Sireeni ulvoo ja huutomyrsky pyyhkäisee yli Helsingin IFK:n kotihallin. Jos henkisen selkärangan taittumisesta kuuluisi ääni, tältä se kuulostaisi. Ei napsahdukselta vaan räjähdykseltä. Pelikello on käynyt vasta 26 minuuttia ja 14 sekuntia, mutta vierasjoukkue JYP on nujerrettu.

Kotijoukkueen kultakypäräinen keskushyökkääjä Teemu Ramstedt riisti kiekon JYP:n kultakypärältä Jani Tuppuraiselta, karkasi yksin maalille, luisteli JYP:n maalivahdin Tuomas Tarkin editse, jätti lungisti kiekon luistimiensa taakse ja napautti sen jalkojensa välistä maalin kattoon.

Se oli SM-liigan pudotuspelien vastine Mikael Granlundin ilmaveiville. Ihailtavan röyhkeä yksilösuoritus, joka sai Tarkin ja koko joukkueen hämilleen. SM-liigan pudotuspelien kolmas välieräottelu taittui juuri IFK:n hallintaan.

Seuraavien 53 sekunnin sisään IFK latoo vielä kaksi maalia lisää. Erä on silkkaa teurastusta. Se päättyy lukemissa 7–1.

Nour, 22, sai todistaa Ramstedtin once in a lifetime -maalin C-katsomosta suoraan nokkansa alla. Erätauolla hän hihkuu englanniksi niin, että silmät loistavat kuin maalilamput.

”Näittekö sen maalin? Miten ihmeessä hän teki sen? Mitä oikein tapahtui?”

Marwan, 30, ja Safaa, 40, hymyilevät. Silmäkulmissa on veljellisen vinoilun pilke. Ennen ottelua kaikki valitsivat, kumpaa joukkuetta he kannattavat. Marwan ja Safaa valitsivat punaisen, kotijoukkueen. Nour asetti panoksensa valkoisille, vierasjoukkueelle. 

”Jonkun pitää muuttaa tilannetta. Se olen minä. Aina altavastaajan puolella!” Nour sanoo ja nauraa.

Masi, 46, todistaa, että Nour on ikuinen kapinallinen.

”Aina kun pelataan El Clásico, sinä olet Real Madridin puolella, vaikka muut kannattavat Barcelonaa.”

Nour nauraa. ”Totta!”

Tässä miesremmin kokoonpanossa Masi edustaa kotijoukkuetta. Penkkiurheiluketjun laitahyökkääjinä vierestä katsovat Aleksi, 29, ja Niko, 44. Jälkimmäinen on ehtinyt hakea oluen ja kippistää suomalaiskansallista lörppötuoppia Marwanin kanssa.

Vierasjoukkue on ensimmäistä kertaa jääkiekko-ottelussa. He edustavat helsinkiläistä Metsälän vastaanottokeskusta, mutta heidän oikea kotikenttänsä on Irak. Nour on kotoisin pohjoisen öljyseuduilta Kirkukista, Marwan niin ikään pohjoisesta, maan toiseksi suurimmasta kaupungista Mosulista, ja Safaa tulee kaakkoisosan satamakaupungista Basrasta.

Nour, Marwan ja Safaa ovat vannoutuneita jalkapallomiehiä, joten joukkuepelien säännöt maaleineen ja paitsioineen ovat toki selvät. Oikeasti peli aukeaa kuitenkin vasta yksityiskohtien kautta.

Selitystä vaativat ainakin yli- ja alivoimapelaamisen juonikuviot. Kun jäähyn ottanut joukkue pelaa vajaalla miehityksellä, he yrittävät haaskata mahdollisimman paljon sekunteja pelikellosta. Taktiikka on harvinaisen helppo ymmärtää. Nour sanoo, että sehän kuulostaa ihan vastaanottokeskuksen arjelta. Hän nauraa ja kertoo ensimmäisen opettelemansa suomenkielisen fraasin.

”Aina kun joku kysyy, millaista arki Metsälässä on, vastaan näin: ’Samaa paskaa joka päivä.’”

Marwan ja Safaa jäävät välillä keskustelussa paitsioon, koska he eivät puhu yhtä sujuvaa englantia kuin Nour. Joukkuehenki kuitenkin toimii. Kun yhteinen kieli katkeaa, Nour tulkkaa. Toinen vaihtoehto on naputella repliikit kotikielellä puhelimen käännössovellukseen ja antaa keinoälyn kääntää.

Marwan ja Safaa sanovat samaa kuin Nour. Arki Metsälässä toistaa samaa rataa: aamulla herätään, syödään, räplätään puhelinta, syödään lounas, räplätään taas puhelinta, kunnes tajutaan, että oho, nyt onkin jo illallisaika. Sitten taas puhelimen kimppuun ja nukkumaan. Nour lisää, että kun sitä rataa jatkaa yli puoli vuotta, voi vain kuvitella, mitä se tekee ihmismielelle.

”Välillä tuntuu, että olisin muuttumassa robotiksi.”

Iloisessa playoff-nosteessa teutaroiva IFK-fani kaappaa yhtäkkiä Marwanin kainaloonsa. Hän näkee kameran ja tuulettaa niin että hodarin nakki tutisee. Seitsemän–yksi! Ei riitä! IFK voittaa kymmenen–yksi! Vai mitä, jätkät?

Maanantai-illan huumaa Nordenskiöldinkadulla. Marwan ei tajua sanaakaan, mutta nauraa vedet silmissä.

Mikä nämä miehet on tuonut yhteen? Vastaus löytyy seitsemän kuukauden takaa.

Syyskuun puolivälissä Maunulan kirkkoon hätämajoitettiin 75 turvapaikanhakijaa, joista valtaosa oli nuoria miehiä. Masin vaimo Johanna teki vapaaehtoistöitä turvapaikanhakijoiden parissa. Hänen ystävänsä sai idean, että heille voisi järjestää jotain tekemistä. Pelkkä passiivinen odottelu päivien täytteenä lamauttaa nopeasti aktiivisenkin mielen.

Johanna vinkkasi, että hänen miehensä pelaa Helsingin Palloseuran miesten harrastejoukkue Knightsissa. Porukka koostui juniorijalkapalloilijoiden isistä, joita oli aktiivisessa pelaajaringissä reilut parikymmentä.

Knights kutsui Maunulan hätämajoituksessa olleet miehet mukaan pelaamaan kenttävuorolleen. Jalkapallo on esimerkiksi jääkiekkoon verrattuna siitä demokraattinen laji, ettei se ole kovin kummoista välineurheilua. Facebookissa laitettiin sana kiertämään, että kaverit tarvitsevat varusteita. Nappulakenkiä, sukkia ja säärisuojia kertyi nopeasti koko joukkueen tarpeisiin.

Ensimmäisillä kerroilla miehet menivät Maunulan kirkolle viidellä autolla ja hakivat pelaajat kentälle. Aluksi ei ollut yhteistä kieltä, joten käytännön sählääminen oli välillä koomista. Saatettiin sopia, että treeneihin tulisi kymmenen miestä, mutta paikalle pärähtikin lähemmäs kolmekymmentä intoa puhkuvaa pelaajaa.

Lokakuussa miehet siirrettiin hätämajoituksesta Metsälään ja muihin vastaanottokeskuksiin. Metsälä on niin sanottu transit-keskus: sinne sijoitetaan ihmiset, jotka odottavat poliisin ja Maahanmuuttoviraston puhuttelua. Kun se on tehty, ihmiset pyritään siirtämään muualle maahan toisiin vastaanottokeskuksiin odottamaan päätöstä turvapaikkahakemuksiinsa.

Metsälän turvapaikanhakijat perustivat omankin joukkueensa. Ensin he kutsuivat itseään FC Babyloniksi, mutta muutamien pelitreenien jälkeen nimeksi vaihtui FC Sumerene.

Futisjengin kannalta jokainen puhuttelu tarkoitti sitä, että heti kun kokoonpano oli loksahtanut kohdalleen, yhtäkkiä joku olikin lähetetty jonnekin Lieksaan ja seuraavissa treeneissä kentälle jäi aukko. Taso oli ollut parhaimmillaan kova: mukana oli jopa nuorten maajoukkuetason pelaajia.

Leppoisaan höntsäilyyn tottuneet junnufutarien isät olivat välillä helisemässä, kun nuoret irakilaiset antoivat nelikymppisille amatööreille kyytiä.

Kentällä yhdet puhuivat äidinkielenään arabiaa, toiset suomea ja kolmannet kurdin kieltä, mutta se ei haitannut. Yhteinen kieli oli jalkapallo. Pelissä eletään tunteella, jonka välittämiseen ei kaivata sanoja. Sitä paitsi jalkapallon kieltäkin värittävät eri kulttuurit: kukin pelaa omalla tyylillään ja temperamentillaan.

Kun Masilta ja Nourilta kysyy, mistä he peli-iltoina miesten kesken juttelevat, vastaus on, että he eivät juttele. He pelaavat.

Sen näkee jäähallissakin. Erätauoilla Nour on porukan moottoriturpa, mutta muut viihtyvät vaiteliaampina sivussa. Vaikka nämä miehet tapaavat vähintään kerran viikossa, saattaa mennä pitkä tovi ilman että jotkut suomalaiset ja irakilaiset sanovat toisilleen sanaakaan.

Silti yhdessäolo on luontevaa. Yhteisen kielen ei tarvitse tarkoittaa, että yhdessä on helppo puhua. Se voi myös tarkoittaa, että yhdessä on helppo olla hiljaa.

Ymmärrän myös, ettei lätkämatsin erätauko ole otollisin tilanne ryhtyä rikkomaan jäätä ja udella miesten välisestä ystävyydestä. Palaan asiaan myöhemmin sähköpostitse. Niko kertoo, että joukkueurheilu on keino päästä toisia miehiä henkisesti lähelle. Se myös yhdistää erilaisia ihmisiä ja sekoittaa sosiaaliluokkia eri tavalla kuin työ-, opiskelu- ja asuinpiirit.

Masi kiteyttää saman asian: ”Urheilun riemu on kavereiden kanssa koetut voitot, tappiot, hienot hetket ja pettymykset. Tämä sama analogia toteutuu työelämässä, armeijassa ja miksei myös parisuhteessa.”

Nyt jalkapallo yhdistää Masin ja Nourin perheitä koko sisarusparvien mitalta. Masin nuorimmainen, 2005 syntynyt tyttö pelaa HPS:ssä sekä 2004 syntyneiden tyttöjen että 2005 syntyneiden poikien joukkueessa. Jälkimmäisessä pelaa myös Nourin pikkuveli Ahmed. Masi kuskaa heitä yhtä matkaa harjoituksiin. Heillä on jo muukin yhteinen kieli kuin jalkapallo. Ahmed on ehtinyt seitsemässä kuukaudessa oppia hyvin suomea.

Nourin äiti taas on lähtenyt Johannan kanssa futisäitien omaan joukkueeseen, HPS Queensiin. Kesän jälkeen he aikovat juosta yhdessä Naisten kympin.

Painetaan bulilla! Bailataan! Stadin kingit! I-F-K!”

IFK:n fanikatsomo hoilaa chanttiaan. Jyväskylästä Helsinkiin tulleet JYP-fanit yrittävät vastakkaisessa päädyssä tsempata joukkuettaan, mutta jäävät auttamatta alakynteen. He eivät kuitenkaan lannistu vaan lyövät rumpua entistä lujempaa.
Aina jostain päin hallia punapaitaisten IFK-fanien keskeltä kajahtaa yksinäinen huuto: ”Taistele, JYP!”

Juuri tässä piilee joukkueurheilun voima. Yksilöurheilijan elämä on armotonta. Jos hän voittaa, kaikki rakastavat. Jos hän jää palkintopallilta, ennemmin tai myöhemmin hänet unohdetaan.

Joukkueen takana sen sijaan seistään hyvinä ja huonoina aikoina. Yhteishenki lujittuu, kun ollaan altavastaajan asemassa. Kannattamaansa joukkueeseen suhtaudutaan kuin omaan sukuun: sitä ei ole valittu vaan siihen on kasvettu, ja suhde kestää koko elämän.

Nour sanoi ensimmäisellä erätauolla, että heistä turvapaikanhakijoistakin on tullut oma joukkueensa. Heidän yhteishenkensä on syntynyt yhteisistä kokemuksista. Kaikki Metsälän asukkaat ovat jättäneet kotinsa ja tehneet raskaan ja vaarallisen matkan Suomeen. Nyt he ovat kelluneet yhdessä yli puoli vuotta vastaanottokeskuksessa unenomaisessa välitilassa.

Ajatusta voi laajentaa koko yhteiskuntaan: haluammeko me olla joukko yksilöurheilijoita, jotka kilpailevat keskenään? Paistatella aina kulloisenkin menestyjän gloriassa ja kääntää selät häviäjille? Vai yhteinen joukkue, joka tukee toisiaan ja näkee tilapäisen alamäen vain vauhdinottona uuteen nousuun?

Päänsisäinen keittiöfilosofointi katkeaa, kun JYP:n Darryl Boyce jyrää IFK:n maalivahdin Ville Husson, joka oli päädyssä pysäyttämässä kiekkoa. IFK:n Joonas Järvinen ryntää kostamaan ja mylläkkä on valmis.

Jääkiekossa on kirjoittamattomia käytöskoodeja. Yksi niistä on, että vastustajan maalivahtiin ei kosketa. Se on kunniakysymys, jonka loukkaamisesta kuuluu maksaa samalla mitalla takaisin. Husso oli vieläpä toipumassa nivusvammasta. IFK:n fanikatsomo kiehuu raivosta ja syytää kirosanoja kentälle.

Nour, Marwan ja Safaa kököttävät vierekkäin ja ihmettelevät, mistä nyt tuulee. Alempana IFK-paitaan sonnustautunut kausikorttilainen kääntyy huutamaan takanaan istuvalle naispuoliselle JYP-fanille: ”Eläin! Te olette eläimiä! Täysiä sikoja!”
Nainen ampuu takaisin: ”Ite näytät rotalta! Jos olisin mies, vetäisin turpaan!”

”Jos tajuisit pelistä mitään, sua hävettäisi niin paljon, että olisit jo Jyväskylässä syömässä keksejä!” IFK-fani vastaa.

Kaiuttimista alkaa soida George Thorogoodin  Bad to the Bone. Sekä Boyce että Järvinen passitetaan jäähyaitioon.

Summeri soi ja yleisö valuu betonisen jäähallin käytäville. Nouria huvittaa, kun sanon hänelle, että jäähalli on ainoita paikkoja, joissa suomalaiset miehet voivat näyttää oikeat tunteensa. Täällä on lupa raivota, nauraa, itkeä ja jopa halata.

”Totta! On outoa, miten suomalaiset näyttävät aina niin surullisilta. Aivan kuin heillä olisi koko ajan ongelmia. Kun suomalaiset puhuvat, heidän suunsa hädin tuskin aukeavat”, Nour sanoo.

Niin. Suomalaisen miehen stereotypia. Ei puhu eikä pussaa. Pojat eivät itke. Suomalaisen miehen sanaan voi luottaa. Jokaisessa muussakin kulttuurissa on varmasti omat kliseiset miehen mallinsa. Millaiseen rooliin Nour on miehenä istutettu? Mitä häneltä odotetaan, millaisena hän miehen roolin näkee?

Nour naurahtaa, että irakilaiset miehet ovat tunteellisia, mutta eivät liian tunteellisia. Mies ei vollota kaiken aikaa, mutta jos kokee surua, ei ole mikään häpeä itkeä. Aina kyyneleet eivät tule vaikka haluaisi, mutta tunteiden näyttäminen ei ole missään nimessä heikkouden merkki. Kunniakysymyksistä hänelle suurin on lojaalius. Kaveria ei jätetä.

Entä muut kliseet? Miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä? Mies on perheen pää?

”Miehen täytyy olla mies, mutta vaikka isäni olisi  perheen pää, ei hän tee päätöksiä ennen kuin hän kysyy niistä äidiltäni. Se on sama kuin jos minä kysyn vaatekaupassa kaveriltani, minkä värisen paidan ostaisin.”

Cheerleaderien ryhmä puikkelehtii käytävällä äijälauman läpi. Jäähallissa näyttää siltä, että naisen paikka on yhä miehen katseen ja betonirappusten välissä.

On jälkipelien aika. Kolmannessa erässä ei tullut enää maalin maalia. Joukkueet säästelivät jo voimiaan ottelusarjan seuraavaan koitokseen. Nour sanoo, että hallissa oli hieno fiilis, vaikka kotijoukkue oli tänään niin ylivoimainen, ettei matsi ollut mikään varsinainen trilleri.

Small talk alkaa pikkuhiljaa pulpahdella pitkin illallispöytää. Puhutaan suomalaisesta jalkapallosta, kunnes päädytään siihen lopputulokseen, ettei siitä ole juuri puhuttavaa.

Tarjoilija tulee ottamaan tilaukset vastaan. Nour kertoo, että heidän kulttuurissaan ei koskaan syödä yksin. Pöydän ääressä on aina koko perhe. Jos teini-ikäisenä tuli koulusta kotiin ja oli kiljuva nälkä, ruoka piti napata kaapista salaa. Muuten aina odotettiin, että isä ja äiti tulevat kotiin, kunnes kaikki istuivat yhdessä pöytään. Marwan ja Safaa nyökkäilevät: sama juttu heilläkin.

Nour sanoo, että perhe on hänelle tärkein asia maailmassa. Heitä on yhteensä yhdeksän: isä, äiti ja seitsemän lasta. Nour on sisaruksista vanhin. He kaikki tulivat yhdessä Suomeen. Heidän kulttuurissaan perhettä ei koskaan jätetä.

Kaikki muut pöydän ympärillä ovat perheenisiä. Safaa sai mukaansa Suomeen vaimonsa ja kymmenkuukautisen poikansa. Kun puhutaan perheistä, Marwan istuu hiljaa. Myöhemmin ymmärrän syyn.

Marwanin kotikaupunki Mosul on Isisin hallussa. Koska hän on sunni, heidän perheensä jäi kahden tulen väliin. Kimpussa olivat myös radikaalit šiiajärjestöt.

Isis on tappanut kaupungissa tuhansia siviilejä. Myös seitsemän Marwanin sukulaista. Hän olisi itse ollut listassa seuraavana, mutta onnistui pakenemaan. Autokauppiaana toimineelta Marwanilta tuhottiin koti ja vietiin koko omaisuus. Vaimonsa ja lapsensa hän joutui jättämään Mosuliin.

Ystävä, joka saapui Suomeen samaan aikaan kuin Marwan, on jo saanut hyväksytyn turvapaikkapäätöksen. Marwan ei itse vielä tiedä kohtalostaan. Hänen lakimiehensä on vain käskenyt odottaa. Kävi miten kävi, paluu kotimaahan ei ole vaihtoehto. Marwan sanoo, ettei hän pysyisi Mosulissa hengissä tuntia pidempään.

Kaikilla pöydässä on omat tarinansa. Nourin perheellä oli Kirkukissa menestyvä kodinelektroniikkaliike, mutta heidän oli pakko jättää kaikki taakseen. Yhdeksänhenkinen perhe pakkasi reppuihinsa sen omaisuuden, jota saattoivat mukanaan kantaa, ja lähtivät 34 vuorokautta kestäneelle pakomatkalle. Matkaa tehtiin autolla, bussilla, junalla, vesillä ja kävellen.

Turkista Kreikkaan Nourin perhe matkasi vellovassa meressä neljä tuntia. Kumiveneeseen oli sullottu 52 ihmistä. Moottori olisi voinut pysähtyä milloin tahansa tai rannikkovartijat puhkoa veneen. Matka oli niin traumaattinen, että sen jälkeen Nour on vihannut vettä. Ennen hän harrasti uintia, mutta nyt vedestä tulee heti mieleen kuolemanpelko ja veneen pohjalla itkevä pikkuveli.

”Jäätävä tilanne”, Aleksi tokaisee suomeksi.

Masi toteaa itsestäänselvyyden: tuollaiselle reissulle kukaan ei lähde huvikseen. Nour sanoo, että heidän kaikkien matkoistaan Suomeen voisi kirjoittaa romaanin. Tai jos niistä tekisi elokuvia, ne olisivat vähintään viiden tunnin mittaisia.

”Meillä oli kaikki niin hyvin. Isä teki töitä ja äiti oli pikkuisten kanssa kotona. Minulla oli opiskelupaikka, tyttöystävä, auto, kiva koti, kaikki. En olisi ikinä uskonut, mihin elämä minut potkaisi. Viidentuhannen kilometrin päähän kotoa.”

Viimeisetkin suupalat katoavat lautasilta. Kello on jo yli iltakymmenen, mutta kellään ei ole kiire. Jokainen hetki pois vastaanottokeskuksesta vie ajatukset pois epävarmuudesta.

Kukaan irakilaismiehistä ei ole päässyt vielä Maahanmuuttoviraston puhutteluun. Senkin jälkeen voi kestää vielä kuukausia ennen kuin he saavat päätöksen, hyväksytäänkö turvapaikkahakemusta vai ei. Sillä välin ei voi kuin odottaa.

Nour kertoo, että heidän perheensä pääsee pian muuttamaan pois vastaanottokeskuksesta. Oulunkylästä löytyi heille 76 neliön asunto. He ovat jo varovasti aloitelleet valmistelemaan uutta elämäänsä: opettelevat suomea, suunnittelevat yrityksen perustamista, miettivät opiskelumahdollisuuksia.

Mitään pysyvää kukaan turvapaikanhakijoista ei voi tehdä ennen kuin he saavat oikeuden jäädä Suomeen. Siksi arkea motivoivat tavoitteet täytyy rakennella pienistä palasista. Seuraavana viikonloppuna on futismatsi kutosdivarin joukkuetta vastaan. Toukokuussa tulee taas Ravintolapäivä.

Masi kertoo, että kun Nourin perhe perusti edellisenä Ravintolapäivänä Pakilan kirkkoon popup-ravintolan, hän hoiti rahastuksen. Kiirettä todellakin piti.

”Se oli niin kova menestys, että ruoka loppui kesken”, Masi sanoo ja Nour nauraa.

”Meillä oli tarjolla kaikkea mahdollista, mutta pääruoka loppui tietysti ensimmäisenä. Opimme, että ensi kerralla täytyy tehdä simppelimpi menu.”

Nourin perhe haaveileekin nyt catering-firman tai ravintolan perustamisesta. Nour itse haluaisi käydä koulunsa loppuun. Pikkuveljistään hän ei ole huolissaan. Heillä on koko elämä edessä ja kaikki mahdollisuudet auki. Marwan sanoo, että hänkin haluaisi ravintolaan töihin. Sillä pääsisi hyvin alkuun.

Safaalla on maisterintutkinto johtamisesta ja taloushallinnosta. Hän on työskennellyt seitsemän vuotta IT-alalla. Koulutuksesta huolimatta hän pelkää, ettei töitä ihan heti löydy. Ensin pitäisi opetella suomea ja englantia.

”Haluaisin vain hyvän työn, jolla pystyn elättämään perheeni. Nyt voin vain odottaa turvapaikkapäätöstä. Ennen sitä en voi suunnitella mitään.”

Hyvästelemme jalkakäytävällä. Kaikki kiittelevät hauskasta illasta. Kun Marwan sanoo sen, hän vie kätensä sydämelleen. Masi lupaa heittää kundit taksilla Metsälään. Halausten päälle vaihdamme vielä Facebook-kutsut. Nour nauraa, että kun on kerran päästy alkuun, ei uusi tuttavuutemme jää yhteen iltaan.

On perjantai-ilta ja kello on yhdeksän. Pakilan yläasteen taakse jemmattu kuplahalli täyttyy pelaajista. Marwan juoksee tervehtimään. Hän kysyy, miten ottelusarja on jatkunut. IFK pääsi finaaliin ja mittelee nyt Suomen mestaruudesta Tapparan kanssa.

HPS on antanut perjantai-illan vuoron Metsälän turvapaikanhakijoille. Tänään heitä on kentällä yli kaksikymmentä, ala-asteikäisistä pojista aikamiehiin. Porukan nestori on Nourin isä, joka täyttää tänä vuonna 44.

Pian myös Nour tulee halliin. Hän kertoo innoissaan hyvät uutiset: lätkämatsin jälkeisenä viikonloppuna heidän perheensä pääsi vihdoin muuttamaan omaan asuntoon. Kaverit juoksevat kentän laidalle halaamaan ja vaihtamaan poskisuudelmia. Vaikka hän on ollut pois Metsälästä vasta viisi päivää, jälleennäkemisen riemu näyttää siltä kuin he eivät olisi tavanneet kuukausiin.

Kun kaverit juoksevat takaisin kentälle, Nour vakavoituu. Hänellä on myös huonoja uutisia. Kun hän lähti perheensä kanssa Suomeen, Kirkukiin jäi tyttöystävä odottamaan. Nour uskoi, että parin kolmen vuoden päästä hän palaa kotimaahansa.

Juuri englanninopettajaksi valmistunut tyttöystävä lupasi odottaa. Hän ymmärsi, ettei Nour voi antaa perheensä lähteä matkaan, ellei esikoispoika ole huolehtimassa pienemmistä sisaruksista.

”Nyt sain tietää, että hän oli mennyt kaksi viikkoa sitten kihloihin. Hän kyllästyi odottamaan. Miksi? Koska tulin Suomeen etsimään parempaa elämää. Jos en nyt saakaan turvapaikkaa, minulla ei ole mitään. Haluamme vain aloittaa uuden elämän. Jos se mahdollisuus viedään pois, se on sama kuin tappaisi itsensä.”

Nour puistelee päätään ja hymyilee. Menipä vakavaksi. Hän ponnahtaa pystyyn.

”Katso nyt, eihän noiden pelistä tule mitään ilman minua. Kohta tehdään maaleja!” hän hihkaisee ja kirmaa kentälle.

Pikkuveli Ahmed nauraa kentän laidalla.

Juttu jatkuu Maailma kylässä -festareilla! Suomen koripallomaajoukkueen sentteri Gerald Lee Jr. keskustelee FC Sumerenen pelaajien ja suomalaisharrastajien kanssa urheilun integroivasta voimasta Taiga-lavalla lauantaina 28.5. klo 17.30.