Reitti Husnia Jumaan luokse mutkittelee pakolaisleirin kaduilla Baalbekin kaupungin liepeillä. Pakolaisleiri mielletään usein tuhansien telttojen mereksi, mutta tämä Wavelin leiri Libanonissa ei ole sellainen.
Entisellä ranskalaisen varuskunnan alueella sijaitseva leiri on kooltaan puoli neliökilometriä. Rakennukset ovat suurelta osin monikerroksisia, ja uusia kerroksia rakennetaan sitä mukaa, kun asukkaita tulee lisää. Nyt heitä on Wavelissa alle 9 000, mikä on vähän verrattuna ruuhkaisimpiin leireihin.
Vantaalainen Aulikki Ansamaa on tullut Libanoniin viikon mittaiselle Arabikansojen ystävyysseuran kummimatkalle. Edellisen kerran hän on käynyt Wavelissa vuonna 2015.
Päätös kummiksi ryhtymisestä syntyi, kun hän tuolloin näki leirin vanhusten olosuhteet. Perheet ovat vastuussa omista vanhuksistaan eikä ulkopuolista tukea vanhuksille ole kummiohjelmaa lukuun ottamatta.
”Kaikilla iäkkäillä tuntuu olevan sairauksia, muttei varaa hoitoihin. Ajattelen silti tukeni olevan etupäässä symbolista. Minulle on tärkeää, ettei kummivanhukseni Husnia koe olevansa yksin.”
Vierailu oman kummivanhuksen kotiin jännittää Aulikkia, koska tapaaminen on ensimmäinen. Tuliaisina Aulikilla on kolme paria itseneulottuja villasukkia, makeisia sekä villatakki Husnialle.
Husnian asunto löytyy kasarmirakennuksesta. Meidät toivottaa tervetulleeksi nainen nimeltä Huda Jumaa. Pian käy ilmi, että Huda on yksi Husnian kuudesta tyttärestä. Lisäksi Husnialla on kolme poikaa ja omien sanojensa mukaan ”riittävästi lapsenlapsia”.
Husnia sanoo, ettei ikävä Palestiinaan ole koskaan hellittänyt.
Lapsista neljä asuu äitinsä kanssa. Muut ovat naimisissa, mutta asuvat joko samassa pakolaisleirissä tai sen lähettyvillä. Kotona asuvat tyttäret pyörittävät taloutta: siivoavat, kokkaavat, hoitavat äitiä ja veljiä, jotka ovat sairaita. Huda hankkii perheelle elantoa myymällä palestiinalaisia ristipistokäsitöitä, joita hän tekee öisin.
Husnia ei osallistu kotitöihin, koska hänen terveydentilansa ei sitä salli. Kipuja on paljon, ja suuri osa päivästä menee patjalla makoillessa.
Puheenaiheita ei tarvitse etsiä. Husnia juttelee avoimesti raskaistakin aiheista, ja Aulikille tulee nopeasti sellainen olo, kuin hän olisi tavannut kummivanhuksensa aiemminkin.
Husnia on kotoisin Shef Amerin kylästä pohjoisesta Palestiinasta. Hän pakeni perheensä kanssa Libanoniin tasan 70 vuotta sitten, Israelin perustamista vuonna 1948 seuranneen sodan alta. Vuodet pakolaisena ovat kuluneet leirissä itäisessä Libanonissa, vuoristoisessa Bekaan laaksossa, lähellä Baalbekin kaupunkia.
”Onko Libanon tuona aikana tuntunut kodilta?” Aulikki kysyy.
Husnia sanoo, ettei ikävä Palestiinaan ole koskaan hellittänyt.
Ovi käy tiuhaan, kun sukulaisia kulkee sisään ja ulos. Lapsenlapset kyläilevät päivittäin
”Odotan ja toivon, että jonain päivänä voisin palata. Kotimaan veroista paikkaa ei ole. Ikävöin jopa Palestiinan tuoksua. Uskon, että minulla olisi hyvä olla siellä.”
Aulikki pohtii, kuinka äärimmäisen raskasta täytyy olla, ettei voi edes käydä kotimaassa.
”Tuntuu kamalalta, että minä voin mennä Palestiinaan, mutta sinä et”, hän sanoo.
Huone, jossa keskustelua käydään, on palestiinalaiskodiksi tyypillinen. Seinien vierustoilla on sohvia ja patjoja, kirjahyllyssä valokuvia ja joitakin koriste-esineitä. Yksikään tavara ei ole peräisin Palestiinasta. Kun perhe aikoinaan saapui leirille, heillä oli mukanaan vain yllään olevat vaatteet.
Yksinäinen Husnia Jumaa ei ole, sillä perhe on koko ajan lähellä. Ovi käy tiuhaan, kun sukulaisia kulkee sisään ja ulos. Lapsenlapset kyläilevät päivittäin ja Suomen vieraskin ehtii tavata heistä kolme.
Libanonissa asuu nykyisin noin 250 000 Palestiinan pakolaista. Heitä on jo neljässä sukupolvessa. Ahdinkoa aiheuttaa se, ettei palestiinalaisilla ole kansalaisoikeuksia. Palestiinalaisten pakolaisleirejä on yhteensä kaksitoista. Moni niistä on aidattu ja joihinkin pääsee vain tarkastuspisteen kautta. Kymmenien ammattien harjoittaminen on kielletty muualla kuin leireillä. Kaikki tämä aiheuttaa piinaavaa köyhyyttä.
Huda Jumaa on paikalla koko tapaamisen ajan. Hän osallistuu keskusteluun, eikä hänelläkään näytä olevan syitä kaunistella asioita. Huda kertoo, että jokainen perheenjäsen saa YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA:lta kolmen kuukauden välein noin 24 euron suuruisen avustuksen. Tuki kuluu helposti pelkästään lääkkeisiin.
Husnian perheellä ei ole vuokrakuluja, koska asunto on oma. Koti on kuitenkin ahdas ja hämärä, ja sen kahdessa huoneessa asuu viisi aikuista. Sähkökatkoja on usein, eikä ikkunasta tule valoa, sillä naapurin seinä on aivan vieressä.
Huda sammuttaa valon. ”Kuten näet, täällä on välillä pilkkopimeää.”
Vaikka jutut ovat jokseenkin synkkiä, kummin vierailu ilahduttaa perhettä. Kaikki poseeraavat mielellään kuvissa.
”Me emme voi matkustaa, mutta kuvamme voivat”, Huda sanoo.
Kummina oppii lähemmin palestiinalaisten elämästä Libanonissa.
”Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia.”
Aulikki antaa vielä yhden tuliaisen: magneetin, jota koristaa taitelija Banksyn ilmapallojen varassa ylöspäin kohoava tyttö.
Graffiti löytyi alun perin Israelin rakentamasta muurista Palestiinan puolelta. Aulikki osti magneetin Betlehemistä viimeisimmällä Palestiinan-matkallaan.
”Shukran, shukran!”, Husnia kiittelee. Nyt hänellä on jotain kotimaastaan.
Husnian perheeseen tutustuttuaan Aulikkia jää mietityttämään erityisesti niiden kahden tyttären elämä, jotka ovat vastuussa perheen selviämisestä.
Aulikki näkee paljon yhteistä itsensä ja Husnian tytärten välillä. Hän hoitaa veljensä kanssa pian 92-vuotiasta äitiään, joka asuu yksin isossa omakotitalossa Vantaalla. Nyt, eläkkeellä ollessaan, Aulikki käy äitinsä luona päivittäin.
”Olen joutunut huomaamaan, ettei vanhustenhuolto aina toimi Suomessakaan, mutta palveluita kuitenkin on.”
Näin kummiksi pakolaisvanhukselle
Arabikansojen ystävyysseuran yhteistyöjärjestön, Beit Atfal Assumoudin, johtaja Kassem Aina kertoo, että järjestöjen kummivanhusohjelma aloitettiin neljä vuotta sitten. Nyt ohjelma on käynnissä neljässä leirissä ja 19 Libanonissa elävää palestiinalaisvanhusta on saanut kummin Suomesta.
Kummitoiminnasta vastaa Suomessa Sirkku Kivistö. ”Mikäli haluaa kummiksi vanhukselle, ilmoittautua voi järjestön verkkosivun kautta”, hän kertoo.
Kummivanhus löytyy todennäköisesti nopeasti.
”Sosiaalityöntekijät palestiinalaisleireissä ovat aktiivisia tässäkin asiassa. Heillä on usein mielessään vanhuksia, jotka tarvitsevat kummin.”
Kummimaksu on vähintään 25 euroa kuussa, mikä mahdollistaa sosiaalityöntekijän avun vanhuksille. Kumminohjelma on suunnattu henkilöille, joilla ei ole perhettä tai joiden perheen taloudellinen tilanne on erityisen vaikea.
Wavelin leirissä asuvia ilahduttaa myös Solidaarisuussilmukat-verkosto. Käsityöharrastajat ympäri Suomen neulovat viemisiä, etupäässä villasukkia, pakolaisleirin kylmien talvien varalle. Neuleita viedään Libanoniin säännöllisesti.
Kummitoiminta on tärkeää, sillä vanhuksille suunnattuja palveluita on Libanonin palestiinalaisleireissä vähän. UNRWA järjestää ainoastaan perusterveydenhuollon ja voi maksaa tarvitsevalle osan esimerkiksi leikkauksen hinnasta.
Omia palveluita ikääntyneille on tarjolla vain, jos leirissä toimii jokin heitä tukeva järjestö. Kahdessa leirissä on Social Support Society -nimisen, rikkaan palestiinalaisperheen perustaman järjestön päiväkeskus vanhuksille. Keskuksissa apua saa esimerkiksi fysioterapeutilta, mutta tärkeimpiä syitä keskuksissa käymiseen ovat juttuseura ja yhteinen tekeminen.
Koska vanhustenhoito on ensisijaisesti perheiden vastuulla, varallisuus vaikuttaa merkittävästi siihen, millaista elämä on. Jos rahaa ei ole, joutuu pyytämään tutuilta varoja vaikkapa leikkauksen maksamiseen.