Lauri Nieminen on juuri tullut työhaastattelusta kotiin. Haastattelu on mennyt hyvin, ja hän on saanut paikan. Aihetta juhlaan ei kuitenkaan ole. Palkkaa työstä ei nimittäin saa, vieläkään. Yli puolet työurastaan Nieminen, 31, on tehnyt palkatta.

Tällä kertaa kyseessä on työllistämistä edistävä kuntoutus. Rahallisesti Nieminen hyötyy työnteosta 300 euroa kuussa.

”Olen malliesimerkki työssäkäyvästä köyhästä. Olen elänyt köyhyysrajan alla koko aikuiselämäni.”

Köyhiä eivät ole nykyään vain työttömät, ja siksi työn myyttiin on tullut lohkeama. Asiaa kommentoi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Anna-Maria Isola.

”Vielä reilu kymmenen vuotta sitten sanottiin, ettei työssäkäyvillä tule olemaan hätää. Nyt työssäkäyvien köyhyys lisääntyy. Palkat ovat pieniä tai työtunteja ei ole tarpeeksi”, Isola sanoo.

Ja sitten on tietysti kokonaan palkatonta työtä, sellaista jota Nieminen tekee. Senkin määrä on lisääntynyt. Siinä missä vuonna 2009 palkatonta työtä teki 320 000 ihmistä, vuonna 2018 lukema oli jo puolen miljoonan pinnassa.

”En ole vuosikausiin jaksanut käyttää energiaa unelmiin. Työhaastatteluissa kysytään aina, missä näet itsesi viiden vuoden päästä. En voi vastata siihen.”

Helsingin Sanomat teetti vuonna 2015 laajan suomalaisten köyhyyteen liittyviä asenteita tarkastelevan kyselyn. Kysely toteutettiin yhteistyönä sosiologian asiantuntijoiden kanssa, ja siihen tuli vastauksia lähes kymmenen tuhatta.

Vastauksista ilmeni, että mitä varakkaampia vastaajat olivat, sitä enemmän he näkivät köyhyyden ihmisen omana vikana. Neljännes varakkaiden ihmisten vastauksista oli sävyltään vihamielisiä, vähätteleviä tai ylimielisiä.

Niemisen on vaikea käsittää tällaista ajattelutapaa.

”Niin kauan, kun ei ole yhtä avointa työpaikkaa per työnhakija, vika ei mitenkään voi olla työttömässä.”

Kaikille ei tosiaan ole töitä. Kun TE-toimiston sivuille menee, selviää, että yhtä työpaikkaa kohden on tälläkin hetkellä yli kuusi hakijaa. Se on ollut keskiarvo jo pitkään.

Nuo kuusi hakijaa per paikka ovat myös eriarvoisessa asemassa, Isola muistuttaa.

”On paljon ihmisiä, joita ei oteta töihin. On vanhoja marginaaleja, esimerkiksi romanit ja vammaiset, ja sitten on uusi marginaali kuten pitkään työttömänä olleet ihmiset. Nämä ihmiset joutuvat työnhaussa ottamaan pataan kerta toisensa jälkeen.”

Mitä varakkaampia vastaajat olivat, sitä enemmän he näkivät köyhyyden ihmisen omana vikana. 

Miksi juuri minusta tuli köyhä?

Niemisen tapauksessa vastauksen voi löytää jo syntymästä. Hän syntyi keskosena, kaksi kuukautta etuajassa. Lapsena hän kävi läpi kaksi aivoverenvuotoa, samoin kaksi elvytystä. Ennuste oli, että henkiin hän ei jäisi – ja jos jäisi, ei ainakaan oppisi kävelemään.

”Jos lääkärit olisivat saaneet päättää, minut olisi otettu pois hengityskoneesta. Vanhemmilleni se ei sopinut.”

Peruskouluaikaa leimasi sekä henkinen että fyysinen koulukiusaaminen. Hän valmistui ammattikoulusta datanomiksi, ja kävi sen jälkeen radio- ja tv-toimittajakoulun.

”Jos olisin fiksu, en olisi hankkinut peruskoulun jälkeen koulutusta vaan hakeutunut suoraan eläkkeelle. Nyt olen yhteiskunnan jalkapallo.”

Heti valmistumisen jälkeen alkoi työllistämistoimien limbo, joka jatkuu yhä. Niemistä palloteltiin työkokeilusta toiseen. Hän muun muassa teki viisitoista kuukautta täyspäiväistä mikrotukihommaa yhdeksän euron päiväpalkalla.

Kun olisi tullut vakinaistamisen aika, niin ei tehty, vaan TE-toimistosta otettiin tilalle uusi kokelas. Vedottiin yhteiskuntavastuuseen.

Pitkittyessään köyhyys on kuin krooninen sairaus. Se vie elämän hallittavuuden pois itseältä.

Ja taas työllistämisrumba jatkui. Nieminen kolusi kursseja ja työkokeiluja toisensa perään.

”Kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Eläkepapereita en saa, sillä Kelan mukaan olen työkykyinen. Samalla kukaan ei näytä, missä se työpaikka oikein on.”

Uusi palkaton työ Tokmannin hyllyttäjänä alkaa ensi viikolla. Haastattelussa sanottiin suoraan, että varmuutta palkkaamisesta ei ole. Työelämästä Nieminen on oppinut karun oppitunnin:

”Ei auta, että hoidat hommasi ja keräät hyvää palautetta. Se ei yksinkertaisesti riitä.”

Poikkeustapaukseen on turha vedota. Vain kymmenen prosenttia palkkatukityöstä johtaa siihen, että henkilö palkataan. Herää kysymys, missä määrin ilmaista työvoimaa käytetään hyväksi.

”Kaiken lähtökohta pitäisi olla se, että työkokeiluun ei oteta, ellei valmiutta palkkaamiseen ole”, Nieminen sanoo.

Samalla työaikaa pitäisi pilkkoa, jotta työtä riittäisi useammalle. Tarjolla tulisi olla joustavampia työn mahdollisuuksia, Nieminen toivoo.

”Minulla on synnynnäisiä rajoitteita, mutta aivan varmasti olisi mahdollista räätälöidä työtä, jota voisin tehdä.”

”Jos olisin fiksu, en olisi hankkinut peruskoulun jälkeen koulutusta vaan hakeutunut suoraan eläkkeelle. Nyt olen yhteiskunnan jalkapallo.”

Aktiivimalli on nykyään jo historiaa. Se oli Suomessa käytössä vuosina 2018 ja 2019, ja silloin työttömän oli osoitettava aktiivisuuttaan työttömyysturvan alentamisen uhalla.

Silti työttömän pitää edelleen jatkuvasti todistella aktiivisuuttaan. Nieminen toivoo, että tämä paljon puhuttu ”aktiivisuus” nähtäisiin laajemmassa mielessä.

”Olen tehnyt radiota kymmenen vuotta ja olen mukana useissa paikallisissa yhteisöissä, osallistun kansalaisopiston kursseille. Kaiken tämän pitäisi toimia näyttönä, etten kaipaa mitään erillistä TE-toimiston hyväksymää aktiivisuutta.”

Suurin ongelma on Niemisen mukaan se, että työttömistä on tehty passivoitua massaa. Olettamisen sijaan pitäisi katsoa sitä, mitä työtön osaa, mitä hän harrastaa ja miten hän kehittää itseään.

”Työttömät nähdään luusereina ja lusmuina. Automaattisesti ajatellaan, että työttömillä on elämänhallinnan ongelmia. Luullaan, että köyhä on köyhä, koska ei osaa käyttää rahaa.”

Moni olettaa, että köyhä on alkoholisoitunut tai päihdeongelmainen.

”Stereotypia ei yksinkertaisesti ole totta. En ole eläessäni ollut humalassa, ja töihin tulen ajoissa. Tuloni ovat 800 euroa kuussa, mutta senttiäkään velkaa minulla ei ole.”

Elämänhallinnan ongelmia? Tuskin. Näin Niemisen Kela-papereihin silti kirjattiin, sillä työvoimavirkailijan mukaan homma hoitui helpoiten niin.

”Onhan se aina helpompaa esittää köyhyys ihmisen omana syynä”, Nieminen toteaa.

”Ei auta, että hoidat hommasi ja keräät hyvää palautetta. Se ei yksinkertaisesti riitä.”

Euroopan komission käyttämän määritelmän mukaan köyhyys on sitä, ettei yksilöllä ole mahdollisuutta osallistua siihen elämäntapaan, jota hänen kotimaassaan pidetään hyväksyttävänä. Köyhyys on sitä, ettei pysty vaikuttamaan omaan elämäänsä ja tavoittelemaan itselleen tärkeitä asioita.

“Pitkittyessään köyhyys on kuin krooninen sairaus. Se vie elämän hallittavuutta itseltä pois. Ei auta sanoa, että ryhdistäydy”, Isola sanoo.

Nieminen kuvaa köyhyyttä supistavaksi kokemukseksi.

”Elämä kutistuu hyvin pieneksi. Jatkuvasti pitää laskea rahojaan, ja jos pyykkikone sanoo poks, on yhtäkkiä ihan pulassa. Köyhän luksusta on se, että pääsee käymään kahvilla tai että on varaa maksaa saunavuoro.”

Myös tunnetasolla köyhyys on raskasta. Se käy itsetunnon päälle, Nieminen sanoo.

”Tulee epäonnistunut luuseriolo, kun pyörii aina tässä samassa kehässä.”

Tutkimuksissa on huomattu, että samalla kun köyhyys pienentää elinpiiriä, se myös lyhentää tulevaisuushorisonttia. Köyhyys siis kadottaa unelmat.

”En ole vuosikausiin jaksanut käyttää energiaa unelmiin. Työhaastatteluissa kysytään aina, missä näet itsesi viiden vuoden päästä. En voi vastata siihen.”

Elämää on vaikea miettiä edes kolmen kuukauden päähän, Nieminen kertoo. Koskaan ei voi tietää, tarjotaanko jotain jostain. Ihminen on jatkuvassa välitilassa.

”Tämä on selviytymistaistelua. Kaikki aika ja energia menee siihen, että yrittää pärjätä.”

Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen tavoitteet, Agenda 2030, lanseerattiin vuonna 2015. Yksi tavoitteista kuuluu: ei köyhyyttä. Ajatus eksyy helposti Afrikan lapsiin – absoluuttiseen köyhyyteen – mutta yhtä lailla tavoite koskee myös suhteellista köyhyyttä Suomessa.

Pohjimmiltaan kyse on ihmisoikeudesta, muistuttavat Amnesty ja Ihmisoikeusliitto tuoreessa raportissaan. Länsimainen ihmisoikeuskäsitys nojaa pitkälti poliittisiin oikeuksiin, sellaisiin kuin sananvapaus ja kokoontumisvapaus. Yhtä lailla pitäisi katsoa myös taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia, raportti esittää. Kehittyvissä maissa tämä on jo sisäistetty, meillä vielä ei.

Suomi on viime vuosina saanut useita huomautuksia YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien komitealta ja Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta siitä, ettei perusturvan taso ole riittävä.

Joka kuudes suomalainen on köyhyys- tai syrjäytymisriskissä.

Myös Isolan mukaan perusturva on liian pieni. Toisaalta hän ei näe, että sitä voitaisiin myöskään nostaa. Vastaan tulevat globaalin liikkuvan työn ja kilpailuyhteiskunnan realiteetit – se, että palkat on poljettu niin alas.

Trendi Suomessa on se, että taloudellinen hyvinvointi nousee, siis keskiarvolta. Keskiverto palkansaaja tienaa joka vuosi enemmän.

Samalla osallisuuden ja osattomuuden jatkumolla voidaan havaita murtuma. Tilastokeskuksen mukaan joka kuudes suomalainen on köyhyys- tai syrjäytymisriskissä.

“On porukka, joka erkaantuu yhä kauemmas hyvinvoivasta massasta. He ovat niitä, joille ongelmat kasautuvat ja jotka voivat yhä huonommin”, Isola kuvailee.

Pitkittyneesti köyhyysrajan alapuolella olevien osuus väestöstä on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kaksinkertaistunut. Köyhyys on siis sen keston suhteen syventynyt. Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että köyhyyden vähentäminen on yhä hankalampaa silloin, kun se muuttuu krooniseksi.

Jokaiselle tämän jutun lukijalle Niemisellä on pyyntö:

”Ottakaa ihmisten tarinoista selvää. Tiedostakaa, ettette tiedä, mitä kaikkea siellä taustalla on. Kyse ei ole ollenkaan siitä, että ihminen olisi vain laiska ja saamaton.”

On aina helpompaa esittää köyhyys ihmisen omana syynä.

Työ ja toimeentulo voivat myös yllättäen lähteä alta. Freelance-muusikko, sellisti ja basisti Juho Kanervo, 36, tietää sen hyvin. Ei auta, että on elättänyt itsensä muusikkona kymmenen vuotta ja soittaa työkseen Suomen kärkinimien kanssa. Jotain voi aina tapahtua. Esimerkiksi pandemia.

Viime vuoden maaliskuussa, perjantaina 13. päivä, Kanervon maailma pysähtyi. Keikat loppuivat, kolme kiertuetta peruuntui. Toimeentulo lähti kerralla. Ensimmäistä kertaa elämässään Kanervo joutui ilmoittautumaan työttömäksi.

Kun työvoimatoimisto tarjosi mahdollisuutta kouluttautua, Kanervo tarttui siihen. Hän kiittää nyt kaukonäköisyyttään; taloudellinen epävarmuus on kestänyt kulttuurialalla jo puolitoista vuotta.

Bussikuskin koulutus kesti kahdeksan kuukautta. Sittemmin Kanervo on tehnyt bussikuskin hommaa sen mukaan, miten sitä on ollut tarjolla. Joskus hän on ajanut seitsemän päivää viikossa, joskus on mennyt kuusi viikkoa ilman töitä. Kovin leveäksi ei leipä ole kasvanut.

”Ei pitäisi valittaa, kun on saanut työtä, mutta kyllä ne päivät bussikuskina olivat tosi rankkoja. Tajusin, että olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut soittaa musiikkia ja tienata sillä rahaa.”

Työn luonne on muuttunut, eikä yhteiskunnalta ole tullut tähän vastausta. Yhä useampi on vaarassa pudota yhteiskunnan turvaverkon läpi.

Kun pandemia rysähti päälle, yhteiskunta ei ottanut koppia Kanervon kaltaisista ammattilaisista. Työvoimatoimiston toiminnalle hän pyörittelee silmiään.

”Jouduin valehtelemaan, etten harjoittele soitintani, koska silloin minut olisi nähty yrittäjänä. Mutta enhän minä mikään yrittäjä ole, ei minulla ole edes toiminimeä!”

Järjestelmä meni auttamattomasti solmuun, kun se yritti istuttaa luovan alan ammattilaisia toimeentulojärjestelmän laatikoihin.

Ne, jotka myönsivät harjoittavansa soitintaan, eivät saaneet työttömän statusta eivätkä siten toimeentulotukea. Tanssijat eivät olisi saaneet käydä edes kuntosalilla, sillä se nähtiin ammatin ylläpitämisenä.

”Eihän se voi olla niin, että ihmisen täytyy valehdella.”

Entä jos ammattitaitoa ei olisi puoleentoista vuoteen pitänyt yllä? Mikä koronan jälkeen olisi odottanut? Lisää työttömyyttä, sillä omaa soittokuntoa on pidettävä yllä, Kanervo sanoo. Ammattitaitokin voi surkastua.

”On absurdia, että meitä rankaistaan omien työllisyysmahdollisuuksiemme ylläpitämisestä. ” 

Kaikki eivät vain jaksa. Itse ymmärrän hyvin sellaisia ihmisiä, jotka eivät mene äänestämään.

Kulttuuriala työllistää Suomessa 120 000 ihmistä – tai siis työllisti ennen koronaa. Mutta ongelma on laajempi; freelancerien asemaa ylipäänsä ei tunnisteta suomalaisessa yhteiskunnassa.

On nollatuntisopimuksia ja muita niin kutsuttuja epätyypillisiä työsuhteita. Samalla ajan henki tuntuu olevan se, että yhä useamman pitäisi pystyä olemaan oman elämänsä yrittäjä – siis keksimään itselleen työtä.

Työmarkkinat ajavat muutosta, ja toki monilla on tarve tehdä työtä itselleen sopivalla tavalla. Samalla yhä useampi on vaarassa pudota yhteiskunnan turvaverkon läpi, Isola sanoo.

”Kombityöläisten sosiaaliturva puuttuu Suomesta. Työn luonne on muuttunut, eikä yhteiskunnalta ole tullut tähän vastausta.”

Kanervo myöntää tuntevansa katkeruutta.

”Oma sosioekonominen asema on tullut uhatuksi väkivaltaisella tavalla, koko ammattikuntani yhteiskunnallinen arvo on kyseenalaistettu. Miten ihmiset voivat olla niin näköalattomia?”

Mitäs viulunvinguttaja? Ootko oikeita töitä harkinnut? Tämä on Kanervolle tuttu kysymys jo Juankoskelta, jossa hän on varttunut. Samaan kysymykseen hän saa vastailla edelleen.

Mitä ne oikeat työt oikein ovat, Kanervo kysyy.

”Pitääkö oikean työn olla ankeaa? Miksi joku haluaa kritisoida toisen onnea?”

Pitkittyneesti köyhyysrajan alapuolella olevien osuus väestöstä on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kaksinkertaistunut. 

Kulttuurivihamielisyyttä on Kanervon mukaan ollut aina, mutta korona-aika on nostanut sen esiin uudella tavalla. Hän toivoisi ihmisiltä ennakkoluulottomuutta.

”Vieraan ja tuntemattoman pelkohan se tässä paistaa. Ihmiset pelkäävät haihattelua ja taiteen tekemistä. Se on outoa, sillä ihan jokainen on jollain tavalla tekemisissä kulttuurin kanssa.”

Rahasta pitäisi puhua suoraan. Se voisi hälventää tuntemattoman pelkoa ja kateutta, Kanervo uskoo.

”Voin suoraan sanoa, että olen päässyt vain yhtenä vuonna mediaanituloille, vaikka se oli kymmenes vuoteni ammattilaisena. Koronavuonna tuloni tippuivat alle kymppitonniin.”

Samalla viranomaisten pitäisi olla valmiita ottamaan selvää, mitä muusikon ja kulttuurityöntekijän työ on. Jos kulttuuria ei voida tehdä, siitä kärsivät kaikki, Kanervo uskoo.

Vähimmäisturvan pienentämiseen on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut jatkuva poliittinen paine. Sama kehitys jatkuu, elleivät ihmiset osallistu aktiivisesti sen puolustamiseen, Isola sanoo.

”Keskiluokkaiset, hyvää tahtovat ihmiset ajavat mieluusti heikomman ihmisen asiaa. Mutta jos kyseessä on itselle tärkeä etu, herää kysymys, kuinka moni on valmis luopumaan siitä.”

Samalla täytyy keksiä keinoja, joilla myös heikoimmassa asemassa olevat saavat äänensä kuuluviin ja pääsevät käyttämään valtaan. Isolalla on tähän ainakin yksi idea, ja se liittyy kieleen. Politiikan ja hallinnon kielestä olisi tehtävä ymmärrettävää.

”Se kieli on todella vaikeaa. En itsekään uskalla kysyä kysymyksiä kunnallispoliitikoilta, kun en tajua vastauksia”, pitkän tutkijan uran tehnyt Isola sanoo.

Samoilla linjoilla on Maija Nurmi, 63. Ennen työkyvyttömyyseläkettä hän teki uransa suutarina.

”En ymmärrä sitä kieltä, jota ihmiset akateemisessa norsunluutornissa puhuvat. He ovat periaatteessa empaattisia, mutta heidän on vaikea ymmärtää sitä, että kaikki eivät vain jaksa. Itse ymmärrän hyvin sellaisia ihmisiä, jotka eivät mene äänestämään.”

Siitä köyhyydessä on Nurmen mukaan pitkälti kysymys: ettei yksinkertaisesti jaksa enää.

”On harhaista puhua työnvieroksujista ja siitä, että ihmiset muka teeskentelevät pahaa oloaan. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi ruvennut syrjäytymään saadakseen tukia. Sen sijaan tunnen turhan monta syrjäytettyä ihmistä.”

Asenteet ovat koventuneet, sanoo Nurmi. Hän on huolestunut köyhiin kohdistuvan vihapuheen määrästä. Suomi on nyt erilainen maa kuin se, johon hän 1950-luvulla syntyi. Solvauksia Nurmi saa kuulla jatkuvasti. Ihmisroskaksikin häntä on nimitetty, kun hän on kulkenut kävelykepin kanssa Tampereella.

”Harmittaa, miten huono ihmisten lähihistorian tuntemus on. Työläiset pitivät hyvinvointiyhteiskuntaa harteillaan, ja nyt vanhoina meidät on sysätty syrjään.”

Nurmi jäi työttömäksi vähän alle 60-vuotiaana. Silloin hän sai kokea ikäsyrjinnän kaikissa muodoissaan.

“Työelämän piti olla portista sisään ja eläkkeellä ulos. Mutta Suomi muuttui, ja tästä tuli epätyypillisten työsuhteiden maa. Nyt tämä on nuorten, terveiden ja reippaiden Suomi. Tästä on meikäläiset ulkona.”

Tämä on selviytymistaistelua. Kaikki aika menee siihen, että yrittää pärjätä.

Nuoremmat ovat kysyneet Nurmelta, miksei hän ole kouluttautunut ja mennyt parempipalkkaisiin töihin. Mutta yhtälö ei ole näin yksinkertainen, Nurmi sanoo. Pahoinvointi ja eriarvoisuus on kulkenut suvussa sukupolvesta toiseen.

”Tuli sota, ja vanhempien koulutus jäi kesken. Isä traumatisoitui sodasta ja hoiti sitä alkoholilla.”

Nurmi pääsi stipendin turvin oppikouluun, mutta huomasi siellä olevansa ulkopuolinen.

”Muilla oli paremmat vaatteet ja taskurahaa, minulla ei mitään. Oli koulukiusaamista, johon opettajakin osallistui. Silloin oma köyhyys löi naamalle.”

Opinnot jäivät kesken, ja teini-iässä alkoivat mielenterveysongelmat. Kaksisuuntainen mieli-alahäiriö on diagnoosi, jonka Nurmi myöhemmin sain. Nykyään hänen on enää vaikea tietää, mikä johtuu mistäkin: mielenterveysongelmat aiheuttavat köyhyyttä ja toisin päin. Kyseessä on noidankehä.

”Stressi menee yöuniin, kärsin kroonisesta unettomuudesta. Eläkeläisenä tiedän tämän jatkuvan koko loppuelämäni. Säästän ja lasken, pelkään että jotain tapahtuu tai sairastun. Jatkuva köyhäily syö ihmistä rotan lailla. Uskon, että se sairastuttaa ihmisiä.”

Nurmen epäilys osuu oikeaan, ja se on myös kliinisesti testattu. Tutkimuksista tiedetään, että jatkuva psyykkinen kuormittuneisuus ennakoi pysyvämpiä mielenterveysongelmia.

Yksi asia on silti paremmin kuin ennen, Nurmi sanoo. Ennen lasten ja nuorten mielenterveysongelmia ei ollut olemassa, stigma oli niin suuri.

”Meitä pidettiin vain tyhminä ja laiskoina. Lääkkeeksi saimme lisää kurinpitoa.”

Silti stigma elää yhä. Sen Nurmi tajusi, kun kansakouluaikainen ystävä tuli Tampereelle käymään.

”Emme olleet nähneet vuosiin ja olisi ollut kiva tavata. Mutta hän olisi varmaan halunnut mennä syömään, eikä minulla ollut rahaa. Olisi pitänyt sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä. En vaan kehdannut. Ei sitten tavattu ollenkaan.”

Tämä on nuorten, terveiden ja reippaiden Suomi. Tästä on meikäläiset ulkona.

Yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syy on Suomessa nykyään masennus. Mielenterveys on myös suurin sairauspoissaolojen aiheuttaja. Ajan henki kaataa vastuuta yksilön harteille. Mutta paraneeko tilanne, vaikka koko Suomi menisi terapiaan? Isola näkee yksilökeskeisessä lähestymistavassa ongelman.

”Palvelujärjestelmä on keskittynyt yksilön trimmaamiseen. Selvästi se ei enää toimi, pahoinvoivia ihmisiä on niin paljon. Meidän pitäisi tarkastella, mikä näissä rakenteissa on sellaista, joka altistaa masentumiselle”, Isola sanoo.

Vinkkiä löytyy ainakin siitä, mitä ihmiset ovat kyselytutkimuksissa kertoneet haluavansa. Yksi nousee ylitse muiden: kokemus kuulumisesta ja elämän merkityksellisyydestä. Listalle nousevat myös osallistumisen mahdollisuudet ja elämän ennakoitavuus.

“Kyllä yhteiskunnan täytyy vastata näihin tarpeisiin. Yksilön ratkaistavaksi kaikkea tätä ei voi jättää”, Isola sanoo.

Keinot ovat monet. Taideteokset, musiikki tai kirjallisuus voivat synnyttää tunteen siitä, ettei ole yksin maailmassa. Tutkimuksissa on havaittu, että monet heikommassa asemassa olevat kokevat esimerkiksi kirjastojen ja uimahallien olevan sellaisia tiloja, joissa he voivat olla samanveroisia muiden kanssa. Sama näkyy talkoo- ja vapaaehtoistoiminnassa.

”Lähestymistapamme on ollut aivan liian ongelmalähtöinen. Ihmiset marginalisoidaan heti kättelyssä. Tarvitaan tilaisuuksia ja tiloja, joissa ihminen tulee kohdatuksi ihan vain ihmisenä, ei ongelman kautta. Tarvitaan maanläheisempää politiikkaa ja toimenpiteitä”, Isola summaa.

Kaikki lähtee siitä, että ymmärretään, että köyhyys on yhteiskunnallinen ilmiö. Ei siinä ole kysymys siitä, että toiset ovat huonompia ja toiset parempia.

Nurmi on säveltänyt biisin. Sen nimi on Sivuraiteilla.

”Minut on heivattu eläkkeelle ja täällä ollaan ja pysytään. Olen tällainen trubaduuri, laitan biiseihin pahat olot ja peilaan itseäni ja elämää ympärillä. Tämä on ollut pitkä matka, mutta nyt oma ääni on alkanut löytyä.”

Nurmi on myös aktiivinen nettikeskustelija. Suutari pysyköön lestissään, kuuluu sanonta, mutta Nurmi ei siihen suostu.

”Harmittaa, miten kaltaisiani stigmatisoidaan ja leimataan. Siksi pidän meteliä itsestäni, en suostu potilaan rooliin.”

Moni tuttu on jo luovuttanut, mutta Nurmi ei. Hänellä on unelma.

”Haluaisin musiikin kautta tulla enemmän osalliseksi, olen ollut sivussa niin kauan. Päästä sellaiseen tilaan, että ääneni kuuluisi jossakin.”

Tässä suhteessa tilanne on valoisampi kuin vielä 2010-luvulla. Isolan mukaan köyhät puhuvat yhä useammin omista kokemuksistaan.

Ja enemmänkin: heillä on näkemyksiä siitä, miten asiat voisivat olla paremmin. Ennen kaikkea köyhät ovat alkaneet puhua rahasta.

”Köyhä ihminen saattaa usein aliarvioida itseään. Mitä enemmän ihmiset kertovat kokemuksistaan, sitä enemmän myös muut huomaavat, etteivät ole asian kanssa yksin”, Isola sanoo.

Haastattelun lopulla paljastuu, että Isola on ollut mukana perustamassa Kuka kuuntelee köyhää -ryhmää Facebookiin. Samasta ryhmästä etsittiin sattumoisin haastateltavia myös tähän juttuun.

Yhteydenottoja tuli yli kaksikymmentä. Joukossa oli tarinoita loppuun palamisesta ja invalidisoitumisesta, sota-ajasta ja lamasta. Ei yhtäkään laiskuudesta tai saamattomuudesta.

”Kaikki lähtee siitä, että ymmärretään, että köyhyys on yhteiskunnallinen ilmiö. Ei siinä ole kysymys siitä että toiset ovat huonompia ja toiset parempia”, Nurmi sanoo.

Korjattu 19.10.2021 klo 11.12. Maija Nurmen työttömyyseläke vaihdettu työkyvyttömyyseläkkeeksi.