Pieni Joana-tyttö katselee kanoja, jotka eivät tiedä kuolevansa jonain päivänä. Pieni Joana-tyttö nojaa päätään kylmään ikkunaan ja katsoo ulos, kanoja ja elämää. Hän kirjoittaa runon:
”Näin pienen pilven / kastemato parka / luulen että se ei nähnyt”.
Joana kasvaa nuoreksi naiseksi, päätyy neljän seinän sisään, onnettomaan avioliittoon, kohtaamattomuuden ja turhautumisen kehään. Vaikka elämä on kovin pysähtynyttä, hänessä asuu kaipuu kirkkaampaan. Eikä tuo kaipuu jätä rauhaan.
Brasilialaisen kirjailija Clarice Lispectorin (1925-1977) vihdoin suomennettu Lähellä villiä sydäntä on upeaa luettavaa. Kun alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1943, Lispector oli vasta 23-vuotias. Kirja oli menestys. Folha de São Paulo -sanomalehden kriitikko ylisti Lispectorin esikoista arvioimalla, että ”ensimmäisen kerran brasilialainen kirjailija tunkeutuu psykologisesti monimuotoisen modernin sielun syvyyksiin”.
Ukrainassa juutalaiseen perheeseen syntynyt Lispector kuvaakin ihmisyyden – ennen kaikkea naiseuden – ydintä ja mielenmaisemaa osuvasti. Avaten, muttei liikaa paljastaen.
Lähellä villiä sydäntä antaa ihmiselle oikeuden olla mystinen. Kirja tarjoaa myös lukijalleen vapautta, mahdollisuuden pysähtyä ihmettelemään itseään. Ymmärtää ei tarvitse. Lähellä villiä sydäntä kyseenalaistaa totunnaiset sukupuoliroolit ja sukupuolen yleensäkin. Lispector onkin länsimaisten feminististen kirjallisuudentutkijoiden lemmikki, eikä ihme.
”Ennen muuta selvisi, mikä oli tuo jatkuva liike hänen olemuksensa pohjalla – tuo joka nyt voimistui ja muuttui tärinäksi. Tuo liike, jonka jokin elävä asia aiheutti yrittäessään päästä vedestä ja saada henkeä.”
Naisen kasvutarina on pintatasolla yksinkertainen. Siinä yllättävänkin keskeisessä roolissa ovat miehet: Joanan isä, opettaja, aviomies Otávio ja kaitakasvoinen vieras mies. Joanan aktiivinen ja omaan intuitioon luottava tietoisuus piirtää kuitenkin jatkuvaa rajaa itsen ja toisten välillä. Hän ymmärtää jotain syvempää, eikä se ole helppoa ajassa, jossa nainen on yhtä kun vaimo. Jossa toivotaan, että turhautumisesta kasvaa vakio.
Romaanin arkiset kehykset mahdollistavat tuokiokuvien syvyyden ja ihmetyksen. Lispector ammentaa romaanihenkilöiden mielen kuvia merestä ja luonnosta, hiljaisuudesta ja musiikiksi yltyvästä todellisuudesta. Sekä tietysti Joanan sydämestä, joka liekehtii.
Tärkeimmäksi Lähellä villiä sydäntä -teoksessa nousee kieli. Lispectorin lyyrinen kieli juoksee kuin mieli. Se ei noudata minkäänlaisia sääntöjä, se virtaa kuin puro, laajenee, tiivistyy, pulppuaa taas. Sitä koettaa tavoittaa – eikä sittenkään halua, ei aivan.
Kirjailija onkin sanonut, että kieli alkaa hänelle siitä, mihin sanat päättyvät, sanojen välistä, sieltä missä oleminen alkaa. Hän etsii kielellä sitä, mitä ei voida sanoa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008