Najeeb: Olen kotoisin Afganistanista. Tulin vaimoni Zainabin kanssa Suomeen vuonna 2015. Matka oli vaikea. Koska en osaa englantia, minun piti piirtää, kun yritin kysyä vaikkapa juna-aikataulua. Kreikassa ollessamme minulla ja vaimollani oli kova nälkä, mutta meillä ei ollut rahaa. Menin hampurilaispaikkaan ja kerroin eleillä, että meillä on nälkä. He antoivat syötävää. Suomessa asuimme ensin melkein kolme vuotta vastaanottokeskuksissa. Kun vaimoni sai turvapaikan, muutimme Tampereelle. Tulimme Suomeen kahdestaan, mutta nyt meillä on tytär Melisa. Kävin kotimaassani koulua vain kaksi vuotta. Minä ja vaimoni opiskelemme parhaillaan Tampereen seudun ammattiopisto Tredussa.
Hilkka: Najeeb ei osannut Suomeen tullessaan juurikaan kirjoittaa ja lukea. Hänen piti aloittaa täällä kaikki alusta, mutta hyvin hän on oppinut.
Najeeb: Talebanit tappoivat isäni. Äitini on elossa. Meitä lapsia on yhteensä seitsemän, poikia viisi ja tyttöjä kaksi. Siskoni mies murhattiin, kun perhe odotti toista lasta. He olivat myyneet koko omaisuutensa, jotta lankoni pääsisi Iraniin sydänleikkaukseen. Siksi hänellä oli hallussaan paljon rahaa, ja matkalla leikkaukseen hänet ryöstettiin ja tapettiin. Leskeksi jäänyt siskoni asuu nyt Iranissa, ja miehen veli auttaa häntä taloudellisesti. Myös 13-vuotias veljeni on muuttanut Iraniin. Hän oli ensin siskoni luona, mutta muutti sitten pääkaupunkiin Teheraniin töihin. Afganistanissa koko kotikyläni on tyhjentynyt, eikä siellä voi enää asua, koska talebanit ovat palanneet sinne.
Hilkka: Minun taustani on hyvin tyypillinen suomalainen. Olen kotoisin Keuruulta maanviljelysperheestä. Olen viisityttärisen perheen nuorimmainen, ja tulin jo 19-vuotiaana Tampereelle. Olen eronnut avioliitosta. Minulla on Najeebin lisäksi kaksi muuta poikaa. Heillä ja Najeebilla on aika paljon ikäeroa. On ollut kiva saada tällainen kuopus. Olen opiskellut koko elämäni. 35-vuotiaana aloin opiskella sosiaaliohjaajaksi. Pääurani olen tehnyt vanhustyössä, viimeiseksi ennen eläkkeelle jäämistäni palvelutalon johtajana.
Parasta Hilkassa: Hän on kiltti ja auttavainen.
Hilkka on erityisen hyvä tarkkuudessa, täsmällisyydessä. Jos äiti sanoo tulevansa kello kuusi, hän myös tulee silloin.
Hilkassa ärsyttää: Hänellä on liian kova ääni, varsinkin ilman kuulolaitetta. Hän myös saattaa kesken ruokailun kysyä, onko Melisalta tullut kakka. Se ei ole sopivaa afgaanikulttuurissa, mutta vanha nainen saa puhua mitä haluaa.
Meitä yhdistää se, että äiti auttaa meitä esimerkiksi kotitehtävissä. Pakolaisena minulla ei ole pankkitiliä. Äiti maksaa laskujamme tietokoneellaan, ja minä maksan hänelle takaisin käteisellä. Hän myös varaa matkalippuja puolestamme.
”Koin, että Jumalalla on minulle jokin tehtävä. Kun näin Najeebin perheineen, ymmärsin mikä tuo tehtävä on.”
Najeeb: Tutustuimme äidin kanssa toisiimme Kansanlähetyksen Lähetyskodilla Tampereella yli kaksi vuotta sitten, elokuussa 2017. Sinne oli kutsuttu vieraiksi maahanmuuttajia. Melkein kaikki tulijat asuivat vastaanottokeskuksessa, mutta meillä oli oma koti Hervannassa.
Hilkka: Maahanmuuttajatyöntekijämme Kirsin johdolla pidimme afgaanipakolaisille tilaisuuden. Osallistujia oli arviolta 30–40. Najeeb tuli sinne vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Mukana olivat myös Zainabin isä ja äiti. He asuvat Suomessa, samoin hänen kaksi veljeään. Koin, että Jumalalla on minulle jokin tehtävä. Kun näin Najeebin perheineen, ymmärsin, mikä tuo tehtävä on. Minulla ei ole lastenlapsia, ja poikani ovat omissa kuvioissaan kiireisiä. Olin rukoillut itselleni perhettä, ja sain perheekseni Najeebin, Zainabin ja Melisan. Kukaan muu kuin Jumala ei voi luoda sellaista rakkautta, jota sain heitä kohtaan. Sydämeni aivan pakahtui, kun sain tällaiset ystävät. Pian Najeeb kysyi, voinko olla hänen äitinsä. Sanoin, että totta kai haluan olla hänen äitinsä. Najeebilla on biologinen äiti, mutta hän on kaukana. Zainabin äiti sanoo minua siskokseen.
Najeeb: Olen saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen. Olen kertonut maahanmuuttovirastolle eli Migrille, että olen luopunut islaminuskosta ja etsin omaa tietäni. En enää noudata muslimien tapoja. Äiti tietää sen. En voi vielä sanoa olevani kristitty, mutta olen kiinnostunut kristinuskosta. Migri ei usko, että olen luopunut islamista. Se pitää minua maallistuneena muslimina, joka on viehättynyt länsimaiseen vapauteen. En voi mitenkään palata kotimaahani. Jos minulla olisi ollut siellä kaikki hyvin, en olisi lähtenyt ylittämään merta pienellä veneellä.
Hilkka: Erityisesti aluksi juttelimme muslimien ja kristittyjen eroavaisuuksista ja yhteneväisyyksistä. Muslimeilla on paljon samoja henkilöhahmoja kuin kristityillä, mutta niillä on eri merkitys. Zainab on näyttänyt minulle videolta muslimihautajaisia. Minä taas olen näyttänyt heille meidän hautaustapamme, että osaavat sitten haudata minut. Alkuaikoina vietimme Najeebin kanssa usein aikaa kahdestaan. Silloin hän kyseli minulta paljon kristinuskosta.
Najeeb: Kun tyttäreni kasvaa, en halua pakottaa häntä laittamaan islamilaisen tavan mukaan huivia tai kieltää häntä menemästä uimaan. Asun Suomessa, ja myös vaimoni saa mennä diskoon tai uimahalliin, jos hän haluaa. En kiellä häntä. Muslimikulttuurissa se ei käy päinsä. Vaimon ja naisen pitää istua kotona, eikä hän saa syödä miesten kanssa. Elämä on vaikeaa. Monessa muslimimaassa on sota. Haluan asua perheeni kanssa rauhallisessa maassa.
Hilkka: Olen oppinut maahanmuuttajilta hyväksyntää, rakkautta ja läheisyyttä. Omassa lapsuudenperheessäni ei osoitettu hellyyttä eikä puhuttu tunteista. Olen oppinut, etteivät maahanmuuttajat ole haavoittuvia. Minun ei tarvitse varoa sanojani. Saan olla oma itseni. Minulla oli aiemmin sellainen käsitys, että esimerkiksi afgaani- tai arabikulttuureissa miehet ovat ikään kuin perheensä ulkopuolella ja elävät omaa elämäänsä. Nyt kun olen ollut heidän kanssaan paljon tekemisissä, olen nähnyt, miten tärkeitä lapset ovat isilleen. Suomalaiset miehet eivät osallistu niin paljon lastenhoitoon kuin he. Lapset eivät pelkää isiään ja kulje varpaillaan, vaan ovat rakastettuja.
Najeeb: Kun lapseni haluaa maitoa, hän pyytää sitä minulta. Hän myös nukkuu vieressäni.
Hilkka: Ja Migrin päätöksessä lukee, että Melisalla on niin hyvä verkosto, ettei hän tarvitse isäänsä… Kun tutustuimme, minulla ei ollut uskonnollisia tai rodullisia ennakkoluuloja, mutta minua jännitti, osaanko käyttäytyä niin, etten loukkaa muslimeja. Kyllähän meillä on välillä räiskynytkin, mutta olemme päässeet niistä aina yli. Aluksi sattui monenlaisia hassuja juttuja, kun en ymmärtänyt afgaanien kulttuuria. Televisiosta tuli ohjelma, jossa imaami lauloi Koraania. Kuulijat liikehtivät sen tahdissa. Kysyin, oliko kyseessä afganistanilainen disko! Zainabin isoveli osasi jo hyvin suomea. Hän totesi vain, että no, vähän sinne päin. Kun hän selitti, mistä oikeasti oli kyse, kauhistuin. Luulin tehneeni virheen, jota en saisi ikinä anteeksi, mutta kyllä minä sain. Afgaaneilla on suuri sydän. He ovat myös avuliaita ja vieraanvaraisia. Vaikka heillä ei olisi yhtään rahaa, pöytä on aina koreana. Heillä on todella hyvä ja monipuolinen ruoka. Siitäkin tulee mieli hyväksi, kun he ovat niin kauniita.
Parasta Najeebissa: Najeeb on niin kaunis, samoin Zainab. He osaavat tehdä kodista harmonisen, vaikka rahaa ei ole paljon. He ovat auttavaisia. Ihailen, kuinka he selviävät kaikista vastoinkäymisistä. Kukaan ei ymmärrä, millaisia vastoinkäymisiä heillä on ollut.
Najeeb on erityisen hyvä kodin pienissä tehtävissä, kuten ruoanlaitossa. Hän on hyvä hoitamaan Melisaa. Melisa onkin todellinen
isän tyttö.
Najeebissa ärsyttää: Hänessä ärsyttää epätäsmällisyys. Jos olemme sopineet tapaamisajaksi kello 12, Najeeb perheineen tulee milloin tulee tai ei tule koko päivänä. Ihmettelen, miksi he eivät voi soittaa minulle, etteivät tule. Minä istun kotona kuin tatti ja odotan.
Meitä yhdistää Melisa! On toki muutakin. Tiedän, että olen aina sydämellisesti tervetullut heille. Jos minulla on paha mieli, voin soittaa heille, tai voin pyytää heiltä apua. Teemme ruokaa, syömme ja käymme kaupoissa yhdessä.
Najeeb: Suomalaisuudessa on monta hyvää asiaa. Suomalaiset ovat kilttejä. Äiti on vanha nainen, mutta auttaa aina meitä. Hän on sydämellinen ja kiltti. Suomalaiset puhuvat suoraan. Meidän kulttuurissamme on tapana, että jos joku vaikkapa kysyy, mitä perheelleni kuuluu, enkä halua kertoa, vaihdan puheenaihetta. Kysyjän ei sovi palata asiaan ja kysyä uudestaan.
Hilkka: Minä suomalaisena luulen, ettei hän ymmärtänyt, mitä kysyin, ja kysyn uudelleen. Minun täytyy oppia, että jos toinen ei heti vastaa, se tarkoittaa, että hän ei halua puhua.
Najeeb: Jos suomalaiselle tarjoaa ruokaa, eikä hän halua syödä, hän kieltäytyy, eikä se haittaa. Meidän kulttuurissamme se on huono asia. Kysyin kerran äidiltä, saako vaimoni äiti tulla käymään hänen luonaan. Äiti sanoi, ettei se käy. Ihmettelin sitä kovasti. Sitten äiti selitti minulle, miksi vierailu ei sopinut.
Hilkka: Afgaanit eivät sano suoraan. Najeeb kertoi kerran esimerkkitarinan siitä, mistä tiedän, ettei afgaani halua tehdä niin kuin olen pyytänyt: Minä tarvitsen hevosen, ja naapurilla on hevonen. Pyydän häntä lainaamaan eläintä. Naapuri sanoo, että se kävisi kyllä muuten, mutta hän ei voi, koska hänen hevosensa on musta. Siitä pitäisi ymmärtää, ettei naapuri halua antaa hevosta. Hän sanoo sen kiertäen. Minä olisin suomalaisena vastannut naapurille, ettei se mitään haittaa, vaikka hevonen on musta!
Silloin Najeeb on suora, jos olen tehnyt hänen mielestään jotain väärin. Hän ei pidä asiaa sisällään, vaan haluaa puhua kanssani. Me suomalaiset saatamme tiuskia toisillemme, mutta Najeeb keskustelee asian selväksi.