Ehkä olet kuullut, että Himalajan eristäytynyt pikkuvaltio Bhutan mittaa kehitystään bruttokansantuotteen sijaan onnellisuusindeksillä. Tai että maa vaatii matkailijoilta 200 Yhdysvaltain dollarin maksun päivässä suojellakseen luontoaan ja kulttuuriaan liialliselta turismilta.
Mutta oletko kuullut, että Bhutan on ajanut yli satatuhatta asukastaan maasta pois?
”Tiettyä etnistä ryhmää on vainottu, siihen on kohdistettu syrjivää lainsäädäntöä, ja tarkoituksena on ollut siirtää ryhmä pois maasta”, Richard Skretteberg Norjan pakolaiskomiteasta kertoo.
”Tämä on etninen puhdistus. Tätä samaa on tapahtunut Balkanilla ja eri Afrikan maissa, mutta Bhutanissa se ei ole saanut kansainvälistä huomiota.”
Yli satatuhatta bhutanilaista maan etnisesti nepalilaisesta vähemmistöstä eli lhotshampoista asuu pakolaisleireissä naapurimaassa Nepalissa. Tämä on noin kuudesosa Bhutanin koko väestöstä.
”Yksikään pakolainen ei ole saanut palata.”
Yksi valtio, yksi kansa?
”Mielikuva Bhutanista on, että se on hyvin harmoninen maa”, Skretteberg sanoo.
Bhutanissa vallitsikin pitkään suhteellinen harmonia sen lukuisten etnisten ryhmien välillä, selviää Skrettebergin toimittamasta, Norjan pakolaiskomitean tänä vuonna julkaisemasta raportista.
Etnisesti nepalilaisia lhotshampoja muutti Etelä-Bhutaniin alun perin 1800-luvulla. 1960-luvulta lähtien Bhutan myös värväsi tuhansia nepalilaisia työvoimaksi maahan.
Lhotshampat ovat uskonnoltaan pääasiassa hinduja, kun taas suurin osa bhutanilaisista on buddhalaisia. Bhutan onkin perinteisesti ollut monikulttuurinen – alle miljoonan asukkaan maassa puhutaan yli kahtakymmentä kieltä.
Vuoden 1958 kansallisuuslain ansiosta monista lhotshampoista tuli virallisesti Bhutanin kansalaisia. 1980-luku toi muutoksen. Bhutanin valtio ilmoitti, että maan valtakulttuuria oli suojeltava. Valtion mukaan kulttuurinen monimuotoisuus oli uhka pienessä maassa. Kuningas määräsi uuden ”yksi valtio, yksi kansa” -politiikan.
”Bhutanilaisia vaadittiin pukeutumaan kansallispukuun, käyttäytymään tietyn etiketin mukaisesti ja puhumaan virallista kieltä dzhonghkaa”, Nepalin Katmandussa asuva bhutanilainen ihmisoikeusaktivisti Ratan Gazmere kertoo. Gazmere pakeni Bhutanista vuonna 1992.
Bhutanilaiset määrättiin noudattamaan nimenomaan Pohjois-Bhutanin ngalongien kulttuuria. Ngalongit muodostavat Bhutanin valtaeliitin. Gazmere muistuttaa, että ngalongien osuus Bhutanin väestöstä on alle viidennes.
Bhutanilaisuus todistettava
Vuoden 1985 uusi kansallisuuslaki määräsi, että jokaisen Bhutanin asukkaan oli todistettava olevansa oikeasti bhutanilainen.
”Yksi järjettömimmistä tapahtumista 1980-luvulla oli, että todistaakseen bhutanilaisuutensa ihmisten piti asiakirjoin osoittaa omistaneensa maata vuonna 1958. Tämä tapahtui maassa, jossa paperia ei juurikaan käytetä”, Skretteberg kertoo.
Ei riittänyt, että oli asunut maassa kymmeniä vuosia. Eikä auttanut, että pystyi osoittamaan omistaneensa maata sekä vuonna 1957 että 1959; jos asukkaalla ei ollut papereita nimenomaan vuodelta 1958, hän menetti kansalaisuutensa.
Uutta lakia seurasi väestönlaskenta. Väestö laskettiin ainoastaan nepalinkielisillä alueilla, Ratan Gazmere kertoo. Kymmenettuhannet bhutanilaiset menettivät kansalaisuutensa.
Vain asiakirjalla oikeuksia
”Bhutanin viranomaisten mukaan vähemmistöt olivat 1980-luvulla alkaneet vaatia vaikutusvaltaa”, Skretteberg sanoo.
Bhutan on pitkään ollut yksinvaltainen kuningaskunta, vaikka se on viime vuosina siirtynytkin kohti demokratiaa.
”Luulisin, että 1980-luvulla hallitus koki tulleensa tilanteeseen, jossa sen joko piti hyväksyä vähemmistöjen vaatimukset tai taistella niitä vastaan. Se päätti taistella”, Skretteberg pohtii.
1990-luvun alussa tuhannet lhotshampat osoittivat mieltään Etelä-Bhutanissa. Viranomaisten vastareaktio oli ankara. Asukkaiden oli hankittava poliisilta asiakirja, joka oikeutti muun muassa terveydenhuoltoon ja maataloustuotteiden myyntiin. Ilman tätä asiakirjaa asukkaalla ei ollut lainkaan oikeuksia. Poliisi ei myöntänyt asiakirjoja mielenosoituksiin osallistuneille, heidän sukulaisilleen tai jo maasta lähteneiden sukulaisille.
”Kaikki koulut ja monet terveysklinikat lhosthampa-alueilla Etelä-Bhutanissa suljettiin syksyllä 1990. Monista kouluista tehtiin pidätys- ja kidutuskeskuksia”, Gazmere selvittää. Vuoden 1991 alussa Bhutan valtuutti turvallisuusjoukkonsa ajamaan maasta ulos kaikki ”kansakunnan vastaisiksi” luokitellut ihmiset, Gazmere lisää.
”Armeija levitti pelkoa tekemällä joukkopidätyksiä, ryöstelemällä ja polttamalla lhotshampojen taloja, raiskaamalla ja kiduttamalla.”
Bhutanin maanalaiseen ihmisoikeusliikkeeseen osallistunut Gazmere oli jo aiemmin joutunut kokemaan maan uuden politiikan hyvin konkreettisesti. Hänet pidätettiin vuonna 1989.
”Minut otettiin kiinni kotonani keskellä yötä ja vietiin kuulusteltavaksi poliisiasemalle Thimpuun.”
Gazmere kertoo, että häntä hakattiin kepeillä selkään ja lyötiin kasvoihin, polvilumpioihin ja jalkapohjiin. Gazmerelle ilmoitettiin, että hän oli toiminut vastoin kuningasta, maata ja hallitusta. Tästä seuraava kuolemantuomio muunnettiin elinikäiseksi vankeudeksi. Gazmere ja muutama muu aktivisti kuitenkin vapautettiin joulukuussa 1991 kansainvälisen painostuksen ansiosta.
Pakolaiset vailla turvaa
YK:n pakolaisjärjestön Unhcr:n mukaan Bhutanin hallitus ilmoitti joulukuussa 1990, että vaille kansalaisuutta jääneiden lhotshampojen oli lähdettävä maasta. Jopa 108 000 bhutanilaista jätti maan. Bhutanilaiset hakivat turvaa alun perin Intiasta, mutta viranomaiset käännyttivät heidät Nepaliin.
”Intian mielestä tämä on Nepalin ongelma, koska nämä ihmiset ovat alun perin Nepalista”, Richard Skretteberg kertoo. Lhotshampat päätyivätkin pakolaisleireille Nepaliin.
”Nepalin hallitus on sanonut, ettei ihmisiä voi vain viedä maasta toiseen. Nepalin mukaan tämä on Bhutanin ongelma”, Skretteberg sanoo.
Lhotshampojen tilannetta vaikeuttaa se, ettei Nepal ole hyväksynyt yhtäkään pakolaisten oikeuksia turvaavaa kansainvälistä sopimusta. Maalla ei myöskään ole omaa pakolaislainsäädäntöä.
”Pakolaiset ovat täydellisessä epävarmuuden tilassa”, Skretteberg kuvailee.
Apu hiipuu
Unhcr on ollut vastuussa lhotshampojen pakolaisleireistä Nepalissa 1990-luvun alusta lähtien. Pakolaiset ovat riippuvaisia kansainvälisestä avustuksesta, sillä Nepalin viranomaiset eivät anna heidän harjoittaa taloudellista toimintaa. Pakolaisten ja paikallisen väestön välillä on esiintynyt paljon jännitteitä, Skretteberg kertoo.
”Jotkut pakolaiset yrittävät löytää työtä, vaikka se onkin laitonta. Pakolaiset myös keräävät polttopuuta samoissa metsissä kuin paikalliset. Ongelmat johtuvat lähinnä resurssien vähyydestä.”
Skrettebergin mukaan jännitteet ovat viime aikoina tiivistyneet. Kansainvälinen apu on hiipunut, on tultava toimeen entistä niukemmin.
”Tämä on tyypillistä pitkittyneissä tilanteissa. Ongelma saa ensimmäisinä vuosina huomiota, mutta sitten siihen kyllästytään. Apu vähenee, varsinkin jos tilanne ei ole poliittisesti ’kuuma’.”
Unohdettu ongelma
Miksi bhutanilaisten pakolaisten kohtalo on jäänyt niin vähälle huomiolle?
”Ajatellaan, että he vain suojelevat omaa kulttuuriaan. Toisaalta Bhutanilla on tärkeä ystävä, Intia”, Skretteberg pohtii. Intialla ja Bhutanilla on läheinen taloudellinen suhde. Intia ja Bhutan ovat tehneet myös sotilaallista yhteistyötä kapinallisten taltuttamiseksi.
”Bhutan on sotilaallisesti merkittävä Intialle, sillä se on Assamin osavaltion naapuri. Assamissa toimii separatistiryhmittymiä, jotka ovat käyttäneet Bhutanin aluetta toiminnassaan”, Skretteberg kertoo.
Intian taloudellinen ja poliittinen merkitys kasvaa jatkuvasti. Skrettebergin mukaan muut maat eivät pidä pakolaisongelmaa aktiivisesti esillä, sillä ne eivät halua ärsyttää Intiaa.
”Diplomaatit saattavat ajatella, että miksi nostaisimme tämän pienen pakolaisväestön asian näyttävästi esille – 108 000 on pieni luku, kun asioita katsoo laajasta näkökulmasta.”
Bhutan on tänä vuonna saanut myönteistä julkisuutta, sillä se järjesti ensimmäiset demokraattiset vaalinsa.
”Demokraattiset uudistukset ovat silmänlumetta. Niiden tarkoituksena on esittää Bhutan myönteisemmin ja välttää pakolaisongelman kokonaisvaltainen ratkaisu”, Ratan Gazmere sanoo.
”On jäänyt vähälle huomiolle, että noin kuudesosa väestöstä ei saanut äänestää vaaleissa”, Richard Skretteberg selvittää.
Norjan pakolaiskomitean mukaan on todennäköistä, että suuri osa ilman äänioikeutta jääneistä on lhotshampoja. Ratan Gazmere kertoo, että ihmisiä, joilla on sukulaisia pakolaisleireillä, on leimattu ”kansakunnan vastaisiksi”. Gazmeren mielestä on mahdollista, että Bhutan karkottaa vielä lisää asukkaitaan.
Tulevaisuuden toivo?
Lhotshampojen oikeuksia puolustavat järjestöt ovat vaatineet, että pakolaisten paluu Bhutaniin sallittaisiin. Nepal ja Bhutan aloittivat neuvottelut tilanteen ratkaisemiseksi 1993, mutta ne eivät ole edistyneet.
Vuonna 2003 bhutanilaisviranomaiset vierailivat yhdellä pakolaisleirillä ja ilmoittivat, että vain hieman yli kaksi prosenttia leirin pakolaisista oli aitoja bhutanilaisia. Nämäkään pakolaiset eivät ole saaneet palata. Norjan pakolaiskomitean mukaan Bhutan on toistuvasti viivytellyt neuvotteluja.
Vuosi 2006 kuitenkin toi toiveikkaan käänteen. Yhdysvallat ilmoitti ottavansa ainakin 60 000 pakolaista, ja Kanada ja Norja ovat myös lupautuneet vastaanottamaan pakolaisia. Unhcr:n mukaan noin 1 400 lhotshampaa on jo lähtenyt leireiltä uusiin kotimaihinsa. Lähes 40 000 pakolaista on ilmoittanut halustaan lähteä kolmanteen maahan.
Richard Skretteberg huomauttaa, että Nepaliin jää huomattava määrä bhutanilaisia pakolaisia, vaikka Yhdysvallat ottaisikin heitä vastaan 60 000 ja muut maat yhteensä 15 000 – 20 000.
”Pakolaisleireillä on yhä enemmän poliittisesti aktiivisia militantteja, joiden mielestä kenenkään ei pitäisi siirtyä asumaan kolmanteen maahan. Militantit jäävät leireihin. Mitä heille tapahtuu?”
Ratan Gazmere suhtautuu varovaisen myönteisesti pakolaisten mahdollisuuteen siirtyä asumaan kolmanteen maahan. Paluu Bhutaniin on lähitulevaisuudessa hyvin epätodennäköistä. ”Ihmisten elämän on parannuttava siitä, mitä se on ollut viimeiset 17 vuotta.”
Samalla pakolaisten lähteminen on suuri vaara. ”Nyt kun pakolaisten asuttaminen kolmansiin maihin on alkanut, eikä kansainvälinen yhteisö tee käytännössä mitään painostaakseen Bhutania, maa saattaa jatkaa etnisiä puhdistuksiaan”, Gazmere varoittaa.
Kansainvälinen oikeus hampaaton
Nepalin pakolaisleireillä asuvat lhotshampat ovat valtiottomia. Mikään valtio ei tunnusta heitä kansalaisikseen.
”Valtiottomien pakolaisten asema on äärimmäisen heikko. Heidän tilanteensa on erityisen ongelmallinen Nepalissa, sillä maa ei ole hyväksynyt YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskevaa yleisopimusta”, pakolaisoikeuteen erikoistunut julkisoikeuden assistentti Eeva Nykänen Turun yliopistosta kertoo.
Nepalilla on siis käytännössä vain hyvin vähän velvoitteita pakolaisia kohtaan. Nykäsen mukaan kansainvälinen oikeus on hampaaton myös suhteessa Bhutaniin. Maalla ei ole oikeudellista velvoitetta ottaa lhotshampoja takaisin.
”Juridisesti ei voida tehdä mitään. Ratkaisu on poliittisesta tahdosta kiinni, mutta harvalla valtiolla on halua puuttua siihen.”
Nykänen painottaa, että kansainvälinen oikeus on yhä pitkälti valtioiden omasta tahdosta kiinni. ”Jos valtio ei itse halua sitoutua kansainvälisoikeudellisiin sopimuksiin, sitä ei voida velvoittaa sitoutumaan.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008