Afrikka ja nälkä on monelle suomalaiselle niin yleinen sanapari, että kun sen kuulee, se ei välttämättä kosketa. Kaikki ovat vähintään kuulleet 1980-luvun puolivälistä, jolloin Etiopiassa oli vaikea nälänhätä. Kun koulussa oli nälkäpäivänä puuroa ja keräyslippaaseen pantiin pari markkaa, keräysrahojen oletti menevän Afrikkaan – ja sinne ruoka toivotettiin myös silloin, kun se ei ollut oman mielen mukaista.

Hyvä uutinen on, että ajat ovat muuttuneet. Vaikka melkein puolet Afrikan maista kärvistelee tällä hetkellä historiallisen voimakkaan El Niñon kourissa ja sadot ovat paikoin menneet pilalle kokonaan, asioihin varaudutaan nykyisin paremmin kuin ennen.

Avustusjärjestöt kertoivat maailma.netin haastattelussa keinoista, joilla kuivuuden aiheuttamaa ruokapulaa voidaan torjua esimerkiksi pienviljelijöiden tilannetta parantamalla. Kuivuus ei enää runtele niin pahasti, jos sadekauden aikana vettä pystytään ottamaan paremmin talteen – yksinkertaista. Eivätkä maiden hallituksetkaan ole lepäilleet laakereillaan, vaan esimerkiksi Etiopia on noussut Itä-Afrikan mahdiksi, jonka sosiaaliturvaverkko on todennäköisesti pelastanut monia ihmishenkiä – vaikkei maan demokratiassa kehumista olekaan. Afrikka ei siis ole passiivinen uhrimaanosa, jossa vain odotellaan seuraavaa kriisiä.

Ajat ovat sitten 1980-luvun muuttuneet myös Suomessa. Ruuasta on tullut merkillisen monimutkainen asia ja snobbailun aihe. Se, mitä ruokaideologiaa kannattaa, tuntuu olevan samaan tapaan merkitsevä asia kuin puoluekanta tai yhteiskunnallinen asema. Nettimedia on täynnä keskustelua siitä, pitääkö laihduttajan vältellä hiilareita vai rasvoja, onko voi parempi vaihtoehto kuin margariini, montako lasillista vettä on hyvä juoda päivittäin ja onko valtion ravitsemustoimikunnan taustalla salaliitto. Tv:ssä fitnessiin hurahtaneet punnitsevat ruokansa ja laihduttajat noudattavat neuroottisia ruokavalio- ja treeniohjelmia toteuttaakseen unelmansa, normaalipainoon pääsemisen.

”Afrikka ei siis ole passiivinen uhrimaanosa, jossa vain odotellaan seuraavaa kriisiä.”

Joskus sitä miettii, miten ihmeessä ihmiset kehitysmaissa oikein selviävät, vastaava fanatismi kun tuntuu olevan nimenomaan länsimainen tai ainakin vauraisiin tuloluokkiin kuuluva ilmiö. Vastaus tietysti on, etteivät he aina selviäkään. Vaikka suoranaiset nälänhädät eivät ole kovin yleisiä, nälkään kuollaan yhä. Taustalla on usein pitkäaikainen yksipuolinen ja liian vähäinen ruoka sekä likainen vesi, jotka yhdessä heikentävät vastustuskykyä pikkuhiljaa.

Nälkä ei aina tapa, mutta usein se vie mahdollisuuden terveeseen elämään. Esimerkiksi kesäkuun alussa julkaistiin tutkimus, jonka mukaan 35 tutkitussa kehitysmaassa kolmannes 3–4-vuotiaista ei saavuta normaaleja kehitykseen kuuluvia kognitiivisia tai sosiaalis-emotionaalisia virstanpylväitä. Taustatekijöitä ovat esimerkiksi köyhyys sekä pienikasvuisuus, joka puolestaan usein johtuu aliravitsemuksesta. Samoihin aikoihin ilmestyi maailman ravitsemusraportti, jonka mukaan 44 prosentissa tutkituista maista on sekä huomattavan paljon ylipainoa että aliravitsemusta.

Maailman epätasa-arvon ei pitäisi varmaankaan enää olla yllätys, mutta jotakin on vialla, jos osa ihmisistä syö järjettömän epäterveellisesti ja yli tarpeen, osa järjettömän terveellisesti ja osa saa liian vähän sekä ruokaa että ravintoaineita.

Harva muistaa, etteivät heikon ravitsemuksen ajat Suomessakaan kovin kaukana ole. Euroopan viimeinen laaja, luonnon aiheuttama nälänhätä oli Suomessa. Vielä muutama vuosikymmen takaperin maaseudulla saatettiin nauttia pelkkiä perunoita ja kastiketta lounaaksi, vihanneksia sai joskus kesällä. Liha pilaantui jääkaappien puutteessa. Vielä 1980- tai 1990-luvuillakaan kaupoissa ei ollut sellaista määrää valikoimaa kuin nykyään.

Niihin aikoihin paluuta ei kannata kukaan, ja esimerkiksi nykypäivänä kasvisruuan saatavuus on ilahduttavaa. Mutta mitä jos keskittyisimme vaihteeksi siihen tavoitteeseen, että kaikilla olisi riittävästi ravitsevaa ruokaa? Sen jälkeen voidaan jatkaa keskustelua siitä, mitä leivälle kannattaa panna tai kannattaako leipää ylipäätään syödä.