Travelleriraamattu Lonely Planet oli kullanarvoinen kaveri viime talvena, kun matkasin Keski-Amerikan halki. Yhdestä vinkistä olin kuitenkin hämmästynyt: Guatemalassa ei sopisi halailla tai valokuvata lapsia, etenkään, jos on lapsentekoikäinen, länsimaisen näköinen nainen. Kirjan mukaan paikalliset voisivat tulkita tilanteen niin, että aion viedä muksun mukanani.

Sopi minulle, mutta voisiko joku oikeasti olla niin pöljä? Kissanpentuja pelastetaan kadulta parempiin oloihin, ei ihmislapsia, ajattelin. Kissoillekin pitää sitä paitsi hankkia paperit ja rokotukset rajan ylitystä varten, ainakin EU:ssa.

Samaa ihmeteltiin vuotta myöhemmin maanjäristyksen murjomassa Haitissa, kun kymmenen amerikkalaista yritti viedä 33 lasta maasta. Porukan tarkoitus oli ilmeisesti hyvä, mutta keinot toivottoman typeriä ja naiiveja.

Erityisen härskiltä tuntuu se, että ryhmää avustanut paikallinen kirkonmies oli kierrellyt ovelta ovelle kysymässä, tahtoisiko joku lähettää lapsensa pois katastrofin jaloista. Avustajat siis tiesivät, että osalla lapsista oli vanhemmat, joista jotkut saattoivat hädän hetkellä kuvitella, että lapsen olisi parempi jossain muualla.

Yksi kansainvälisen adoption perussäännöistä on, että se ei ole katastrofiapua. Kun maailma menee mullin mallin, ei ole ihme, jos lapset eksyvät perheistään. Vanhoista myrskyistä on opittu, että vanhempien, sisarusten tai kummitädin löytäminen voi viedä kuukausia. YK suositteleekin, että adoptioihin ryhdytään vasta kaksi vuotta katastrofin jälkeen – jenkkiryhmä oli siis 700 päivää edellä aikataulusta.

Lisäksi maailma on niin kipeä paikka, että pikkulapsetkin ovat rahanarvoista tavaraa, ja ihmiskauppiaat voivat yrittää hyötyä katastrofikaaoksesta. Kansainvälisen adoption järjestäminen on sitä paitsi nuorallatanssi myös normaalioloissa: lapsen kotimaan olojen on oltava niin kurjat, että sieltä on yksinäisen parempi lähteä.

Toisaalta yhteiskunnan täytyy olla niin järjestäytynyt, että maasta löytyy sosiaalityöntekijöitä ja systeemejä varmistamaan, että adoptio on viimeinen vaihtoehto. Byrokratia on toisille liikaa, ja tältäkin alalta löytyy valitettavasti omat extreme-reissaajansa, adoptioturistit.

Lonely Planetin edellinen Haiti-painos on vuodelta 2008. On vaikeaa kuvitella, että Haitille todella tarvittaisiin piakkoin uutta reppureissuopasta, mutta eiköhän sellainen lähivuosina paineta. Seuraavasta versiosta löytynee sama muistutus kuin Guatemala-kuvauksesta: älä ihastele lapsia liian läheltä. Ehkä travelleriraamattuun voisi samalla painaa myös muutaman sanan kehitysavun perusteista ja etenkin siitä, että pelkkä silmitön auttamisen halu voi viedä ihan metsään – tai käräjille.

Kirjoittaja on taloustoimittaja.