”Teillä on täällä kaikki vapaudet. Elätte vapaassa maassa, demokratiassa. Teillä on valtaa, käsitättekö? Te voitte oikeasti vaikuttaa asioihin, kirjoittaa ja puhua. Minä pyydän: käyttäkää sitä valtaa.”

Näin puhutteli irakilainen Waleed Al-Gburi suomalaisia journalisteja Helsingin Paasitornissa lokakuussa järjestetyillä Journalismin päivillä.

Moderoin Viestintä ja kehitys -säätiön eli Vikesin organisoimaa paneelia, jonka aiheena oli ulkomaan uutisointi, työn tämänhetkiset valtavat haasteet. Tarkoituksemme oli pohtia, miten kertoa suomalaisille yhä monimutkaisemmasta maailmasta niin, että konfliktien taustalla olevat syy- ja seuraussuhteet tulisivat edes himpun verran selvemmiksi.

Että kuolleiden listaamisen ja lukujen sijasta ihmisille annettaisiin välineitä ymmärtää, mitä tapahtui ennen kuin sota syttyi, ennen kuin kumivene työnnettiin vesille.

Mitä muita tarinoita sotaa käyvistä maista löytyy? Miten kirjoittamamme jutut värittävät niitä mielikuvia, joita meille syntyy tänne sotaa paenneista ihmisistä?

Entä mikä oli meidän osuutemme tässä kaikessa?

Nimenomaan siitä pitäisi uskaltaa puhua. Ettemme me tätä hyväosaisuuttamme ole ihan pyyteettömästi itsellemme saaneet. Olemme tälläkin hetkellä valinnoillamme ja toimillamme köyhdyttämässä ja kaventamassa ihmisten elinolosuhteita eri puolilla maailmaa.

Vieressäni istuneen Al-Gburin, 47, tämän ulkomaiselle medialle Irakissa työskennelleen tv-kuvaajan ja fikserin, sanoissa oli valtava paino. Sellainen paino, jota ei rauhanoloissa kasvaneella ja työskennelleellä ihmisellä ole. Ei vain ole.

Hän osasi käyttää puheenvuoronsa, koska se ei ollut hänelle itsestäänselvyys. Se kuului hänen äänessään.

Kidutettua Al-Gburia oli aina pidetty Irakissa ”aktivistina”, joka uhkaa työllään valtaapitäviä. Hän mainitsi pitkän listan journalistikollegoitaan, jotka olivat kuolleet työssään. Heidät oli tapettu. Siksi hän itse oli nyt Suomessa, turvan tarpeessa.

Sittemmin kuulin, ettei Suomi ole hänelle kuitenkaan turvaa antamassa.

Vaikka kuinka yrittäisi, on vaikea  ymmärtää, mitä tarkoittaa elää maassa, jossa ei ole vapautta, niin kuin me sen käsitämme.

Nyt olemme maailmantilanteessa, jossa joudumme pohtimaan etuoikeuttamme toden teolla. Suomessakin elää kasvava joukko ihmisiä, joilta vapaus on puuttunut. Heidän kokemuksensa laittavat oikeutemme uuteen perspektiiviin.

Vapaus velvoittaa meitä aina puhumaan. Ja erityisesti heidän puolestaan, jotka eivät sitä itse voi tehdä.

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimituspäällikkö.