Harva tietää, että Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Ne ovat kaikki uhanalaisia, kaksi jälkimmäistä erittäin uhanalaisia.
Koko maailmassa on 370 miljoonaa alkuperäiskansaan kuuluvaa ihmistä, jotka puhuvat yli 4000 kieltä. Joka toinen viikko yksi noista kielistä häviää. Tahti on pelottava: Unescon arvion mukaan tämän vuosisadan loppuun mennessä alkuperäiskansakielistä kuolee 50–90 prosenttia. Kielen mukana katoaa valtava määrä erikoissanastoa ja vuosisatojen ja -tuhansien aikana ylisukupolvisesti kerääntynyttä perinnetietoa esimerkiksi luonnon monimuotoisuudesta. Tätä tietoa olisi erityisen tärkeä vaalia etenkin nyt ilmastonmuutoksen uhan edetessä.
Kieli elää, kun se voi siirtyä uusille sukupolville lasten myötä. Esimerkiksi inarinsaamelaisten keskuudessa elettiin kohtalon hetkiä 30–40 vuotta sitten: 1980-luvulla inarinsaamea puhuttiin kotikielenä enää vain kahdessa lapsiperheessä. Miten tähän päädyttiin?
Rankimmat pakkosuomalaistamisen ajat koettiin Suomessa 1940–1970-luvuilla, jolloin valtaosa saamelaislapsista joutui asuntoloihin. Pahimmillaan lapset viettivät kokonaisia lukukausia kaukana omasta kielestään ja kulttuuristaan, täysin suomalaisessa ympäristössä. Kouluissa lapsia kiellettiin puhumasta saamea jopa väkivallalla uhaten. Lapset oppivat salaamaan ja häpeämään saamelaisuuttaan. Monet saamelaislapset aloittivat opintiensä osaamatta sanaakaan suomea. Koulunsa päättäneistä taas harva puhui enää saamea, saati opetti sitä jälkipolvilleen. Tästä alkoi monessa perheessä kipeä, monen sukupolven mittainen tietokatkos, jota jälkipolvet nyt paikkaavat.
”Suomen valtion on tehtävä kaikkensa tukeakseen sen takaisin saamista, minkä se on saamelaisilta vienyt.”
Kansakouluissa kasvoi myös uusi saamelaispolvi, joka 1960-luvulla nousi puolustamaan kansansa oikeutta kieleen, kulttuuriin ja maahan. Sukupolvi toisensa jälkeen on taistellut lapsilleen parempaa tulevaisuutta. Inarinsaame saatiin pelastettua uutterien ja periksi antamattomien vanhempien ja saamelaisyhteisön ponnistelujen ansiosta. Ensin perustettiin Anarâškielâ servi eli Inarinsaamen kielen yhdistys, joka otti käyttöön maorien kehittämän Kōhanga Reon eli kielipesän. Se tähtäsi alle kouluikäisten lasten kielen elvyttämiseen.
Kun kielipesätoiminta käynnistyi 1997, inarinsaamen taitajien määrä laskettiin kymmenissä. Nykyisin puhujia on jo noin 450. Pohjoissaamen puhujia kolmen valtion alueella Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa on noin 30 000, Suomessa arviolta kaksi–kolmetuhatta. Tällä hetkellä kaikista uhanalaisimmassa asemassa on koltansaame, joka Norjassa lasketaan sammuneeksi, Venäjällä se sinnittelee henkihieverissä muutamalla kymmenellä puhujalla. Suomessa koltansaamea puhuu arviolta 430 ihmistä omistautuneen kielen elvytystyön ansiosta. Haasteista huolimatta saamen kielten pelastamisesta on tullut Suomen saamelaispolitiikan menestystarina.
Kiitos uutterien kieliaktivistien, saamenkielinen opetus ja oppimateriaalityö käynnistyivät 1970-luvulla. Hiljalleen yhä useampi saamelaispolvi on voinut opiskella peruskoulussa saamenkieltä ja kulttuuria. Tosin tämä koskettaa vain saamelaisten kotiseutualueella asuvia lapsia. Nykyään yli 70 prosenttia saamelaislapsista asuu kotiseutualueen ulkopuolella, jolloin lain mukaan opetuskieli ”voi olla myös saame”. Kunnilla ei ole velvollisuutta järjestää saamenkielistä opetusta, eikä kunnilla ole edes tietoa alueellaan asuvista saamelaisista. Tähän taas vaikuttaa suppea väestörekisterijärjestelmä, johon voi merkitä vain yhden äidinkielen, mikä yleensä on suomi.
Vain joka kymmenes kotiseutualueen ulkopuolella asuvasta saamelaislapsesta saa opetusta tai varhaiskasvatusta saamen kielellä suuremmissa kaupungeissa. Virtuaaliopetus tuo helpotusta, mutta ei riitä kasvavaan tarpeeseen. Saamelaiskäräjien mukaan tilanne loukkaa saamelaisille perustuslaissa turvattua oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Syynä on resurssien puute. Koska koulutusta ei ole, ei ole myöskään kielitaitoisia opettajia tai oppimateriaalien tekijöitä – saati oppilaita. Kun saamelaiset eivät näy tilastoissa, koulutukselle ei nähdä kunnissa tarvetta. Kierre on loputon.
Lakeja todella tarvitaan ja niitä tulee jatkuvasti kehittää. Muuten saamen kielten tukeminen ja edistäminen ovat yksittäisten henkilöiden työn varassa. Perustietämys Euroopan ainoasta alkuperäiskansasta, saamelaisista, on Suomessa yhä heikkoa. Selvityksiä, hakemuksia ja toimenpide-ehdotuksia on laadittu vuosikymmeniä, mutta nyt tulisi saada aikaan konkreettisia toimenpiteitä. Saamelaiskäräjien koulutussihteeri Ulla Aikio-Puoskarin mukaan tärkeintä olisi luoda saamen kielille katkeamaton tie varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin saakka, ja taata saamelaisoppilaiden kielten opetus pysyvälle perustalle maanlaajuisesti.
Toivoa on! Oikeusministeriö selvittää nyt väestötietojärjestelmän muuttamista moni-identiteetin ja useisiin kieliyhteisöihin kuulumisen suuntaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on perustanut työryhmän, joka selvittää vuoden 2020 kuluessa saamen kielten tarpeita opetuksessa ja varhaiskasvatuksessa. Uusista tuulista kertoo se, että työryhmä käynnistyi yhteistyössä ja saamelaisten tarpeista lähtien.
Aivan yhtä tärkeää – kuten opetusministeri Li Anderssonkin totesi saamelaisten kansallispäivänä – on kaikkien tietämättömien suomalaisten sivistäminen. Vain tietoa lisäämällä voidaan puuttua ennakkoluulojen, vihapuheen ja rasismin kitkemiseen ja edistää alkuperäiskansaoikeuksia lakien ja kansainvälisten sopimusten määräämälle tasolle. Suomen valtion on tehtävä kaikkensa tukeakseen sen takaisin saamista, minkä se on saamelaisilta vienyt. Kielen elvyttäminen tervehdyttää rankan kolonialismin läpikäynyttä saamelaisyhteisöä ja purkaa kollektiivisesti koettuja traumoja.
Kielen kannattelijoita ovat perinteiset elinkeinot. Myös niitä tulee tukea ja suojella, kuten koko Saamenmaan luontoa. Pohjoissaameksi maa on eana, äiti eadni ja äidinkieli taas eatnigiella. Sama toistuu inarinsaameksi eennâm, enni ja eenikielâ, sekä koltansaameksi jannâm, jeä’nn ja jie’nn’iõll.
Maa on äiti, ja se on yhtä kuin sydänten kieli, ja se tekee ihmisestä kokonaisen.