”Tasan kahdeltatoista ja sitten toinen puoli yhdeltä”, vastataan minulle San Carlosin bussien aikatauluista. Kello on paria minuuttia ennen puoltapäivää. Hotkin lounaan ja ryntään rinkkani kanssa puolen kilometrin päähän bussipysäkille.
Nicaraguaan kierrätettyjä vanhoja yhdysvaltalaisia koulubusseja tulee parin minuutin välein pysäkkinä toimivaan kuumaan ja pölyiseen risteykseen. Keltaisissa busseissa lukee vielä yhdysvaltalaisen kaupungin tai koulun nimi muistutuksena linja-auton aiemmasta elämästä. San Carlosin bussia ei kuulu.
Iltapäivä-viideltä, juuri kun suunnittelen siirtäväni matkaa päivällä, ilmestyy bussi, jonka apupoika huutaa etuovesta “San Carlos, San Carlos, San Carlos”.
Bussi on täynnä. Työnnän itseni takaovesta puoliväkisin sisään. Löydän lattialta paikan vain yhdelle jalalle, toiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa. Onneksi bussissa on katonrajassa tanko, johon tukeutumalla voin pitää itseni pystyasennossa.
Tiiviissä tilassa seisoo ainakin neljä-viisikymmentä ihmistä, istumassa on lähes yhtä monta. Kanssamatkustajani keskustelevat. Yllätyksekseni huomaan, että lähes kaikkien määränpää on Nicaraguan eteläinen, vauraampi naapurimaa Costa Rica. Bussilla pääsee vain Nicaraguan puolelle. Raja on ylitettävä jalan. Joulun ja uuden vuoden vietto kotona on ohi ja nicaragualaisten on palattava työpaikoilleen maatiloille ja rakennustyömaille naapurimaahan.
Rajan ylittäminen laittomasti on helpointa rajajoen metsäalueilla. Miehet – suurin osa on miehiä – vertailevat työvuosia, palkkaa, elintasoa, nicaragualaisiin kohdistuvaa syrjintää ja laittomuuteen liittyvää epävarmuutta.
Lomamatkani on muille osa matkaa takaisin laittoman siirtolaisuuden epävarmuuteen.
Matkaa Juigalpan tienristeyksestä eteläiseen San Carlosin kaupunkiin on noin sata kilometriä. Hiekkatie on huonossa kunnossa ja bussi pääsee kahden rengasrikon jälkeen perille puoli yhdeltä yöllä. Viimeisen tunnin aikana ihmisiä jää pois, ja pääsen hetkeksi istumaan. Olen väsynyt ja päätän nukkua seuraavana aamuna pitkään ennen kuin selvitän, miten jatkan matkaani San Carlosista rajajokea pitkin Nicaraguan Indio Maíz -luonnonsuojelualueelle, joka on matkani määränpää.
Matkustajat toivottavat toisilleen menestystä, kun tiemme erkanevat aamuyöstä.
Paria päivää myöhemmin olen kolmen muun turistin kanssa päiväretkellä. Seuraamme opastamme Pedroa liian suurissa lainakumisaappaissa. Pedro näyttää meille ”käveleviä puita”, jotka siirtyvät paikasta toiseen kasvattamalla itselleen uudet juuret, lihansyöjäkasvin ja pienenpieniä myrkyllisiä sammakoita. Polku kiemurtelee etelään metsän keskellä. Juuri kun saavumme evästauolle pieneen kylään, oppaamme osoittaa metsässä liikkuvaa viiden miehen ryhmää.
”Nicaragualaisia menossa Costa Ricaan töihin. Täällä on helppo ylittää raja, polku menee suoraan rajan yli ja valvontaa on vähän.”
Olen tunnistavinani miehistä yhden. Onko hän sama mies, jonka kanssa tungeksin yli seitsemän tunnin ajan bussissa? Ulkonäkö ja vaatteet ovat identtiset, mutten voi olla varma. Nostan käden vilkuttaakseni. Yksi turisteista ottaa valokuvan.
Tuntuu hölmöltä, että tirkistelemme nicaragualaisia siirtolaisia samalla kiinnostuksella kuin sademetsän luontoa.
Kylässä rouva Melba tarjoaa vastapaistettuja maissileipiä ja kertoo olevansa talossa yksin äitinsä ja lastenlastensa kanssa – tytär on miehensä kanssa rajan toisella puolella sesonkitöissä. Costa Ricassa palkat ovat paremmat, ja töitä on enemmän. Costa Ricassa arvioidaan olevan yli 250 000
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008