Vihreän talouden lähtö­kohta on ajatus vihreästä brutto­kansantuotteesta. Taloutta eli bruttokansantuotetta voitaisiin kasvattaa, jos teollisuuden sektorit ja työpaikat olisivat energiaintensiivisempiä ja vähähiilisempiä.

Vihreässä taloudessa raha kiertäisi yhteiskunnassa kuten ennenkin, mutta taloudellinen toiminta kuormittaisi ympäristöä tai ilmastoa nykyistä vähemmän.

Taloutta ohjattaisiin alueille, joilla toiminta olisi kannattavaa ainoastaan, jos se olisi myös kestävää. Kuluttaja lukisi ilmasto­ystävällisyyden hintalapusta.

Vihreä talous ei siis oikeastaan ole kovin mullistava keksintö. On kysyntää ja tarjontaa, myyntiä ja markkinointia sekä lopussa tase eli se, mitä jää viivan alle.

Ja vaikka usein juuri talous­ihmisiä on syytetty ympäristö­kysymysten torppaamisesta, kasvava joukko taloustieteilijöitä on sitä mieltä, että ympäristölle aiheutuvien todellisten kustannusten laskemiselle on erityisen vahvat talous­tieteelliset perusteet.

Heikentynyt ilmanlaatu lisää terveydenhuollon kustannuksia ja saasteet heikentävät maa-­alueiden arvoa. Kasvava hiilidioksidin määrä ilmakehässä kiihdyttää ilmastonmuutosta, ja kun sään ääri­-ilmiöt lisääntyvät, maksajina ovat köyhät.

Erityisen paljon vihreä talous kiinnostaa kansainvälisiä järjestöjä, joiden mielestä se tar­joaisi kehitysmaille työpaikkoja ja ­pakotien köyhyydestä. Kehitysmaat saisivat tuhannen taalan mahdollisuuden loikata suoraan jälkiteolliseen aikakauteen.

Reaalipolitiikka ohjaa kasvua

Kehityskysymyksenä vihreä talous on tosiasiassa kinkkinen. Kuilu vihreän vision ja kehitysmaiden arjen välillä on suuri.

Talouden perusta ja nyky­infrastruktuuri ovat kehitysmaissa heikkoja, ja jo nykyiset länsimaiset sertifikaatit niiden yrityksille monimutkaisia. Paikallisilla kuluttajilla ei ole voimia vaatia paikallisia tai monikansallisia yrityksiä kantamaan ympäristövastuuta. Myös kaavailtu ilmastorahoitus puhuttaa.

”Pitää kysyä kriittisesti, kenelle talous on vihreää. Pahimmassa tapauksessa kehitysmaiden eliitit ja suuryritykset ottavat maa-­aloja haltuunsa vihreän rahoituksen avulla”, tiivistää kehitysmaatutkimuksen tutkijatohtori Irmeli Mustalahti Helsingin yliopistolta.

Samaan aikaan kun edistykselliset piirit maalailevat taivaanrantaa, reaalipolitiikka vetää esimerkiksi Afrikkaa vastakkaiseen suuntaan. Kiina rakennuttaa mantereelle rautateitä ja moottoriteitä kaupan kiihdyttämiseksi. Tavoitteena on tarjota kulutusmahdollisuuksia kasvavalle keskiluokalle. 

Talousyhtälön avainkysymys on energiantuotanto. Kiina tekee Afrikka-investointejaan luonnonvarat kiikarissa, mutta öljy Angolan tai Libyan kaltaisista maista on elintärkeää myös Euroopalle ja Yhdysvalloille.

Optimisti huomauttaisi, että Saharasta saisi aurinkovoimaa pallon täydeltä, toisille taas ajatus länsimaista merkkaamassa Afrikan dyynejä kulutustarpeisiinsa kalskahtaa erehdyttävästi uus­kolonialismilta.

Pieniä vihreitä askelia

Kiina kokeili vihreän bruttokansantuotteen laskemista jo 2000-luvulla, mutta ympäristövaikutuksilla korjattu BKT ei tarjonnut tarpeeksi komeita kasvulukuja. Ei ole ihme, että Kiinan hallitus lopetti tulosten julkaisemisen, sillä Kiinan päästöt kasvoivat vuosina 1990–2006 peräti 40 prosenttia. Yhdysvalloissa hiili­teollisuuden lobbaus hautasi vihreän BKT:n mittaamisen 1990-luvulla, pian Rion kokouksen korkeiden odotusten jälkeen.

Tilanne ei kenties ole aivan toivoton. Intia on sanonut ottavansa käyttöön vihreän bruttokansantuotteen mittauksen vuoteen 2015 mennessä, Australia otti hiljattain käyttöön hiiliveron, ja Kiina investoi Afrikassa myös energiaprojekteihin.

Mustalahti huomauttaa,­ että uusien innovatiivisten järjestelmien ja aurinkoenergian käyttöönotto esimerkiksi Itä-Afrikassa voisi itse asiassa joissain tapauksissa olla jopa helpompaa kuin länsimaissa:

”On totuttu elämään vähemmällä ja säännöstelemään enemmän kuin länsimaissa. Ei oleteta kaiken olevan valmiina.”

Ulkopoliittisen instituutin ilmastotutkija Antto Vihma puolestaan muistuttaa, että vaikka kehitysmaat ovat yleensä vastustaneet lännen sanelemaa ympäristökeskustelua, ne eivät ole yhtenäinen joukko.

Vihersokeutta varottava

Tähän asti vihreys on ollut pikemminkin länsimaisten kuluttajien piiperrystä kuin talouden rakenteiden suurta muutosta. Kun vihreästä taloudesta ensimmäisen kerran puhuttiin, koko idea tuntui kovin keinotekoiselta.

Viime lokakuussa Lontoossa pidetyssä talousseminaarissa jopa perinteisen kehitystaloustieteen professori Dani Rodrik piti vihreää taloutta mielenkiintoisena uutena käsitteenä.

Vihreä kapitalismi voikin pian olla kovan kansainvälisen politiikan realismia, ja Vihman mukaan vihreästä taloudesta käydään jo paljon hyvähenkistä keskustelua.

Esteenä muutokselle ovat kuitenkin erityisesti valtaapitävät, sekä pohjoisessa että etelässä. Aiem­mat pettymykset lietsovat pessimismiä politiikoissa.

Jotta kehitysmaat voisivat aidosti hypätä vihreään talouteen, ne tarvitsisivat investointeja, teknologiaa, valistuneita yrityksiä ja osaamista. Yksittäiset esimerkit ovat rohkaisevia: esimerkiksi lisääntynyt luomuviljely säästää ympäristöä, parantaa ruokaturvaa ja on taloudellisesti kannattavaa. Mutta vihersokeutua ei saa.

”Jos taloutta kasvatetaan vihreästi, täytyy kysyä kenen ehdoilla niin tehdään. Ketkä saavat työpaikkoja ja kuka siitä hyötyy”, Mustalahti muistuttaa. Esimerkiksi vihreän rahakasvin viljely kehitysmaassa ei poista köyhyyttä, jos se samalla nostaa ruoan hintaa. Moni energiansäästötoimi taas saa firmat vain kuluttamaan jossakin muualla.

Nyt tehdyt valinnat ohjaavat kehitysmaiden yhteiskuntien kehitystä vuosikymmeniksi. YK:n ympäristöohjelma UNEP:in maltillinen skenaario on, että jos kehitysmaat kehittyvät entiseen tapaan, ei auta vaikka teollisuusmaat puolittavat kulutuksensa. Luonnonvarojen kulutus kun lisääntyy siinä tapauksessa vuoteen 2050 mennessä 40 prosentilla.

Kaiken uuden infrastruktuurin myötä päästöt lisääntyvät. Siksi yhä useampi on sitä mieltä, että vihreällä taloudella on oikeasti kiire.