Mies kiirehtii kraatteria kiertävää jyrkkää polkua alas kohti Kawah Ijenin keltaisena hohtavaa rikkikaivosta. Tyhjät korit heiluvat olkapäillä, kun hän jolkottaa eteenpäin tasaista tahtia. Askel ei epäröi.

Mies on 34-vuotias Sale ja hän tekee tämän vaarallisen ja raskaan matkan työkavereidensa kanssa päivittäin. Painava lasti on kannettava kraatterijärveltä vuoren juurelle myytäväksi.

Kraatteria kiertävä rikkidioksidipeite liikkuu kuin elävä olento, joka seuraa kulkijaa ja peittää kaiken alleen. Silloin tällöin irtokivi jalkojen alla pyörähtää ja putoaa alas. Kiipeäminen on raskasta. Levätä ei kuitenkaan ehdi. Mitä pikemmin myrkyllisen pilven alta pääsee pois, sen parempi.

Kaivoksen noin viidestäsadasta työntekijästä kymmenkunta asuu ympärivuorokautisesti kaivoksessa. Loputkin hengittävät myrkyllistä rikkidioksidia useita tunteja päivässä ilman minkäänlaista suojaa. Yhtiö tarjoaa suojanaamarin vain tärkeinä pitämilleen työntekijöille.

”Anteeksi, vastaan kohta, tässä ei pys-ty nyt puhumaan,” Sale köhii ja siirtyy kauemmas häntä lähestyvästä pilvestä. Seuraan hänen esimerkkiään ja peitän kasvoni kostutetulla huivilla. Rikki koskee kurkkuuni ja silmät vuotavat, vaikka olen ollut kraatterilla vasta reilun tunnin.

Hengitetyn rikkidioksidin ensisijainen oire onkin juuri silmien, kurkunpään ja nenäonteloiden ärtyminen. Pitkäaikaisen altistumisen riskejä ovat vakava hengitysteiden ahtautuminen, veren hapettumisen väheneminen, nesteen kertyminen keuhkoihin, pysyvä keuhkovamma ja lopulta kuolema.

Täällä Kawah Ijenissä työntekijöiden elinikä harvoin ylittää 45 vuotta. Sale täyttää pian 35, eikä muita kelvollisesti maksavia töitä alueella ole.

”Minne muualle menisin?”, hän kysyy.

Melankolista surrealismia, tuskaista todellisuutta

Kaikki ympärillä on joko turkoosia, keltaista tai tuhkanharmaata. Näkymä on kuin vieraalta planeetalta: takana henkeäsalpaavan sinisen järven ranta, yllä 200 metriä korkea kraatterin seinä, alla rikinkeltaista maata. Edessä jotain, joka voisi olla suoraan tieteiselokuvasta.

Pitkistä, keraamisista putkista valuva nestemäinen punainen rikki vaalenee ja kovettuu jäähtyessään kiveksi. Kivi louhitaan murikoiksi, jotka kerätään koreihin.

Kantajat toimivat provisiopalkalla. Bambunoksalle asetetut korit olallaan he kantavat 50–90-kiloa painavan lastin kahdensadan metrin korkeuteen kraatterin päälle, ja sieltä alas toiselle puolelle Kawah Ijenin juurelle, noin kahdeksan kilometrin päähän.

Kantamus punnitaan tarkoin, ja joka kilosta saa 600 rupiaa, eli 5 senttiä. Hyväkuntoinenkin ehtii kulkea koko matkan edestakaisin vain pari kertaa päivässä. Päivän tienesteiksi tulee kannettujen kilojen perusteella viidestä kahdeksaan euroa.

Töitä voi tehdä vain puoleenpäivään asti: iltapäivällä rikkidioksidipilvi on liian sakea tai sateet estävät kiipeämisen. Kantajien työpäivä on yleensä 5–6-tuntinen ja se alkaa ennen auringonnousua.

Kaivoksen omistaa indonesialainen Candingrimbi Pt., joka on lisäksi erikoistunut muun muassa sokerinjalostukseen ja keramiikkaan. Virallisesti rikin sanotaan tulevan kansalliseen käyttöön, mutta huhut kertovat sitä myytävän myös ulkomaille.

Kaivoksessa työskentelee päivittäin keskimäärin 200 kantajaa, jolloin koko kaivoksen tuotto on 15–45-tonnia päivässä.

Kaivostyön petollinen kierre

Monet kantajat asuvat vuorella kaksiviikkoisissa jaksoissa ja menevät perheidensä luokse viikonlopuiksi. Viikossa työskennellään neljästä kuuteen päivään.

”Pahinta on, että näen perhettäni niin harvoin,” Sale puhuu huivinsa läpi.

”Olin ennen riisinviljelijä, mutta silloin tienasin vain 1 800 rupiaa päivässä (15 senttiä). Sillä ei saanut edes lasten koulua maksettua.”

Indonesian hallitus on julistanut koulutuksen pakolliseksi, peruskoulutus lapsille maksaa enemmän kuin mihin monilla on varaa

Vieressä Suparman, 41, jojottelee rikkikivikoria harteillaan. Jatkuva pieni liike ylös ja alas vähentää hartioihin kohdistuvaa painoa, joten kantaja pysyy koko ajan liikkeessä. Suparman ei kanna yhtä paljon kuin nuoremmat miehet.

”Pystyin ennen kantamaan vaivatta ainakin 80 kiloa. Enää yllän tuskin kuuteenkymmeneen”, mies sanoo.

Vanheneminen näkyy tulotasossa. Monet alueen isät tuovatkin poikansa kaivokselle heti kun kun kunto ja ikä riittävät. Virallinen minimi-ikä on 28–30 vuotta, mutta monet kantajista näyttävät paljon nuoremmilta. Kaivostyö pitää joka tapauksessa yllä petollista kierrettä, josta on vaikea päästä irti.

”Poikani opiskelee nyt englantia säästämilläni rahoilla, jotta hän voisi kaivoksen sijasta jonain päivänä työskennellä turistioppaana”, Suparman sanoo.

Mies ei jaksa pitkään jaaritella, vaan lähtee hyväntuulisesti kiroten vaeltamaan polkua ylös huipulle.

Alituinen kuoleman vaara

Kaasunaamariin pukeutunut teknikko suihkuttaa vettä keraamisille rikkiputkille, jotta kerääntyvä kalkki ja rikki eivät tukkisi niitä. Vain teknikot saavat yhtiöltä naamarin käyttöönsä.

”Ei meille muille mitään anneta. Teknikoille maski on tärkein, koska he ovat täällä koko ajan”, Sale selittää.

Samalla tuuli puhaltaa äkillisesti kuuman, sakean rikkipilven kasvoillemme. Yhtäkkiä maailma kieppuu silmissäni ja horjahdan, joku tarttuu käsivarrestani: ”Varo, siirry pois!”

Hoipertelemme äkkiä pois savusta, silmäni vuotavat valtoimenaan ja yskin yskimästä päästyäni. Keuhkoihini sattuu, en pysty hengittämään syvään. Kestää pari minuuttia ennen kuin maailma ympärilläni kirkastuu taas. Nauran yllätyksestä, mutta rikkidioksidi ei ole naurun asia. Sale nyökyttelee tietäväisen näköisenä päätään.

”Täällä putkien lähellä rikkiputkista voi saada palovammoja.”

Filmintekoa helvetin ja taivaan rajalla

”Hei, voisitko haastatella vielä jotakuta uudestaan”, vierelleni tupsahtanut amerikkalainen tyttö kysyy. Hän on elokuvakoulunsa lopputyötä tekevä Sasha Friedlander.

Friedlander on asunut kaivoksella ja seurannut neljän kaivostyöläisen elämää jo pari kuukautta.

Friedlander kuvaa minua haastattelemassa työntekijöitä. Hän on tavannutmyös yrityksen kiinalaistaustaisen, Indonesiassa syntyneen toimitusjohtajan, joka antoi haastattelun kaivoksestaan.

”Kun kysyimme, miksi hän antaa työntekijöidensä hengittää myrkyllistä savua, hän vastasi: ’Eihän se myrkyllistä ole, sitähän voi syödäkin!’ Ja niin absurdia kuin se olikin, hän kutsui alaisensa luokseen, antoi tälle palan keltaista rikkiä ja käski syömään sitä ja lausumaan kameralle kuinka hyvää se oli! Eikä hän tietenkään syönyt sitä itse. Voitko kuvitella, aivan pokkana!”, Friedland kauhistelee.

Päivä on pitkällä, Sale alkaa lastata omaa koriaan. Pian myrkyllinen pilvi ottaa kraatterin valtaansa.

Kostutan huivini ja liityn Salen seuraan. Kuin Kawah Ijenin muinainen vartija, rikkipilvi seuraa aavemaisesti heti selkämme takana. Sale odottaa kärsivällisesti kun puuskutan hänen perässään jyrkällä polulla, ja hymyilee myötätuntoisesti, kun saan uuden yskäkohtauksen. 

Sasha friedlanderin dokumentti Where Heaven Meets Hell ilmestyy syyskuussa 2011.

Otteita dokumentista: 

http://www.kickstarter.com/projects/1026399862/where-heaven-meets-hell-the-sulfur-miners-of-kawah