Vuonna 1600 filosofi ja tähtitieteilijä Giordano Bruno esitti sen ajan maailmankuvaa mullistavan teorian äärettömästä avaruudesta. Bruno kärsi työstään inkvisition ankarimman rangaistuksen: hänet poltettiin roviolla.

Kuten vuonna 1600, myös me kaikki nykyajan ihmiset olemme sisäistäneet yhdenlaisen käsityksen maailmasta ja paikastamme siinä niin syvälle, että on vaikeaa kuvitella, miten kaikki voisi olla toisin.

Me ihmiset varomme luonnostamme muutosta. Kun kohtaamme jotain uutta tai odottamatonta, aivot selvittävät automaattisesti, onko se uhka selviytymisellemme.

Koska meidät on ohjelmoitu vastustamaan muutosta, me jäämme usein epämukaviin tai jopa vaarallisiin tilanteisiin. Ne eivät ehkä ole parhaita mahdollisia, mutta ainakin ne ovat tuttuja. Muutos saattaisi johtaa johonkin parempaan, mutta apua, mikä se olisi?

Vaikka luolakarhujen hyökkäykset ovat nykyaikana varsin harvinaisia, tätä uhkien skannailua tapahtuu koko ajan. Ajattele vaikkapa illallisjuhlia, joissa vieraita pyydetään vaihtamaan paikkaa ruokalajien välissä. Vaikka vierustoveri olisi hiukan tylsä, niin paikka tuntuu omalta. Onko pakko

Tuttuun turvautuva ja uhkia kartteleva ajattelutapa toimi todella hyvin kivikaudella. Mutta nyt emme elä kivikaudella vaan lämpenevän ilmaston ja monumentaalisen muutoksen ajassa, jossa emme hyödy enää jähmeistä ajattelumalleista.

Ajattelemme toiveikkaasti edelleen, että ylivertainen älykkyytemme tuottaa lopulta teknologiaa, jolla sotku siivotaan.

Ilmastokriisi on muutos, josta emme pidä, ja olemme pitkään kieltäytyneet hyväksymästä sitä. Muutos on liian suuri ja eksistentiaalinen.

Se on kuitenkin muutos, jonka olemme aiheuttaneet omien ajattelutapojemme ja yksilökeskeisen arvomaailmamme vuoksi. Ihmisen erinomaisuuteen luottava maailmankuvamme on tuottanut talousjärjestelmän, joka saa ekosysteemit ja planetaariset järjestelmät järkkymään.

Jokapäiväisessä elämässämme emme aina ymmärrä, kuinka syvällä maailmankuvamme vaikuttavat. Teemme eroa itsemme ja muun luonnon välille, ikään kuin emme olisi osa sitä.

Suhtaudumme ympäröivään maailmaan meille oikeutettuna resurssina. Vähättelemme muun luonnon tarpeita ja herkkää tasapainoa.

Ajattelemme toiveikkaasti edelleen, että ylivertainen älykkyytemme tuottaa lopulta teknologiaa, jolla sotku siivotaan. Luomme mieluummin uutta ilmastonkorjausteknologiaa kuin korjaamme luontosuhteemme.

Tietämisen pakko ohjaa meidät nojaamaan mitattavaan tietoon, käsinkosketeltavaan teknologiaan ja uskomukseen ihmismielen kyvystä rationalisoida maailmaa. Luotamme numeroihin enemmän kuin tunteisiin, intuitioon tai edes toisiimme.

Mutta ehkäpä tämänhetkinen elämäntapamme ei ole niin rationaalinen kuin olemme tottuneet ajattelemaan?

Haluatko välttää romahduksen ja maailmanlopun? Äänestä minua!

Ihmiset ovat olleet olemassa noin 6 miljoonaa vuotta. Kulutuskeskeinen jatkuvan kasvun maailmankuva, joka hallitsee poliittista keskustelua ja rajaa kuvitteluamme, on alle 250 vuotta vanha. Se on meidän keksimämme.

Siksi myös muutos on meidän käsissämme. Mahdollisten tulevaisuuksien ääriviivat ovat jo nyt venyneet muutamissa vuosikymmenissä. Lentäminen ei ollut mahdollista. Avaruusmatkailu ei ollut mahdollista. Naisten maratonien juokseminen ei missään nimessä ollut mahdollista. Kunnes niistä tuli mahdollisia.

Nykyajan skeptikot sanovat, ettei talousjärjestelmän perinpohjainen muuttaminen ole järkiperäistä, koska emme tiedä, millainen uudenlainen tulevaisuutemme olisi ja miltä elämämme sitten näyttäisi. Niinpä käytämme mieluummin loppuun niin henkiset voimavaramme kuin fyysisen elinympäristömmekin, ja jäljelle jää vain huomisen jätettä.

Jos haluamme tulevaisuuden olevan jotain muuta kuin nykyhetken jatkumo, on meidän aivan ensimmäiseksi kuviteltava se toisenlaiseksi.

Ehkäpä olemme yhä jumissa toimimattomassa talousjärjestelmässä mielikuvituksen puutteemme vuoksi? Ehkä emme ole kyenneet sanoittamaan tulevaisuuden yhteiskuntaa, joka ei perustu muiden ihmisten, lajien ja ekosysteemien loppuunpalamiseen?

Olemme virittyneet uskomaan, että tulevaisuus on joka tapauksessa dystooppinen, joten pidämme kynsin ja hampain kiinni siitä, mihin olemme tottuneet.

Tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat ja kirjallisuuskin kertovat ennemmin maailmanlopusta kuin kapitalismin lopusta. Pelkoon, epävarmuuteen ja romahdukseen perustuvat tarinat tulevaisuudesta ovat niin tyypillisiä, että muun kuvittelu on miltei mahdotonta.

Mielikuvituksettomuus pelaakin niiden pussiin, jotka seisovat nykyisen valtapyramidin huipulla. Julkisuudessa esiintyvien tulevaisuuskuvien käyttäminen on lopulta poliittista. Haluatko välttää romahduksen ja maailmanlopun? Äänestä minua!

Lopulta uskomme muiden luomia tarinoita sen sijaan, että loisimme itse uusia.

Myös Giordano Brunolle naurettiin vielä kauan hänen murhansa jälkeen. Ääretön avaruus? Mikä typerys.

Epävarmuus voi olla pelottavaa, jos ei tiedä, miten sen kanssa kuuluu toimia. Epävarmuuden kanssa voi kuitenkin istua alas ja vetää henkeä.

Epävarmuus nimittäin tekee tilaa myös toivolle. Emmekä nyt tarkoita sellaista passivoivaa toivoa, joka nostaa kädet pystyyn ja sokeasti uskoo kaiken muuttuvan paremmaksi. Tarkoitamme sellaista toivoa, joka johtaa tekemiseen.

Toivo on oman ja kollektiivisen voiman löytämistä, unelmien toteuttamista, yhteyksien ja merkityksien luomista. Se on ennen kaikkea toimintaa. Saakeli, ainakin yritimme!

Ihmisten yhteinen voima on vuoria siirtävää ja juuri siksi niin pelottavaa. Leimaamme aktivistit naiiveiksi, koska pelkäämme sitä valtaa ja viestiä, jota he kantavat. Myös Giordano Brunolle naurettiin vielä kauan hänen murhansa jälkeen. Ääretön avaruus? Mikä typerys.

Jos pysähtyisimme kuvittelemaan, mikä kaikki voisi olla mahdollista, saattaisimme ymmärtää, ettei mitään yhtä ennalta määrättyä tulevaisuutta ole vielä olemassa, emmekä voi kaikista ennustuksista ja mallinnuksista huolimatta tietää tulevaa.

Tulevaisuus on kuitenkin meidän sanoistamme ja teoistamme kiinni. Voimme kuvitella kaikkea dystopian ja utopian väliltä. Jokin sellainen, mikä tänään on naurettavaa ja mahdotonta edes kuvitella, voi pian olla aivan tavallista.

Uuden kuvittelu ei ole helppoa ja joskus se on pelottavaa. Se on kuitenkin taito, jota voi opetella ihan samalla lailla kuin pyörällä ajoa tai lukemista.

Ennen kaikkea se on välttämätöntä, jotta maailmaa voi muuttaa.