Elämäni ensimmäinen kehitysyhteistyömatka Ugandaan ja Etelä-Sudaniin yli kymmenen vuotta sitten muutti kaiken.
Vastasin Kirkon Ulkomaanavun kotimaantyöstä, ja lähtöä edeltävänä iltana viisivuotias tyttäreni halusi antaa minulle mukaan rakkaimmat tavaransa, kaksi kankaista unilelunukkea.
Löysin periltä perheen, jonka nuorimmalle tyttärelle annoin nuket. Otin kuvan ja toin sen tyttärelleni muistoksi. Kerroin, kuinka perhe oli osallistunut viljelykoulutukseen, jossa jaettiin puutarha- ja viljakasvien siemeniä ja työkaluja.
Perheellä oli ollut ruokaa, mutta riivaavan kuivuuden vuoksi sato jäi usein pieneksi. Tyttäreni ehdotti, että roudaisin sinne seuraavaksi jääkaappimme.
Olen halunnut jättää lapsilleni aineettoman perinnön, joka kantaa sukupolvelta toiselle. Realistinen ja tosiasioihin perustuva käsitys maailman tilanteesta auttaa ymmärtämään todellisuutta.
On tapahtunut paljon hyvää: demokratia on edistynyt ja rikkaiden ja köyhien ihmisten välinen kuilu on kaventunut. Äärimmäinen köyhyys puolittui vuosina 1990–2010.
Tästä huolimatta absoluuttisesta köyhyydestä kärsii edelleen noin 800 miljoonaa ihmistä. Taloudellinen eriarvoisuus kasvaa, muukalaisvastaisuus, rasismi, poliittinen väkivalta ja nationalistiset ääriliikkeet lisääntyvät.
Olemme käyneet nyt 15- ja 19-vuotiaiden lasteni kanssa ruokapöytäkeskusteluja siitä, mitä jokainen voi tehdä maailmassa, jossa on yli 60 miljoonaa pakolaista ja turvapaikanhakijaa.
Päätin vuosi sitten, ettemme voi jäädä katsomaan sivusta kärjistyvää tilannetta Suomessa. Lähdimme perheeni kanssa vapaaehtoisiksi, ja pian saimmekin kutsun lajittelemaan vaatteita sadalle turvapaikanhakijalle.
Olemme majoittaneet turvapaikanhakijoita, opettaneet suomalaisia tapoja, kieltä, kulttuuria ja arvoja, järjestäneet yhteisiä ruokailuja ja kulttuuri- ja taidetapahtumia.
Olemme työllistäneet ja hoitaneet vuokrasopimuksia, verokortteja, hygieniapasseja ja antaneet arjen neuvontaa. Olemme pohtineet, kuinka voisimme ottaa turvapaikanhakijat paremmin osaksi yhteiskuntaa.
Vuosi on muuttanut asennoitumistamme yhteiskuntaan ja ihmisiin. Emme ole sinisilmäisiä ja hyväksy kaikkea. Ennen muuta olen halunnut välittää lapsilleni ymmärryksen siitä, että olemme kaikki sidoksissa toisiimme. Odotuksemme ja toiveemme ovat samanlaisia.
Jokainen voi toimia paremman maailman puolesta. Kaiken lähtökohta on kuitenkin oman kulttuurin ja identiteetin ymmärrys ja sisäistäminen. On tunnettava itsensä ja juurensa, jotta voi katsoa kauemmaksi.
Empatia, erilaisuuden ymmärtäminen ja oikeudenmukaisuus syntyvät kansalaiskasvatuksesta, joka alkaa kotoa.
Kirjoittaja on Marttaliiton toiminnanjohtaja, Martat-lehden päätoimittaja ja kahden teini-ikäisen helsinkiläinen äiti.