EEVA ANUNDI
Amer Butros-Hanna.

”Täysi hauta on parempi kuin tyhjä elämä”, Amer Butros-Hanna siteeraa arabialaista sananlaskua.

Hän on 55-vuotias perheellinen uussuomalainen. Välillä hän haaveilee siitä, että voisi tavata sukulaisiaan ja käydä tutuissa paikoissa Irakissa.

Ja välillä hän toivoo, että hänet olisi teloitettu eikä hänen olisi koskaan tarvinnut lähteä pakolaiseksi.

Amerin arabia on matalaa ja hieman karheaa. Tulkkinamme toimiva Salah Elagoz toistaa tulkkauksessaan Amerin äänen väriä ja käsien liikkeitä.

Amer kohottaa kättään merkiksi ja alkaa kertoa tarinaansa.

Luut rutisivat allamme

Olin viisitoistavuotias, kun baath-puolue vuonna 1968 kaappasi vallan Irakissa.

Baath teki öljyvaroin monia uudistuksia, mutta samalla se tiukensi hiljalleen otettaan Irakin kansasta. Asiat olivat kuitenkin hyvin: jos pysyi erossa politiikasta eikä puhunut pahaa hallituksesta, saattoi elää varsin normaalia elämää. Saddam Hussein oli tuolloin Irakin varapresidentti, mutta hänen roolinsa maan todellisena johtajana vahvistui koko ajan.

Minulla oli onnea. Sukulaisiani oli hyvissä asemissa valtion viroissa, ja ylioppilaaksi kirjoitettuani pääsin heidän avullaan virkailijaksi viestintäministeriöön Bagdadiin. Koko Irak toimii suhteilla – meidän kulttuuris-samme tämä on normaalia.

Vuonna 1979 Saddam nousi valtaan ja jakeli televisiossa kuolemantuomioita kymmenille puoluetovereilleen. Hän halusi päästä eroon jokaisesta, joka saattaisi muodostua uhaksi. Siitä alkoi Irakin alamäki.

Heti seuraavana vuonna syttyi sota Irania vastaan. Vaikka olin onnistunut saamaan suhteitteni avulla helpotuksia asepalveluksessa, jouduin rintamalle pariksi vuodeksi. Suurimman osan ajasta toimin virkailijana tiedotusjoukoissa. Me päätimme, mitä kansalaisille sodasta ja vihollisesta kerrottiin.

Näin sodassa hirveyksiä, joita en unohda koskaan.

Ehkä pahimpana mieleeni on jäänyt Basran suuri taistelu vuonna 1982. Valoraketit valaisivat yötä, ja kun katsoin panssarivaunun luukusta eteenpäin, näin maan horisonttiin asti ruumiiden peitossa. Luut rutisivat, kun ajoimme ruumiiden päälle.

Kaikki eivät olleet kuolleita, yhtä lailla telaketjujemme alla murskaantuivat myös haavoittuneet.

Ystäviä on vaikea löytää

Olohuoneen sisustus ei juurikaan eroa perisuomalaisesta. On ruokapöytä, huonekasveja ja tauluja, joista monessa on kristillisiä kuva-aiheita. Lähi-itään viittaavat lähinnä vesipiiput ja silkkiset punaiset pöytäliinat, sekä tietysti tarjoilut: orega-nolla päällystetyt leivät ja taatelitäytteiset leivokset.

Amer kaataa kahvia isoihin kuppeihin. Hetken kuluttua, ennen kuin ne ovat ehtineet tyhjentyä, hän täyttää ne uudestaan.

Hän on asunut Suomessa yhdeksän vuotta. Ensimmäiset viisi vuotta hän kävi terapiassa Helsingissä toimivassa Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa. Nykyään hän istuu Irakin kristittyjä puolustavan Suomi-Assyria-yhdistyksen hallituksessa ja käy kerran viikossa tulkkimme Salah Elagozin runopiirissä. Runoharrastuksen Amer aloitti jo vuosia sitten – pahamaineisessa Abu Ghraibin vankilassa.

Muuten aika kuluu enimmäkseen kotona. Ystävien löytäminen on ollut vaikeaa, sillä Amer ei osaa juurikaan englantia, suomen kielestä puhumattakaan. Ja vaikka irakilaisia on Suomessa paljon, Amerilla on heidän kanssaan varsin vähän yhteistä. Irak on monikulttuurinen maa, eikä hän tunne perheensä lisäksi yhtään Suomessa asuvaa kaldealaiskristittyä.

Amer kurottaa tupakka-askin sohvapöydältä. Hän on lyhyehkö, niin kuin Lähi-idästä kotoisin olevat suomalaisen mittapuun mukaan usein ovat, aavistuksen vatsakas ja jo reilusti kaljuuntunut. Parta ja sentin parin tukansänki ovat kauttaaltaan harmaat.

Toinen paljaista jaloista nousee ristiin toisen päälle. Amer puhaltaa savua hiljaa ympärilleen.

Hän tietää, että irakilaiset ovat kiitollisia yhdysvaltalaisille Saddamin nujertamisesta. Sen jälkeen Yhdysvallat kuitenkin teki paljon virheitä, hän moittii.

Suurin niistä oli se, että amerikkalaiset hajottivat baath-puolueen ja armeijan. Irakissa kaikki kuuluivat puolueeseen – kaikkien oli kuuluttava. Vähän niin kuin Hitlerin Saksassa.

”Saksan tiedemiehet, insinöörit ja lääkärit, he olivat kaikki natseja. Mutta kun Hitler ja hänen johtajansa kaatuivat, kuka jäi rakentamaan Saksaa?” Amer kysyy ja levittää kätensä.

”Samat tiedemiehet, insinöörit ja lääkärit. Amerikkalaiset olisivat voineet syrjäyttää Saddamin mutta jättää viisaat ihmiset virkoihinsa.”

Yhdysvallat hajotti puolueen, ja Irak romahti. Amer vertaa yhden perheen ja puolueen hallintoa rukousnauhaan: kun nauha katkeaa, kaikki helmet pomppivat eri suuntiin.

Tyranni ja typerys

Tapasin Saddamin työni puolesta kolme tai neljä kertaa. Kerran kättelin häntä, mutta siitä en muista juuri mitään, koska pelkäsin kuollakseni.

Mielestäni Saddam oli tyranni ja typerys. Tyranni siksi, että hän kehitti Irakista vainoharhaisen poliisivaltion. Kaikki pelkäsivät toisiaan, jopa ministeri siivoojaansa.

Typerä Saddam oli siinä, ettei hän suostunut kuuntelemaan ketään, ei edes lähimpiä neuvonantajiaan. Minäpä kerron esimerkin. Riad Hussein oli Irakin terveysministeri ja Saddamin luottomies. Irakin ja Iranin sodan jämähdettyä pattitilanteeseen Iran esitti rauhanehdokseen, että Saddam luopuu vallasta. Riad kysyi varovasti, voisiko Saddam harkita siirtyvänsä väliaikaisesti syrjään, jotta sota saataisiin loppumaan. Parin päivän kuluttua ministeri teloitettiin.

Mutta vaikka Saddam oli tyranni, hän onnistui pitämään Irakin koossa. Tänä päivänä kristittyjen tilanne Irakissa on hirveä, meitä vainotaan ja tapetaan ja uhkaillaan kääntymään muslimeiksi. Saddam ei antanut minkään tällaisen tapahtua. Vaikka hän esiintyi joskus Koraani kädessään, uskonnot eivät häntä kiinnostaneet. Häntä kiinnosti vain se, ettei kukaan uhannut hänen valtaansa. Jos Saddam olisi sallinut eri uskontojen hyökätä toisiaan vastaan, Irak olisi syöksynyt kaaokseen jo tuolloin.

Sodan loputtua vuonna 1988 minä pa-lasin ministeriöön töihin. Irakin talous oli kuitenkin surkeassa tilassa, eikä ministeriöllä ollut varaa työllistää kaikkia virkailijoitaan. Niinpä perustin oman yrityksen.

Liiketoimintani avulla ulkomaiset yri-tykset saivat tavaransa tullin läpi viikossa, kun normaalisti aikaa saattoi kulua jopa neljä kuukautta. Tietysti annoin virkailijoille rahaa, mutta se on maan tapa. Ei sitä Ira-kissa edes kutsuta lahjonnaksi vaan lahjaksi. Minulla oli neljä työntekijää, ja yritykseni menestyi hyvin.

Kesäkuussa 1993 kaikki kuitenkin muuttui.

Se oli lauantai 20. päivä. Kello oli jo yksi yöllä. Olin puolipukeissani juomassa teetä, kun ovikello soi.

Irak tarvitsee diktaattorin

Ensisilmäyksellä niitä ei Amerista huomaa.

”Minäpä näytän”, hän sanoo ja nojautuu sohvalta eteenpäin. Hän tarttuu ylähuuleensa ja nostaa sitä ylöspäin.

Amerin yläleuka on murskaantunut, samoin kämmenselkä, josta tosiaan törröttää kummallinen luumötikkä. Polven ympärillä on hakkaamisen tunnottomaksi jättämä alue.

Amer nousee seisomaan ja yrittää nostaa vasenta käsivartta sivulle. Se nousee vain hieman, koska olkanivel vioittui, kun häntä riiputettiin kädet selän taakse sidottuina.

”Vielä vuosi sitten ajattelin aivan eri tavalla”, Amer toteaa suhtautumisestaan kiduttajiinsa. Silloin hän olisi kuulemma halunnut ”jauhaa heidät lihamyllyssä”. Amerin mukaan ihminen kuitenkin tulee vanhetessaan lähemmäs Jumalaa, ja siksi myös mies itse on nykyään anteeksiantavampi.

Amer on yksi Saddamin terrorin uhreista. Silti Irak tarvitsisi hänen mielestään johtoonsa diktaattorin. Sellaisen ”vahvan mutta anteliaan miehen, joka pitää keppiä toisessa kädessä ja demokratiaa toisessa”.

Irakin kansa ei Amerin mielestä ole vielä valmis demokratiaan, koska maasta puuttuu keskustelun kulttuuri.

”Jokainen irakilainen haluaa olla oikeassa ja pakottaa toiset hyväksymään omat ajatuksensa. Se näkyy läpi Irakin historian. Uusi hallitsija pyrkii tuhoamaan kaiken vanhan, vaikka siinä olisi myös hyvää ja säilyttämisen arvoista.”

Siksi irakilaisten täytyy Amerin mukaan hyväksyä uusia ajattelutapoja. Tämä voi kuitenkin kestää kauan, sillä demokratiaa ei voi tuoda tai ostaa öljyrahoilla.

Oikeutta alle minuutissa

Yö oli heille hyvää aikaa, koska kaikki, jotka eivät osanneet pelätä, löytyivät silloin kotoaan.

Minä en osannut pelätä mitään. Avasin oven.

Ulkona seisseet miehet osoittivat minua välittömästi pistooleillaan. Heidän piirteensä näyttivät yövalaistuksessa erityisen kovilta. He eivät olleet tavallisia poliiseja vaan Mukhabaratin siviilipukuisia miehiä. Mukhabarat oli baath-puolueen tiedustelupalvelu, kaikkein pahin ja pelätyin.

Minut vietiin autoon ja matkan ajaksi laitettiin huppu päähän. Minua herjattiin, ja vastasin samalla mitalla. Silloin yksi miehistä iski pistoolilla suuhun. Yksi isku riitti. Yläleukani murskaantui, ja verta vuoti rinnuksille.

Perillä jouduin selliin, joka oli niin ahdas, etten voinut maata enkä seistä suorana. Koppi oli pilkkopimeä. Siellä ei ollut edes lamppua, jotta vanki ei voisi tehdä itsemurhaa sähköllä. Jostain kaukaisesta moskeijasta kantautuvista imaamin rukouskut-suista saatoin päätellä, oliko yö vai päivä.

Kuuden päivän kuluttua räjähti. Seinät sortuivat ja olin tukehtumaisillani savuun ja pölyyn. Myöhemmin sain tietää, että Mukhabaratin rakennukseen oli osunut Yhdysvaltojen mereltä laukaisemia ohjuksia. Amerikkalaiset iskivät, koska Irak oli yrittänyt salamurhata George Bush vanhemman Kuwaitissa.

Räjähdys sattui kello yksi yöllä, ja aamuviideltä pidätetyt lastattiin autoihin. Meidät kuljetettiin Abu Ghraibin vankilaan, valtavaan vankilalinnakkeeseen reilut 30 ki-lometriä Bagdadista länteen.

Abu Ghraibissa oli tilapula, ja meidät ahdettiin kuin sardiinit tölkkiin, 70 vankia 9 neliömetrin huoneeseen. Seisoimme vieri vieressä. Oli kesäkuu, ja sisällä saattoi olla jopa 50 astetta lämmintä. Haju oli hirvittävä ja monet pyörtyivät. Sellissä ei ollut edes tilaa kaatua.

Kolmen päivän jälkeen meidät palautettiin takaisin Mukhabaratin rakennukseen.

Heinäkuun 8. päivänä alkoivat kuulustelut. Minun haluttiin tunnustautuvan maanpetturiksi, koska tein työtä ulkomaalaisten kanssa ilman valtion valvontaa. Yhdestä kuulustelijan kysymyksestä arvasin, että ilmiantajani oli eräs työntekijäni, vähän yli 60-vuotias mies, joka toimi yrityksessäni kuriirina.

He kysyivät, miksi olin yhteydessä ulkomaalaisiin. Kerroin totuudenmukaisesti, että tein työtä heidän kanssaan. Myönsin tietäväni, mitä he tekivät Irakissa, mutten sitä, mitä he tekivät kotimaassaan. Ei sillä ollut minulle väliä.

Vankeja kuulusteltiin aina samassa huoneessa, ja sen vieressä oli toinen huone, jossa kidutettiin. Viekää kidutukseen, kuulustelija huusi.

Minua kidutettiin monella tapaa. Kaapelit kiinnitettiin korvannipukoihin tai kiveksiin. Sähkö saatiin kankea pyörittämällä, ja mitä kovempaa kankea pyöritettiin, sen kovempi sähköisku oli tulossa.

Käteni sidottiin selän taakse ja minut nostettiin köydellä kattoon roikkumaan. Kipu oli niin hirvittävä, että tunsin tukehtuvani.

Jalkapohjiani hakattiin kettingillä ja kepillä ja sen jälkeen minun käskettiin juosta huoneessa edestakaisin. Vuosia myöhemmin kuulin eräältä lääkäriltä, mikä merkitys juoksemisella oli: jalat olisivat muuten voineet mennä kuolioon.

Minua kuulusteltiin jopa kolme kertaa päivässä, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Minulle valehdeltiin että, vaimoni ja lapseni olivat viereisessä huoneessa ja että heitä alettaisiin pian kiduttaa.

Kerran jouduin kuulusteluhuoneeseen, mutta mitään ei tapahtunutkaan. Kuuntelin puoli tuntia muiden vankien tuskanhuutoja. Sitten minulta kysyttiin, haluaisinko tunnustaa vai saada kenties osakseni samaa vieraanvaraisuutta kuin muut. Vieraanvaraisuus oli sana, mitä he käyttivät.

Kerran tuska oli niin sietämätön, että lupauduin allekirjoittamaan tyhjän tunnustuspaperin. Mutta se ei kelvannut heille. He halusivat tunnustuksen omalla käsialallani.

Kuulusteluja kesti kolme kuukautta ja kaksikymmentä päivää. Sen jälkeen minut vietiin eräänä aamuna isoon saliin, joka oli täynnä vankeja. Vuoron perään meidät huudettiin sisälle huoneeseen. Minulle luettiin syyte maanpetturuudesta ja heti perään kuolemantuomio. Sitten ulos huoneesta.

Liioittelisin, jos sanoisin, että oikeuskäsittelyni kesti edes minuuttia.

Kaikki rahat vuokraan

Amer kertoo tarinaansa yllättävän tyynenä. Kidutusmuistot eivät tuo tunteita kasvoille, vaikka mies muutaman kerran jatkaakin lausettaan kuivakalla nauruntapaisella. Ehkä ikävistä asioista on näin helpompi puhua.

Suomeen tultuaan Amer osallistui kunnan järjestämään kotouttamiskoulutukseen, muttei menestynyt suomen kielen opinnoissa. Hän haki erinäisiä varastotöitä, joissa kielitaitoa ei tarvita, mutta tuloksetta.

Nykyään Amer on sairaseläkkeellä kidutustraumojensa vuoksi. Perheen talous on tiukka, sillä Irakissa kampaajana työskennelleen vaimon siivousalan yritys ei menestynyt.

Vuosi sitten keväällä pariskunta sai kirjeen, jonka mukaan heidän pitäisi muuttaa kolmiostaan pienempään ja halvempaan asuntoon. Nykyisen asunnon vuokraa ei kuitenkaan ole korotettu aikoihin, joten käytännössä he joutuisivat maksamaan pienemmästäkin asunnosta yhtä paljon kuin nykyisestä.

Nyt pariskunnan toimeentulotuet ja Amerin eläke menevät kokonaan asunnon vuokraan. Vaimo on jopa myynyt korujaan.

Ylistäkää Saddamia!

Henkisesti olin riekaleina. Luovutin kaiken Jumalan käsiin. Aina kun ovi avautui, pelkäsin, että minut vietäisiin teloitettavaksi.

Muutama päivä tuomion jälkeen minut siirrettiin Abu Ghraibiin. Siellä onnistuin antamaan eräälle vartijalle rahaa ja vaimoni puhelinnumeron. Hän sai kuulla minusta ensimmäisen kerran lähes neljään kuukauteen.

Abu Ghraibissa samassa tilassa oli noin 500 vankia. Ruokaa vankilassa ei annettu, vaan omaiset saivat tuoda sitä kerran kahdessa viikossa.

Joitain vankeja vartijat kohtelivat julmasti, mutta minä pyrin olemaan hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Ennemminkin toimin sovittelijana kuin riitapukarina. Tutustuin lääkäreihin, insinööreihin, bis-nesmiehiin, poliitikkoihin. Kaikilla oli oma tarinansa. Luin paljon ja aloin kirjoittaa runoja.

Sisimmässäni toivoin, että hyvän käytöksen vuoksi tuomiotani lievennettäisiin. Niin myös kävi. Puolen vuoden jälkeen tuomioni muutettiin seitsemäksi vuodeksi vankeutta.

Kerran meidät vangit kuulutettiin pihalle. Meille sanottiin, että meidät vietäisiin Bagdadin keskustaan eräälle aukiolle, jonka nimi on Suurten juhlien tori. Siellä meidän tulisi ylistää Saddamia, ja sen jälkeen olisimme vapaita.

Ahtauduimme busseihin. Tiesin, että matka Abu Ghraibista Suurten juhlien torille kestäisi vajaan puoli tuntia. Mutta tunnin kuluttuakaan emme olleet vielä perillä. Meni toinen tunti, ja kolmas. Viimein viisi tuntia myöhemmin bussit palasivat Abu Ghraibiin. Sähköpamput olivat vastassa heti porteilla.

Vangit, jotka eivät olleet päässeet mukaamme, nauroivat meille. Ryhmä kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita oli käynyt katsomassa Abu Ghraibin vankilaoloja, ja siksi ”ylimääräiset” vangit oli lähetetty pois ja kidutushuoneet täytetty riisillä ja vihanneksilla.

Saddamilla oli tapana armahtaa vankeja huhtikuun 28. päivänä syntymäpäivänsä kunniaksi. Niin tapahtui myös vuonna 1995.

Sain rahalahjan avulla armahduksen ehdonalaiseen, vaikken ollut kärsinyt tuo-miostani vielä kolmasosaakaan.

Armahduksen saaneita ei vapautettu yhdellä kertaa, vaan vankilassa saattoi joutua olemaan vielä useamman viikon. Ainoastaan ne, jotka olivat sairaita, saattoivat päästä vapaaksi heti. Vartijat jakoivat sairauslomakkeita, joissa ei tietenkään kysytty mitään sairaudesta vaan rahasta. Minä maksoin, koska halusin ulos mahdollisimman nopeasti.

Ehdonalaisessa vankeudessa minun piti ilmoittautua säännöllisesti poliisiasemalle ja elää nuhteetonta elämää. Avaat suusi vain hammaslääkärissä, oli määräys.

Painajainen jatkui. Olin paniikissa, jos yksikään auto edes pysähtyi asuntomme kohdalla. Sukulaiset ja ystävät eivät halunneet olla kanssani missään tekemisissä. En kuitenkaan ollut heille vihainen – olisi voinut olla vaarallista näyttäytyä epäillyn kanssa.

Olin jo vankilassa suunnitellut pakoa Irakista, mutten uskaltanut kertoa siitä edes vaimolleni. Elokuun 12. päivänä 1995, neljä kuukautta vapautumiseni jälkeen, ehdotin, että lähtisimme perheen voimin kyläilemään Pohjois-Irakissa asuvien sukulaistemme luo.

Vasta perillä sanoin vaimolleni, että tämä tie johtaa vain yhteen suuntaan. Hän oli samaa mieltä.

Pohjois-Irakissa on kristittyjen asuttamia ja hallitsemia alueita, ja siellä tunsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan, että perheeni oli turvassa. Mukanamme meillä oli vain rahaa ja vaimoni kultakoruja.

Muutaman kuukauden kuluttua yli-timme rajan Turkkiin, jossa elimme vuoden ajan. Lapset eivät voineet käydä koulua, ja varsinkin Turkin maaseudulla meitä kristittyjä solvattiin pakanoiksi. Emme onnistuneet pääsemään virallisilla keinoilla Turkista Eurooppaan, joten hankin väärennetyt passit, joiden avulla lensimme Belgradiin, Jugoslaviaan.

Heti lentokentällä kerroin perheeni kohtalosta. Viranomaiset tarkistivat, puhuinko totta, ja jo seuraavana päivänä saimme YK:n poliittisen pakolaisen statuksen.

Pyysin, että pääsisimme Yhdysvaltoihin, jossa asuu paljon kaldealaiskristittyjä. Olosuhteet kuitenkin huononivat, Yhdysvaltojen suurlähetystö suljettiin, ja alueella syttyi sota. Sähköt ja vesi olivat poikki, kaupat kiinni. Minä ja perheeni olimme jälleen sekasorron keskellä, nyt vieraalla maalla.

Sota kesti 77 päivää. Sen päätyttyä meille kerrottiin, että saamme pakolaispaikan Suomesta. Olin käynyt aikanaan työasioissa Saksassa, Itävallassa ja Englannissa, mutta Suomesta en tiennyt mitään. Emme olisi halunneet tänne, mutta halusimme pois sodan raunioista. Meille sanottiin, että seuraava mahdollisuus voi tulla vasta monen vuoden päästä.

Lento Suomeen järjestyi reilun puolen vuoden kuluttua. Kun saavuimme Tampe-reen lentokentälle tammikuun 26. päivänä vuonna 2000, olimme olleet pakomatkalla lähes neljä ja puoli vuotta.

Tampereelta muutimme pian Helsingin Jakomäkeen, sieltä Espooseen. Nyt olemme asuneet Kirstinharjussa kahdessa eri osoitteessa nelisen vuotta.

Irakin lippu kuolinkääreeksi

Amer on kertonut elämästään monta tuntia, mutta hänellä on aikaa – liikaakin.

Tulevaisuuttaan hänen on vaikea nähdä, koska elämä nykyhetkessä tuntuu jatkuvalta taistelulta.

Edes asuminen Yhdysvalloissa ei tunnu enää hyvältä ratkaisulta, sillä olosuhteet ovat muuttuneet vuodesta 2000. Lapset ovat jo päälle parikymppisiä. Tytär on naimisissa suomalaisen miehen kanssa ja työskentelee parturi-kampaajana. Myös poika opiskelee samaa alaa.

”Sodassa ja vankilassa jouduin olemaan yksin, mutta vapaaehtoisesti en enää yksin lähde.”

Amer selailee pöydälle levittämiään papereita. Ensin käteen sattuu runo, jonka hän kirjoitti äidistään Abu Ghraibin vankilassa kuultuaan, että äiti oli kuollut. Toinen kertoo rohkeudesta. Amer jatkaa paperien selaamista.

”Tässä.”

Ihminen joka jättää kotinsa, menettää arvokkuutensa. Arabiankielisen riimirunon otsikko on irakilainen sananlasku. Ja lyhennelmä runosta kuuluu näin:

”Olen väsynyt pakolaisuuteen, menettänyt kasvoni oleskelulupaa hakiessani.

Olen kahden joen maasta, ja se maa osasi olla hellä. Kerran ihmiset kaikkialta maa-ilmasta söivät luonamme, ja heidän sormiensa jäljet ovat yhä tarjottimissamme.

Mutta kun me tarvitsimme apua, he käänsivät selkänsä. Aika on kuin pyörä, se menee ylös mutta tulee myös alas – Jumala varmasti kostaa heille.

Jos kohtaloni on kuolla Suomessa, niin laittakaa Irakin lippu kuolinkääreekseni.

Muistakaa, muistakaa, muistakaa laskea kansalaisuuteni mukanani hautaan.

Luvatkaa, luvatkaa, luvatkaa laskea kansalaisuuteni mukanani hautaan.”

Amerin ja hänen vaimonsa vuokrasopimus irtisanottiin marraskuun alussa 2008, ja he ovat joutuneet myymään huonekalunsa ja televisionsa maksaakseen vuokrarästejään. Amer matkusti kuukaudeksi Yhdysvaltoihin Detroitiin, jossa hän tapasi sukulaisiaan ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen. Tämän lehden mennessä painoon pariskunta oli vailla kotia.

Valtaa väkivallalla

Baath-puolue, johon Saddam Husseinkin kuului, hallitsi Irakia neljä vuosikymmentä. Se syvensi maan etnisten ja uskonnollisten ryhmien ristiriitoja.

Baath-puolue perustettiin Syyriassa 1940-luvulla, ja 1950-luvun alussa se alkoi järjestäytyä myös Irakissa. Maallisuutta ja sosialismia kannattaneen puolueen tavoitteina oli arabikansojen yhtenäisyys ja vapaus länsimaista. Saddam Hussein liittyi puolueeseen vuonna 1956.

Vuonna 1968 baath kaappasi vallan Irakissa. Saddamin serkusta Ahmad Hasan al-Bakrista tuli maan presidentti, Saddamista varapresidentti. Baath-puolueen jäsenmäärä kasvoi, joskin suurin osa jäsenistä kuului puolueeseen vain siksi, että töiden saaminen oli muuten erittäin hankalaa.

Puolue kiristi Irakissa shiiojen ja kurdien kontrollia. Maan öljyntuotanto kansallistettiin, ja 40 prosenttia öljytuotoista suunnattiin asevoimien kehittämiseen. Öljyn avulla Irak rakensi suhteita länteen.

Vuonna 1979 Saddam nousi Irakin presidentiksi. Pian valintansa jälkeen Saddam keksi juonen, jonka mukaan puolueessa oli paljastunut hänen kaatamiseensa tähdännyt salaliitto. Tällä verukkeella Saddam puhdisti puolueesta kaikki hänen valtaansa uhanneet.

Saddam rakensi ympärilleen diktatuurin, joka oli patriarkaalinen ja perustui sukulaissuhteisiin. Opposition kannattajat alkoivat paeta maasta.

Vuonna 1980 Saddam hyökkäsi Iraniin. Irak sai tukea sekä länsivalloilta että Neuvostoliitolta, koska ne katsoivat Iranin mahdollisen voiton vaarantavan koko Lähi-idän tulevaisuuden.

Irakin ja Iranin sota oli äärimmäisen julma, ja se tuli tunnetuksi suurista maataisteluistaan. Heinäkuussa 1982 alkoi Operaatio Ramadan, yksi suurimmista taisteluista toisen maailmansodan jälkeen. Iranin tarkoituksena oli vallata Irakin toiseksi suurin kaupunki Basra. Operaatio Ramadanin valtavissa ihmisaaltohyökkäyksissä oli mukana jopa alle kymmenvuotiaita lapsia miinoja polkemassa – muoviset paratiisin avaimet kaulassaan. Kaksi viikkoa kestäneessä hyökkäyksessä kuoli arviolta 100 000 ihmistä.

Vuonna 1988 sota päättyi, ja Irak julistautui voittajaksi. Sodan vuoksi valtio oli kuitenkin pahasti velkaantunut. Vuonna 1990 se miehitti öljystään upporikkaan Kuwaitin, perusteenaan väite, jonka mukaan Kuwait kuului historiallisesti Irakiin.

Irak asetettiin kansainväliseen taloussaartoon, ja seuraavan vuoden alussa Yhdysvaltain johtama kansainvälinen liittouma pakotti Irakin vetämään joukkonsa Kuwaitista. Saddam säilytti kuitenkin valtansa ja tukahdutti maan sisäiset kapinat väkivallalla ja vangitsemisilla.

Abu Ghraibin vankila, joka sijaitsee samannimisessä kaupungissa Bagdadin länsipuolella, nousi maailmanmaineeseen kurjien asumisolosuhteiden, toisinajattelijoiden raa’an kidutuksen ja viikoittaisten teloitusten vuoksi. Abu Ghraib levittäytyy 160 jalkapallokentän kokoiselle maa-alalle, ja pahimmillaan siellä oli 50 000 vankia.

Tammikuussa 2002 Yhdysvaltain presidentti George W. Bush nimesi Irakin osaksi ”pahan akselia”, ja reilua vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen ja Britannian johtama liittouma hyökkäsi Irakiin. Saddam kukistui nopeasti, mutta pikasotaa seurannut kaaos jatkuu jo kuudetta vuotta. Liittoumaa vastaan taisteleva vastarintaliike koostuu monista ryhmistä, joista osa taistelee myös toisiaan ja Irakin nykyhallintoa vastaan.

Syviä juopia

Irakissa on vuosikymmenten ajan kytenyt sekä etnisiä että uskonnollisia ristiriitoja. Ne riistäytyivät kaaokseksi sen jälkeen, kun Yhdysvallat aloitti Irakissa sodan vuonna 2003.

Valtaosa vajaasta 30 miljoonasta irakilaisesta on etniseltä taustaltaan arabeja (noin 75 prosenttia) ja kurdeja (noin 20 prosenttia). Etnisen jaon lisäksi Irakia halkoo uskonnollinen rintamalinja: 97 prosenttia väestöstä on muslimeja, shiioja noin 60 ja sunneja noin 35 prosenttia.

Jännitteitä ja kostohenkeä on luonut se, että sunnimuslimien eliitillä oli Saddamin aikana kaikki valta. Shiiat ja kurdit jäivät politiikasta syrjään.

Irakissa on myös noin kolmen prosentin kristitty vähemmistö, josta suurin osa on kaldealais- ja assyrialaiskristittyjä. Valtaosa on paennut maasta nykyisen sodan aikana alkaneen vainon vuoksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2009