”Kirjoitan yksilöiden arjesta maassa, joka on muuttunut täysin absurdiksi”, Petina Gappah kertoo sähköpostitse kotoaan Genevestä.

Hänen kansainvälisesti ylistetty esikoisteoksensa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ilmestyi lokakuun lopulla suomeksi.

Kolmetoista ilkikurisella huumorilla höystettyä novellia käsittelee elämää tämän päivän Zimbabwessa. Äänessä ovat eri yhteiskuntaluokat slummien asukkaista palvelustyttöihin, keskiluokkaan ja korruptoituneeseen eliittiin.

”Presidentti Robert Mugaben politiikan takia talous on romahtanut, työttömyys- ja aids-lukemat hipovat pilviä ja kaikesta on pulaa. Koska vuotuinen inflaatio on 3 325 000 prosentin luokkaa, leipäpala voi maksaa puoli miljoonaa dollaria. Eläkkeeksi saattaa saada parin liian pieniä kenkiä.”

Tarinoissaan Gappah valottaa todellisuuden osa-aluetta, joka useimmiten jää Afrikasta luotujen kauhukuvien jalkoihin. Hankalista olosuhteista huolimatta elämä jatkuu ja ihmiset elävät arkeaan.

”Ahdingon ja kaaoksen keskellä zimbabwelaiset tekevät ihan tavallisia asioita: rakastuvat, riitelevät, pettävät, pitävät hauskaa. Heidän unelmansa hyvästä toimeentulosta ja mukavasta kodista ovat samoja kuin muillakin maailman ihmisillä. Mutta selviytyäkseen zimbabwelaisten on oltava tavallista sinnikkäämpiä, joustavampia ja kekseliäämpiä. Kaikenlaisesta keinottelusta onkin tullut elinehto.”

Ankeissa oloissa solidaarisuus ei erityisemmin kukoista. Gappah kuvaakin monissa novelleissaan zimbabwelaisia toistensa uhreina.

”Todellinen uhka Zimbabwelle ei ole ainoastaan Mugabe, vaan keskiluokka, joka kohtelee huonosti perheitään ja palvelijoitaan, ja koettaa hyötyä muista keinolla millä hyvänsä”, Gappah sanoo.

Kiukku pani kirjoittamaan

Yhdeksästä miljoonasta zimbabwelaisesta kolme miljoonaa on muuttanut ulkomaille. Myös monet Gappahin tarinoiden henkilöistä tahtoisivat lähteä. Heidän haaveissaan kajastaa Eurooppa ja Yhdysvallat.

38-vuotias Gappah muutti Zimbabwesta vuonna 1995. Viimeiset kymmenen vuotta hän on asunut Genevessä.

”Kun lähdin, kaikki oli vielä hyvin. En paennut, vaan lähdin opiskelemaan lakia, ensin Itävaltaan ja sitten Englantiin.”

Gappah vietti lapsuutensa ja nuoruutensa aikana, jolloin Ian Smithin johtama valkoinen vähemmistövalta vaihtui Mugaben hallintoon. Hän muistaa yhä ihmisten ilon ja toiveikkuuden, kun Zimbabwe itsenäistyi huhtikuussa 1980.

”Silloin unelmoitiin vapaasta ja menestyvästä kansakunnasta. Zimbabwesta olisi voinut tulla mitä vain.”

Ironista kyllä, Zimbabwen alamäki antoi potkua Gappahin kirjailijanuralle.

Gappah seurasi kotimaansa tapahtumia Sveitsistä ja tunsi olonsa vihaiseksi, avuttomaksi ja turhautuneeksi. Tunteensa hän kanavoi kirjoittamiseen. Tarinat ryöppysivät esille ja vuoden aikana valmistui yli kaksikymmentä novellia. Niistä jokainen perustuu johonkin tositapahtumaan, joka on sattunut joko Gappahille itselleen, hänen perheelleen, ystävilleen tai tutuilleen.

Olipa Gappah kirjoittanut kokoelmansa kuinka kiukkuisena tahansa, hänen teksteilleen on leimallista huumori ja hellyys, joilla hän suhtautuu hahmoihinsa.

”Minusta maailma on loppujen lopuksi aika huvittava paikka. Ilman huumoria elämä ja myös novellini olisivat ankeita ja synkkiä. Olen ylpeä huumoripalkinnosta, joka minulle myönnettiin Zimbabwessa kokoelmani niminovellista. Huumori on minulle luonteva tapa tarkastella ympäristöäni. Se on myös tärkeä selviytymiskeino”, Gappah kertoo.

”En ole zimbabwen virallinen äänitorvi”

Gappah on ammatiltaan asianajaja ja hän työskentelee organisaatiossa, joka avustaa kehitysmaita kansainvälisessä kauppaoikeudessa. Hän elättää palkallaan paitsi itsensä ja poikansa Kushin, myös tukee Hararessa asuvaa perhettään.

”Asianajajan työ on kiinnostavaa, mutta olen silti aina halunnut tulla kirjailijaksi. Kesti kauan, että sain kerättyä riittävästi itseluottamusta ja aloin kirjoittaa tosissani”, Gappah kertoo.

Hän herää puoli viideltä aamulla, kirjoittaa kahdeksaan asti, vie Kushin kouluun ja lähtee töihin. Nukkua hän koettaa niin vähän kuin mahdollista.

Tällä hetkellä Gappah viimeistelee esikoisromaaniaan Book of Memory, joka julkaistaan myös suomeksi. Se on tarina albiinonaisesta, joka muistelee elämäänsä odottaessaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa Hararen pahamaineisessa Chikuruben vankilassa.

Vaikka Gappah on kotiutunut Sveitsiin, hän pitää itseään zimbabwelaisena kirjailijana.

”Mutta toisin kuin joissain medioissa on väitetty, en ole mikään Zimbabwen virallinen äänitorvi. Kirjoitan ainoastaan omasta näkökulmastani. En voi myöskään väittää, ettei Euroopassa asuminen olisi vaikuttanut minuun ja tapaani tarkastella Zimbabwea ja sen tapahtumia. Kenties fyysinen välimatka on terävöittänyt kykyäni havaita erityisesti absurdeja yksityiskohtia.”

Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta ujuttaa teksteihinsä shonan-kielisiä sanoja ja lauseita. Molemmat ovat hänen äidinkieliään, mutta englanniksi kirjoittaminen on tuntunut aina luonnolliselta.

”Edustan englanninkielisen kirjallisuuden jatkumoa, mutta koen myös kuuluvani afrikkalaisten kirjailijoiden uuteen sukupolveen. Toisin kuin edeltäjämme, emme pui siirtomaa-aikakauden vaikutuksia, vaan kirjoitamme siitä, millaista on elää arkea jossain tietyssä Afrikan maassa. Emme kuitenkaan pidä itseämme pelkästään afrikkalaisina, vaan osana maailmaa”, Gappah sanoo.

Jos ruanda selviää, miksei Zimbabwekin

Tanssimestari on julkaistu Zimbabwessa ja se on saanut myönteisen vastaanoton jopa valtion sanomalehdissä.

”Tarinani eivät todellakaan kiinnosta päättäjiä tai tiedustelupoliisia Zimbabwessa. Minua ei ole uhkailtu tai yritetty vaientaa. Toimittajilla on paljon enemmän syytä huoleen, sillä sanomalehdillä on enemmän vaikutusvaltaa kuin kaunokirjallisuudella. Minä kirjoitan mitä haluan, enkä pelkää.”

Zimbabwessa kaunokirjallisuutta kustannetaan vähän ja jakelukanavat puuttuvat lähes kokonaan. Gappah uskoo, että zimbabwelaiset lukisivat, jos kirjoja vain olisi saatavilla riittävän halvalla.

Gappah on lahjoittanut novellikokoelmaansa paikallisiin kouluihin ja kirjastoihin. Hän toivoo, että kustantaja suostuisi myymään sitä reilusti alennettuun hintaan.

”Minulle on tärkeää, että zimbabwelaiset lukijat löytäisivät kirjani.”

Gappahin suurin pelko on, ettei Zimbabwe toivu rappiostaan. Hän tahtoo kuitenkin uskoa, että maalla on toivoa.

”Jos Ruandan ja Mosambikin kaltaiset valtiot ovat onnistuneet jälleenrakennuksessa, miksei Zimbabwekin. Kolmesta miljoonasta ulkomailla asuvasta, hyvinkoulutetusta zimbabwelaisesta olisi silloin varmasti hyötyä.”

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Suomentanut Seppo Loponen. Tammi 2009.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.