ylittää yksilön. Nyt yhteiskunnasta puuttuu meitä kaikkia yhteisesti kannatteleva tarina, johon jokaisella olisi mahdollisuus osallistua”, Vähäkari sanoo.

Tulevaisuus on enemmän kuin joukko vihreitä ratkaisuja: se on kokonainen tarina elämästä ja sen merkityksestä.