elokuu 2008 - Maailman Kuvalehti

Länsi-Saharan hengenvaarallinen hiekkaleikki

SUSAN VILLA

Algerian puolella pakolaisleireissä asuu noin 200 000 sahrawia.

Laayoune näyttää aluksi melko tavalliselta kaupungilta, mutta pikkuhiljaa näkymä alkaa saada säröjä. Epäluuloisia katseita, nopeasti maalattuja Marokon-vastaisia iskulauseita talojen seinillä. Pahannäköinen arpi naisen käsivarressa muistona mielenosoituksesta, kyyneleitä kesken puheensorinan. Kuiskattuja kehotuksia soittaa tiettyyn numeroon, vaivihkaa käteen sujautettuja pikkulappusia, joille on rustattuja sähköpostiosoitteita.

Ja jossain täällä on pahamaineinen vankila, Carcel negra, jonne on teljetty saharalaisia ihmisoikeuspuolustajia.

Miehitetty osa Länsi-Saharaa elää Marokon tiukassa otteessa. Viranomaiset eivät ole päästäneet alueelle vapaasti ihmisoikeustarkkailijoita tai toimittajia. Viime vuonna Laayounessa juttumatkalla ollut ruotsalainen toimittaja passitettiin vankilan kautta pois maasta.

Pääsen itse alueelle, koska matkaan viranomaisten hyväksymässä seurassa ja tapaan virallisesti hyväksyttäviä tahoja. Järjestely ei kuitenkaan estä kuulemasta myös toisenlaista totuutta, jota tihkuu viranomaisten ohi.

Toisenlaista totuutta voi myös lukea sivukaupalla ihmisoikeusjärjestöjen ja YK:n raporteista, jotka kertovat Länsi-Saharan kurjasta ihmisoikeustilanteesta. Ilmaisunvapautta ei ole, ja itsenäisyyttä ja Polisario-liikettä kannattavia vangitaan sekä pahoinpidellään herkästi. Jopa Laayounen kouluissa vartioivat poliisit, jotka tarkkailevat, etteivät lapset tee mitään Marokon-vastaista.

Lähtö millä tahansa tavalla

Suurin osa miehitysalueella elävistä sahraweista kannattaa alueen itsenäisyyttä. Etenkin nuoret ja koulutetut toivovat oman maan antavan työtä ja paremman tulevaisuuden.

”Tiedäthän, ettei meillä ole vapautta sanoa ja tehdä, mitä haluamme. Voin soittaa sinulle ja kertoa, mitä ajattelen”, kuiskii nuori opiskelija Abdullah, kun kyselen hänen ajatuksiaan itsenäisyydestä.

Marokon valtaa kannattavien mielestä nuoret ovat naiiveja uskoessaan Polisarioon ja siihen, että itsenäisyys parantaisi heidän elämäänsä.

”Ei Länsi-Saharalla ole mitään edellytyksiä toimia itsenäisenä valtiona. Tänne tarvitaan kyllä lisää työpaikkoja ja muita parannuksia, mutta niitä ei tuo itsenäisyys. Länsi-Sahara on aina ollut osa Marokkoa”, yksi vanhimmista sahrawien heimojohtajista Sheikh Mohamed Fadal toteaa painokkaasti.

Hän sanoo Polisarion antavan nuorille tukun tyhjiä lupauksia värvätessään heitä riveihinsä. Fadal ja muut heimojohtajat puhuvat näyttävästi ja vakuuttavasti, mutta Marokon uskotaan ohjailevan heidän mielipiteitään silkalla rahalla.

Puolueettomastikin ajateltuna itsenäisyyteen liittyy paljon ylimitoitettuja odotuksia, mutta selvää on, ettei nuorten halu muutokseen ja parempaan tulevaisuuteen ole kevyttä haihattelua. Odottaessaan Länsi-Saharan itsenäisyyttä monet nuoret haaveilevat lähtevänsä ulkomaille. Abdullahkin unelmoi Espanjasta tai Egyptistä.

Mieleen nousevat Tahar Ben Jelloun romaanin Lähtö sanat nuorista marokkolaisista: Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisu-neena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä… Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet.

Lähes joka yö joku nuori yrittää laittomasti ja henkensä kaupalla matkata meren yli Kanariansaarille.

Politiikan pelinappula

Elämä miehitetyssä Länsi-Saharassa ei ole helppoa, mutta sitä se ei ole myöskään Algerian puolella pakolaisleireillä asuville sahraweille. Neljässä leirissä noin 200 000 pakolaista elää lähes täysin kansainvälisen avun varassa. Muun muassa Suomi tukee heitä 300 000 eurolla YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n kautta.

Apua tarvittaisiin leireille paljon nykyistä enemmän. YK:ta ja EU:ta on syytetty siitä, että ne käyttävät apua poliittisesti hyväkseen. Kritiikin mukaan apuhanaa sopivasti vuoroin avaamalla ja sulkemalla sahrawien toivotaan luopuvan itsenäisyystoiveista. Toisaalta kansainvälisen avun on myös syytetty tukevan ensisijassa Polisarion johtoa, sillä itsenäisyysliikkeen sanotaan vievän suuren osan avusta ja jakavan pakolaisille vain rippeet.

Länsi-Saharan tilannetta käsitellään usein vain humanitaarisena ongelmana, vaikka taustalla ovat suuret poliittiset ja taloudelliset intressit. Pelaajia Länsi-Saharassa riittää. Vaikka Länsi-Sahara näyttää päällisin puolin olevan vain hiekkaa, alueella on todellisuudessa valtavat luonnonrikkaudet: fosfaattia, rautaa ja uraania.

Marokko on Yhdysvalloille tärkeä kumppani terrorismin vastaisissa toimissa, eikä USA siten kritisoi tilannetta, vaikka amerikkalaisten omat raportit kertovat useista ihmisoikeusloukkauksista alueella. Myös EU on kovin hiljaa Länsi-Saharasta, sillä unionimaat suhtautuvat siihen eri tavoin. Esimerkiksi Espanja ja Ranska ovat selkeästi Marokon takana.

Heimopäällikkö Fadal puolestaan nostaa esille Algerian merkityksen. ”Varsinainen riesa kiistassa ei ole Polisario vaan Algeria, joka tukee liikettä. Algeriaa pitäisi painostaa lopettamaan tukensa.”

Tukahduttava tilanne

”Laayounessa voi aistia ilmassa paljon turhautumista, huomaatko?” Abdullah kyselee.

Abdullahin mukaan monet Polisarion kannattajat ovat valmiita tarttumaan aseisiin, jollei tilanne ala muuttua. Viestejä turhautumisesta kuuluu muualtakin. Viimeksi viime vuoden joulukuussa Polisario uhkasi aloittaa taistelut uudelleen.

Maaliskuussa Marokko ja Polisario neuvottelivat Länsi-Saharan kohtalosta YK:n johdolla Yhdysvalloissa. Neuvottelut päättyivät ilman edistystä. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon totesi olevansa erityisen huolestunut Länsi-Saharan pakolaisten olosuhteista ja toivoi turvallisuusneuvoston painostavan osapuolia neuvottelemaan ilman ennakkoehtoja.

Ki-moon ei ottanut kantaa Länsi-Saharan statukseen, mutta YK:n pääneuvottelija Peter Van Walsum sanoi turvallisuusneuvostolle pitävänsä alueen itsenäistymistä epärealistisena, koska Marokon kanta ei näytä horjuvan.

Polisarion johto tuomitsi Walsumin kommentin ”naurettavaksi” ja ilmoitti ajavansa yhä itsenäisyyttä. Neuvottelut junnaavat edelleen paikoillaan ja osapuolet jatkavat kiivasta toistensa lokaamista ja sympatian kalastelua, jo yli kolmattakymmenettä vuotta.

Taistelu itsenäisyydestä

Marokko miehitti Länsi-Saharan vuonna 1975 Espanjan vetäydyttyä alueelta. Länsisaharalaiset, sahrawit, järjestäytyivät Polisario-liikkeen riveihin taistelemaan Marokon valtaa vastaan, ja Polisario julisti Saharan demokraattiseksi arabitasavallaksi 1976. Osa sahraweista pakeni Algerian puoleiselle aavikolle Tindoufin alueelle.

Marokko ja Polisario sopivat aselevosta 1991, jonka jälkeen YK lähetti alueelle rauhanturvajoukot valvomaan aselepoa ja valmistelemaan kansanäänestystä Länsi-Saharan kohtalosta.

Kansanäänestystä ei ole vieläkään saatu järjestettyä, sillä Marokko ei ole hyväksynyt Länsi-Saharan täydellistä itsenäistymistä yhtenä vaihtoehtona ja toisaalta osapuolilla on ollut hankausta siitä, kenellä on oikeus äänestää.

Tilanne seisoo paikoillaan yhtä tylysti kuin Marokon Länsi-Saharaan rakentama muuri, joka jakaa alueen Marokon miehittämään alueeseen ja Polisarion vaikutuspiiriin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Ilman syntymätodistusta et ole egyptiläinen

Egyptin parlamentissa käytiin alkukesällä kiivas taistelu. Kyse oli naisten ja lasten oikeusturvaa koskevasta lakiuudistuksesta.

Kiihkein kädenvääntö käytiin vanhoillisten ja uudistusmielisten edustajien välillä uudesta perhelain artiklasta. Lopulta läpimennyt artikla oikeuttaa äidin anomaan lapselleen syntymätodistusta – vaikka lapsi olisi syntynyt avioliiton ulkopuolella, ja siinäkin tapauksessa, että isä on tuntematon.

Molemmat ovat kuin kirosanoja suurimmalle osalle egyptiläisistä, olivatpa he vanhoillisia tai ei, muslimeja tai kristittyjä.

”Jos äiti ei pysty todistamaan lapsensa isän henkilöllisyyttä, äiti on huora!” yksi kansanedustajista sanoi.

Egyptin tärkeimmän islamilaisen instituution, maltillisena tunnetun Al-Azharin yliopiston uskonnolliset johtajat ovat vakuuttaneet uuden artiklan olevan sharian, eli islamilaisen lain mukainen. Vanhoilliset kuitenkin syyttivät uudistusmielisiä islamin vastaisten, länsimaisten arvojen istuttamisesta Egyptin lainsäädäntöön. He syyttivät uudistajia myös prostituution laillistamisesta.

”Naiset voivat artiklan suomina harrastaa avioliiton ulkopuolisia suhteita pelkäämättä rangaistuksia ja synnyttää ’laittomia’ lapsia”, yksi edustajista sanoi.

Todistus tuo oikeuksia

Lakiehdotuksen pani alulle Egyptin presidentin puolison Suzanne Mubarakin johtama Kansallinen lapsuus- ja äitiysasioiden neuvosto. Sen mukaan lapsen ei pitäisi kärsiä vanhempiensa tekemistä virheistä.

Syntymätodistus ei nimittäin ole mikä tahansa paperilappu. Se on egyptiläisen kenties tärkein asiakirja. Se tekee lapsesta kansalaisen ja oikeuttaa hänet valtion tarjoamiin palveluihin kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Ilman todistusta lasta ei käytännössä ole olemassa.

Lasten oikeuksia puolustavat järjestöt syyttivätkin vanhoillisia todellisuuden pakoilusta. Järjestöjen mukaan Egyptissä saattaa olla kymmeniä tuhansia avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia vailla syntymätodistuksia ja sen suomia oikeuksia.

15 000 syntymätodistuskiistaa odottaa käsittelyä tuomioistuimissa, mutta ne ovat vain murto-osa todistuksettomien lasten todellisesta määrästä.

Tytöt ajautuvat kadulle

16-vuotias Fatima myy sitruunoita vilkkaan kairolaisen aukion laidalla. Hänellä on pieni lapsi sylissään.

”Minut käännytettiin pois, kun menin hakemaan lapselleni rokotuksia”, Fatima kertoo.

Työn lisäksi myös Fatiman koti on kadulla. Suurin osa syntymätodistuksettomista onkin katulapsia.

”Yksi kolmasosa katulapsista on nyt 10-15-vuotiaita tyttöjä tai heidän jälkeläisiään. Tytöt myös tulevat kadulle yhä nuorempina”, kairolainen lastenlääkäri Hanna Abuelghar kertoo.

Abuelghar on erikoistunut kadulla elävien teini-ikäisten tyttöjen ja heidän lastensa ongelmiin. Hän on toiminut kahdeksan vuotta Hope Villagessa, joka on Egyptin suurin katulapsia auttava järjestö.

Abuelghar pitää tyttöjen osuuden nopeaa kasvua suhteessa katulasten määrään viime vuosien aikana erityisen huolestuttavana. Hän uskoo, että syy on Egyptin perheiden syvenevässä köyhyydessä.

Äideillä vähän vaihtoehtoja

Abuelgharin mukaan kadulla elävät nuoret tytöt kuuluvat riskiryhmään. He ovat erityisessä vaarassa tulla raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja synnyttää ”laittomia” lapsia.

”Tytöt pariutuvat kadulla elävien poikien kanssa. Se voi suojata muilta pojilta”, Abuelghar sanoo.

Seksi on joskus myös selviytymiskeino tytöille, vastine ruoasta tai suojasta kadulla. Unicefin tutkimuksen mukaan yli puolet tytöistä joutuu raiskauksen uhriksi heidän ensimmäisen katuvuotensa aikana.

”Tytöille jää usein lapsi huollettavaksi, oli kyseessä suhde tai raiskaus. Suurimmassa osassa tapauksista nuori äiti ei tiedä, kuka hänen lapsensa isä on, tai isä on kieltänyt isyytensä”, Abuelghar tiivistää.

Abuelgharin mukaan lakiuudistuksesta eivät hyödy pelkästään lapset. Uusi artikla kohentaa merkittävästi myös kadulla elävien nuorten äitien asemaa.

Ennen lakiuudistusta äideillä ei ollut montaa vaihtoehtoa. Lapsen tulevaisuutta ajatellen äidin oli parasta hylätä vastasyntynyt kadulle, josta valtion viranomaiset saattoivat poimia sen turvaan. Huostaanotetut lapset nimittäin saavat todistuksen automaattisesti.

Äitiä myös uhkasi syyte prostituutiosta Egyptin ”irstailun ja haureuden” kieltävän lain nojalla, jos hänellä ei ollut esittää syntymätodistusta.

Aborttikin on Egyptissä sallittu ainoastaan silloin, kun raskaus vaarantaa äidin elämän. Moni kadulla asuva nuori nainen tekeekin laittoman abortin – usein hengenvaarallisissa olosuhteissa.

Mielipide muuttumassa?

Unicefin mukaan Egyptissä on noin miljoona katulasta. Neljännes on alle 12-vuotiaita ja vain 10 prosenttia on yli 17-vuotiaita.

Kansallisen lapsuus- ja äitiysasioiden neuvoston pääsihteeri, myös lakiuudistuksen äidiksi kutsuttu Mushira Khattab suhtautuu myönteisesti tulevaisuuteen. Hänen mielestään uudistus on vasta alku.

”Lakiuudistukseen johtanut, viisi vuotta kestänyt suunnitteluprosessi ja kampanjointi sen puolesta ovat yhtä tärkeitä kuin nyt saavutettu uudistus”, hän sanoo.

Khattabin mukaan nyt hyväksytty lakiuudistus on virstanpylväs – merkki siitä, että yleinen mielipide Egyptissä on muuttumassa myönteisemmäksi lasten oikeuksia kohtaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Kissan elämää?

MARIE KAJAVA

Mari Koistinen kesytti Villi-kissan. Tuttavuuden alkuaikoina Villi lymyili puskissa ja kynsi niin, että hoitajan oli käsiteltävä sitä puutarhahansikkain. Mutta kun Koistinen vietti sen kanssa sinnikkäästi aikaa, kissa heltyi lopulta.

Pusikossa vilahtaa jokin tumma. Pusikko naukuu. Pian rahisee ja vihreiden lehtien joukosta tassuttelee esiin kissa. Sen nimi on Villi.

Kovin villiltä ei Villi vaikuta, kun Mari Koistinen kaappaa sen syliinsä. Hän on kissankesyttäjä. Mutta myös eettisen kuluttamisen äänitorvi.

Miau, sanoo Villi laiskasti. Alkaa sataa, kissa sipsuttaa sisään. Tällaiset hetket, piilossa Helsingin Torkkelinmäellä, ovat kaukana ympärillä vellovasta kulutusyhteiskunnasta. Ne ovat yksinkertaista ja puhdasta vapaata aikaa.

Kuluttamisesta, siis rahapuolesta, Koistinen puhuu ja kirjoittaa työkseen: lehdissä, erilaisissa tilaisuuksissa ja ennen kaikkea internetin blogeissaan.

”Minua kiinnostaa kuluttajakäyttäytyminen – se, miksi ihminen toimii niin kuin toimii – ja eri tavalla kuin sanoo toimivansa”, Koistinen summaa naurahtaen. Niin hänkin tekee. Ostaa esimerkiksi kenkiä aivan liian paljon.

Perunankuoretkin kiertoon

”Sovitin vaatekaupan alennusmyynnissä takkia ja peilailin itseäni. Samoja hyllyjä tutkiskelleet kaksi naista yltyivät kehumaan:

’Voi kun se on hieno ja sopii sinulle niin hyvin! Tuo vihreä pukee sinua, ja takki istuukin mainiosti. Ja oikein kiva muutenkin, nätti kangas ja leikkaus.’

Kiittelin kehuista ja totesin, että pakko kai tämä on ostaa. En minä takkia tosin lähtenyt hankkimaan, mutta jos sovelias yksilö tulee vastaan, niin ei tilaisuutta voi jättää käyttämättä.”

Näin kirjoitti nimimerkki Mari Koo Kulutusjuhlat-blogissaan 28.12.2006.

Ehkä Koistisen viehätys piileekin juuri siinä, että hän ei asetu ainoastaan kulutuskriitikon rooliin, katsele korkealta lintuperspektiivistä alennusmyyntien perässä juoksevia. Hän kirjoittaa ja kertoo tasaveroisesti omista valinnoistaan, huonosta omatunnostakin.

Eikä Koistinen usko, että vastuu kulutuskäyttäytymisestä on yhden ihmisen. Vastuu on lainsäädännöllinen.

”Se, että jatkuvasti korostetaan yksittäisen kuluttajan päätöksen tärkeyttä, ei vie mihinkään, jos poliittinen päätöksenteko noudattaa tiettyä ’nurmijärveläistä’ ajattelua.”

Koistinen kuvaa itseään kuluttajana vaaleanvihreäksi egoistiksi. Hän pohtii kulutustaan, mutta usein ostohetkellä pinnalle pulpahtaa oma nautinnonhalu.

Siementilan tytär on pienestä asti nähnyt lähes omavaraisen maaseudun ja sen, miten perunankuoretkin päätyvät eläinten ruoaksi. Hän kolusi lapsena porkkana- ja perunamaiden lisäksi kirpputorit eikä ostanut uutta vaatetta.

”Isä oli tyytyväinen, kun tyttären vaatteisiin ei mennyt rahaa. Äiti oli kauhuissaan, että millaisissa ryysyissä sinä liikut”, Koistinen naurahtaa.

Liperistä Koistinen matkasi lukion jälkeen Jyväskylään, ensin kansanopistoon ja sitten ammattikorkeakouluun opiskelemaan yritystaloutta, koska ”on hyvä tuntea vastustajansa”. Kuluttajaekonomian oppiaineen löytyminen Helsingin yliopistosta oli täysosuma.

Kirpputorin kääntöpuoli

Jo pieni tyttö-Koistinen kirpputoreineen oli aikaansa edellä: nykykulutuksen trendi kun on eettisyys ja ekologisuus. Koko sotkussa piilee kuitenkin koiransa haudattuna.

Kirpputori tai ekokauppa on tietysti kestävämpi vaihtoehto kuin monikansallisen suuryrityksen boutique, mutta hyvän omatunnon ostospaikat oikeuttavat Koistisen mukaan superkuluttamisen.

Kun muutamalla eurolla saa kauniin kukkamekon, ei tule mieleen, että niitä on vaatekaapissa jo kymmenen. Tai kun kahvi on ”fair trade”, paketteja kahmii kaappiinsa viisi pahan päivän varalle. Huipussaan kuluttaja, joka ostaa uuden auton, tekeekin ”ekoteon”.

”Miksi tehdään ekokännyköitä? Miksei tehdä niin hyviä kännyköitä, että ne kestävät kymmenen vuotta käyttöä?” Koistinen kummastelee.

Mikä sitten avuksi?

Koistisen unelmatulevaisuudessa niukkuus on pop. Koska tunne ohjaa kuluttamista, ihmistä on lähestyttävä arvovalinnoista käsin: Ideaali-ihminen arvostaa aikaa enemmän kuin rahaa. Työntää kätensä multaan ja kunnioittaa perusperunaa.

”Ihmisillä olisi vain vähän tavaraa, ja se tavara olisi laadukasta.”

Tie on pitkä ja kivinen, se on selvä. Koistinen ei enää punnitse sanojaan, harkitse lauseitaan. Hän innostuu, liperiläisyys pukkaa esiin. Kissa hyppää väsyneenä pöydälle, käy lämmittelemään tietokoneen vierelle. Sitten tietokoneen päälle. Se nukahtaa.

”Ihmettelen esimerkiksi sitä, että kaikkialla valitetaan ruoan kalliista hinnasta, mutta toisaalta heitetään samanaikaisesti ruokaa pois, biojätettä on koko ajan enemmän ja enemmän.”

Koistisen mielestä ruoan hinnan pitäisi jopa nousta entisestään, jotta ihmiset oppisivat arvostamaan sitä.

Väylänä blogit

Tiedon lisäksi blogeissa Koistista viehättävät sosiaalisuus ja tietty identiteetin rakentamisen mahdollisuus. Hän myöntää, että blogin pitämiseen liittyy itserakkautta.

”Blogiminä on helposti kiillotetumpi kuva. Blogissa rakennetaan identiteettiä sen kautta, mitä kerrotaan – ja mitä jää kertomatta.”

”… valikoin ja rajaan myös omaan elämääni liittyvää aineistoa harkiten, eikä olisi omankaan etuni mukaista paljastaa kaikkea. Ystäväpiiri tämän toki on kai jo huomannut, joten siltä suunnalta ei tule pyyntöjä jättää jotain kirjoittamatta.

… mietin myös suomalaisten blogaajien keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka tunnetaan ja tiedetään, niin ei silti huudella kaikenlaista toisista. Tämä on tietysti luontaista mille tahansa yhteisölle.”

Näin kirjoitti Mari Koo blogissaan Mari Koo 14.6.2007.

En ollut lapsena nörtti, Koistinen korostaa. Mutta hän olisi ollut onnellinen, jos tuohon aikaan olisi ollut internet. Se olisi tehnyt maaseudun lapsuudesta huomattavasti sosiaalisemman.

Koistinen alkoi lukea blogeja sattumalta, vuonna 2003. Ensimmäinen ”tuttu” blogisti oli omasta liikuntaharrastuksestaan kirjoittava henkilö. Ja kun oli lukenut muiden blogeja, tuntui, että pitäisi perustaa oma, jotta olisi oikeasti mukana porukassa ja voisi kommentoida jollakin järkevällä identiteetillä.

”Blogien tapa valottaa ihmisten elämää kiehtoi: arkista kerrontaa, syvällisempää pohdintaa, tiukkaa asiaa… Blogien kautta ihmiset tulevat kiehtovalla tavalla tutuiksi, vaikkei heistä tietäisi mitään muuta kuin sen, mitä blogissa paljastavat.”

Kun Koistinen kirjoitti ensimmäisen bloginsa 2004, häntä ujostutti. Hän ei kehdannut kertoa kenellekään ja pelkäsi äitinsä löytävän blogin. Nykyään hän on siirtynyt anonyymistä blogistista tunnistettavaksi puhetorveksi. Hän kirjoittaa yhteensä neljää blogia – tiukkaa asiaa ja inhimillistä rönttöarkea.

”Olen oppinut tosi paljon blogeista. Niistä voi lukea jo kertaalleen pureskeltua tietoa, ei vain median kaltaista auktoriteetin ääntä.”

Suuret tulot vai pienet menot?

Villi seuraa pihan elämää pieneltä parvekkeeltaan, joka sille on rakennettu ikkunan yhteyteen.

Koistinen ei omista asuntoa eikä Villiä, vaan niiden omistaja on ulkomaankomennuksella. Kaikki ovat tyytyväisiä: Koistinen saa edullisen asunnon ja Villi hyvän hoidon.

Juuri asuminen on, liikenteen ja lihansyönnin lisäksi, olennainen kulutusvalintojen paikka. Miksi jokaisella suomalaisella pitäisi olla 50 neliötä liikkumatilaa, Koistinen pohtii. Ovatko neliöt yhtä kuin laatu? Tai miksi omakotitalo on suomalaisten ihanne edelleen?

”Onneksi se että ei matkustele tai omista omaa autoa, ei enää välttämättä tarkoita, että on köyhä, vaan että ajattelee ympäristöä.”

”Pakollisten” ulkomaanmatkojen, yksityisautojen tai asuinneliöiden sijaan – jotka kaikki vaativat rahaa ja tiukkaa työntekoa – ideaali-ihminen viettää aikaa.

”Ajankäyttö olisi eri tavoin laadukasta, kun rahaa ei olisi niin paljon. Moni valittaa kiirettä ja suorittamispakkoa niin töissä kuin vapaa-ajallakin, ja materialismia kauhistellaan. Puheissa myös toistellaan sitä, miten tärkeitä ovat perhe, ystävät, harrastukset, arki – ja siltikään niihin ei olla valmiita panostamaan teoissa.”

Koistinen painottaa sitä, että jos puheista siirryttäisiin oikeasti käytäntöön, jatkuvan kiireen ja tavaran hamstraamisen sijaan vietettäisiin aikaa kotona ja sen lähistöllä. Se ei vaatisi suuria omaisuuksia. Ja kun rahaa on vähemmän, sen käyttöä yksinkertaisesti joutuu miettimään tarkemmin.

”Mutta tietysti ihmiset ovat turvallisuushakuisia ja yhteiskunta tukee tietyntyyppistä toimintaa, joten muutokset ovat yksilötasollakin todella hankalia.”

Koistiselle laatuaikaa on kavereiden kestitseminen ja kokkaaminen – jos joku vaan tiskaisi. Hän viihtyy Kallion kapakoissa, mutta on onnekseen laiska matkustamaan. Ennen kaikkea Koistinen on ylpeä Villi-kissan kesyttämisestä.

Ensi alkuun kissa kynsi Koistista, ei antanut ottaa kiinni, lymyili ainoastaan puskissa. Mutta kun sen kanssa on viettänyt aikaa, se on kesyyntynyt.

Positiivisesti laiska?

Suomalainen tekee mielellään: puuhailemme, nikkaroimme, matkustamme, harrastamme, kulutamme. Laiskottelu ja ”ei minkään tekeminen” ovat kulttuurissamme lähes kirosanoja.

Villi-kissa kehrää taas tietokoneen päällä. Se venyttelee laiskasti nautiskellen. Ehkä avain kuluttamisen problematiikkaan löytyisikin kissasta: positiivisella tavalla laiskasta kuluttamisesta, ei laiskuudesta vaan rauhallisesta ajan viettämisestä, katselemisesta, haistelemisesta, torkuskelusta?

”Eiköhän jokainen kissan tai koiran omistaja ole useinkin katsellut kateellisena lemmikkiään ja ajatellut, että haluaisi elää tuollaista elämää, huoletonta ja rentoa olemista, yksinkertaisissa perusasioissa pysyttelemistä”, Koistinen hymyilee.

Toisaalta hän teroittaa, että kissat vain ovat kovin itsekkäitä olentoja, joten sikäli kuluttajilta toivoisi vähän suurempaa – kaikkien hyvinvointiin liittyvää ajattelua. Työntekoakin, mutta niin, että se olisi mielekästä ja itseään, osaamistaan, aivojaan voisi käyttää hyödyksi. Toiset perunamaalla; toiset toimistoissa.

”Mutta tietysti kissojen elämäntyyli on hyvä esimerkki: ei turhaa stressiä, itsestään huolenpitämistä, hetkessä elämistä, tunteiden avointa osoittamista omalle ’laumalle’.”

Positiivisesta laiskuudesta kumpuaa Koistisen mielestä paljon hyvää, eikä se vaadi suuren suurta luonnonvarojen kuluttamista.

”Sellaisen elämän toteuttaminen vain on vaikeaa, kun jatkuvasti satelee myös vaatimuksia tehokkuuteen. Kissahan ei tietysti mieti, mitä muut ajattelevat, vaan tekee oman päänsä mukaan”, Koistinen hymyilee.

Villi kierähtää selälleen, sitä on paijattava ja makupalakin kelpaisi. Se sipsuttaa lautasen luo, syö piirakantähteet. Suomalaisella voisi Koistisen mukaan olla suhteellisen hyvät edellytykset joutilaisuuteen. Ehkä paremmat kuin myönnämmekään.

”Ei perus tuulipukutyyppi ole kuluttajana ollenkaan pahimmasta päästä. Sellainen, joka kävelee, makaa sohvalla ja juo kaljaa”, Koistinen naurahtaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Kulttuuripalat

Yksi Etelä-Intian karnaattisen eli klassisen musiikin taitajattarista, Bombay Jayashri esiintyy Helsingin juhlaviikoilla 28. elokuuta. Hän esittää Huvilateltan konsertissa omaa ohjelmistoaan intialaisten lyömäsoitinten säestyksellä – sekä suomalaisen kamariorkesterin kanssa Eero Hämeenniemen tilaussävellyksen Sade ja punainen maa.

Muusikkoperheeseen syntynyt Bombay Jayashri on yksi Intian suosituimmista uuden sukupolven laulajista. Hän on opiskellut perinteistä klassista musiikkia lapsuudestaan saakka.

Eero Hämeenniemen sävellykset perustuvat kaksi vuosituhatta vanhoihin tamilinkielisiin rakkausrunoihin, jotka hän on koonnut sarjaksi ja suomentanut. Yksi runoista, Sempulappeniiraar, on kirjoitettu noin 500 ennen ajanlaskun alkua.

”Sinun äitisi ja minun, koska he ovat tavanneet?

Minun isäni ja sinun, mitä sukua he ovat toisilleen?

Entä sinä ja minä, mitä me olemme?

Kun sade on langennut punaiseen maahan,

ei niitä voi enää erottaa.”

Runon tekijän nimeä ei tiedetä, hänet tunnetaan vain punaisen maan ja sateen runoilijana.

Lisätietoja: www.helsinginjuhlaviikot.fi

Dokumentti öljyselibaatista

Suomalainen dokumentaristi John Webster ahdistui ilmastonmuutoksesta ja päätti toimia – eli ryhtyä öljydieetille. Hän sai Espoossa asuvan perheensä vakuuttuneeksi siitä, että heidän on luovuttava öljyn käytöstä, mutta heidän ei tarvitse luopua keskiluokkaisista elämäntavoistaan. Öljyttömästä vuodesta syntyi dokumenttielokuva Katastrofin aineksia.

Katastrofin aineksia nähdään elokuussa Espoo Ciné -elokuvafestivaalilla ja myöhemmin syksyllä elokuvateattereissa.

Dokumentin perustavanlaatuinen ongelma on tietysti se – kuten Websterin pikkupoika toteaa – että isi on kuvannut dokumentin kameralla. Jossa on muovia.

Espoo Ciné 19.-24. elokuuta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Siedätyshoitoa?

Ystäväni muutti kerrostaloon, jossa hänen naapurinsa soittaa musiikkia öisin. Konemusiikkia. Se kuuluu korvatulppienkin läpi.

Suvaitsevaisuudesta puhutaan usein monikulttuurisuuden tai rasismin yhteydessä. Tutkija Olli Löytty ehdottaa teoksessaan Maltillinen hutu, että suvaitsevaisuuden sijaan alettaisiin käyttää sietämisen käsitettä.

Unohdetaan kuitenkin tällä kertaa monikulttuurisuus ja puhutaan ihan vaan ihmisistä. Siitä, miten laiskoja me olemme, jos meidän ei tarvitse kiinnittää huomiota käytökseemme tai toiseen ihmiseen. Siitä, miten narsistisia olemme ja pidämme huolta vain itsestämme – korkeintaan perheestä ja lähimmäisistämme.

Ystävälläni oli alkuun sietäminenkin koetuksella. Hän koputti naapurin oveen ja ilmoitti, että volyymit alas, pliis. Laittoi korvatulpat syvemmälle.

* * *

Ihminen ei tapaa kulttuuria. Ihminen tapaa toisen ihmisen, yksilön. Eikä sitä yksilöä voi tai pidäkään voida valita itse. Hän voi olla kaupan kassa tai työkaveri, naapuri tai satunnainen vastaankulkija.

Tällaisissa kohtaamisissa sietäminen on minimi. Mutta millainen olisi yhteiskunta, jossa erilaisten ihmisten ei tarvitsisi olla suvaitsevaisia – vaan ainoastaan sietää toisiaan?

Voi olla, että sietämisen käsite toisi ennakkoluuloisille ihmisille jotain hyvää: heitä ei pakotettaisi suvaitsemaan. Riittäisi, että he yksinomaan sietäisivät toista, erilaista ihmistä. Ehkä konflikteja olisi vähemmän.

Toisaalla siintää kauhukuva passiivis-narsistisesta yhteiskunnasta, toinen toisilleen kaukaisista kulkijoista. Käännetäänpä kuppi nurin: miltä sinusta tuntuisi olla toisen mielestä ihmisenä ”ihan siedettävä”?

* * *

Siedätyshoidossa ihminen altistetaan häntä vaivaavalle allergeenille. Näin pyritään kehittämään ihmisen sietokykyä. Ystäväni havahtui eräänä päivänä. Hänen oma elämänrytminsä oli muuttunut naapurin kaltaiseksi. Hänkin kukkui yöt, nukkui päivät.

Ystäväni kulki tien sietämisen kautta suvaitsevaisuuteen. Ja huomaamattaan meni vielä pidemmälle: sopeutui. Ehkä yläkerran kaveri pisti volyymit juuri sen verran alas, ehkä ystäväni korva vain tottui.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Lyhyet palat

Ilmastonmuutos uhkaa Venäjää

Venäjä. Ilmastonmuutos aiheuttaa Venäjällä sekä lisääntyviä tulvia että vesipulaa, selviää Venäjän WWF:n ja brittiläisen kansalaisjärjestön Oxfamin heinäkuussa julkaisemasta raportista. Myös äärimmäisten sääilmiöiden kuten hurrikaanien arvioidaan yleistyvän. Pohjois-Venäjän ikirouta sulaa hiljalleen.

Erityisesti Etelä-Venäjällä esiintyy ilmastonmuutoksen myötä enemmän kuivuutta, joka uhkaa maanviljelyä. Viljantuotanto saattaa tippua vuoteen 2015 mennessä noin 11 prosentilla. Samalla aikavälillä alueen vesivarat saattavat huveta jopa viidenneksellä.

Metsät peittävät suuren osan Venäjän pinta-alasta, mutta niistä ei ole pelastukseksi ilmastokriisiin. Metsät pystyvät imeyttämään enimmillään vain noin 20 prosenttia maan vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä.

Raportissa vaaditaan Venäjää vähentämään kasvihuonepäästöjä huomattavasti. Tätä pidetään realistisena, sillä energiankulutus väheni Venäjällä neljänneksellä vuosina 2000-2005 yksinkertaisten energiansäästötoimien ansiosta.

Matkalle Kashmiriin?

Intia. Kashmirin kiistelty alue Intian ja Pakistanin välissä pyrkii taas houkuttelemaan turisteja. Matkailijat ovat pitkään karttaneet Kashmiria väkivaltaisuuksien pelossa. Nyt Intian puoleisen Jammun ja Kashmirin osavaltion pääministeri Ghulam Nabi Azad haluaa tehdä alueesta kansainvälisen golf-matkailun keskuksen. Myös seikkailulomailijoita houkutellaan.

Tänä vuonna Kashmiriin valmistuu viides golf-rata, johon osavaltio on sijoittanut 6,2 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Heinäkuussa Kashmirissa järjestettiin kansainvälinen melontakilpailu, johon osallistui joukkueita Euroopasta. Myös osavaltion vuorten avaamista kiipeilijöille ja patikoijille harkitaan. Pääsy vuorille on estetty 1990-luvun puolestavälistä lähtien, jolloin kapinalliset kidnappasivat kiipeilijöitä.

Väkivaltaisuudet maanpäälliseksi paratiisiksikin kutsutussa Kashmirissa ovat vähentyneet selvästi viime vuosina. Vuonna 2007 Kashmirissa vierailikin 25 000 ulkomaalaista turistia. Monet länsimaat, Suomi mukaan lukien, kuitenkin edelleen neuvovat kansalaisiaan välttämään Kashmiria.

Sekä Intia että Pakistan vaativat Kashmiria itselleen, ja maat ovat sotineet alueesta kolme kertaa.

Korruptio uhkaa metsiä

Maailma. Ruoan, puun ja bioenergian kasvava kysyntä saattaa johtaa lähivuosina ennennäkemättömään metsien tuhoon, todetaan eri maiden järjestöjen yhteenliittymän, Rights and Resources Initiativen, heinäkuussa julkaistuissa raporteissa. Vuoteen 2030 mennessä tarvitaan yli 500 miljoonaa hehtaaria lisää maata. Suuri osa tästä tulee todennäköisesti trooppisista sademetsistä.

Myös metsiensuojelulla on riskinsä. Ryhmän johtaja Andy White totesi Guardianin haastattelussa, että jos paikallisille ihmisille ei anneta omistusoikeuksia metsään, suuri osa metsiensuojelurahoista saattaa mennä korruptioon. Paikalliset yhteisöt suojelevat metsiä hänen mukaansa paremmin kuin hallitukset.

Ilmastonmuutoksen torjumiseksi muun muassa Britannia ja Norja ovat luvanneet noin 140 miljoonaa euroa metsiensuojeluun Kongon alueella. On todennäköistä, että Kioton sopimuksen jälkeinen ilmastosopimus vaatisi muitakin rikkaita maita maksamaan trooppisten metsien suojelusta.

Postit jakavat apua orvoille

Swazimaa. Swazimaan postit ovat saaneet uuden tehtävän – humanitaarisen avun välittämisen. Unicefin, Pelastakaa lapset -järjestön ja Swazimaan hallituksen viime marraskuussa aloittamassa hankkeessa postien kautta on jaettu rahaa orvoille tai muuten heikossa asemassa oleville lapsille. Hanke kesti puoli vuotta, mutta Unicef suosittelee sen jatkamista vastaisuudessakin.

Tarkoituksena oli antaa lasten huoltajille pankkikortin tapainen sähköinen kortti, jolla nämä voisivat nostaa hallituksen maksaman kuukausittaisen avustusrahan postista. Korttien kanssa ilmeni ongelmia, mutta hankkeen perusajatusta pidettiin toimivana myös käytännössä. Lapsille maksettiin 30 Etelä-Afrikan randia eli noin 2,5 euroa kuukaudessa. Kotitalouksille maksettiin tämän lisäksi 45 randia eli hieman alle neljä euroa kuukausittain.

Swazimaan postiverkosto ulottuu myös maan syrjäseuduille, ja maaseudulla asuvien on helpompi päästä postiin kuin esimerkiksi pankkiin. Posteissa on aiemminkin voinut muun muassa maksaa laskuja.

Unicefin mukaan Swazimaassa jää satoja tuhansia lapsia orvoiksi hiv-epidemian vuoksi. Swazimaan väestöön suhteutetut hiv-tartuntaluvut ovat maailman korkeimmat. Avun tarvetta on lisännyt myös kuivuudesta johtuva ruokapula.

Tytöt vähenevät Intiassa

Intia. Vaurastuminen ei paranna tyttöjen asemaa Intiassa – pikemminkin päinvastoin. Brittiläisen

ActionAid -järjestön mukaan yhä useampi tyttöalkio abortoidaan tai jo syntynyt tyttölapsi tapetaan. Vuodesta 2001 lähtien tyttöjen määrä on jatkuvasti vähentynyt, merkittävimmin taloudellisesti hyvinvoivissa kaupunkilaisperheissä.

ActionAid on julkaissut yhdessä kanadalaisen kehitystutkimuslaitoksen kanssa laatimansa Disappearing Daughters -raportin, jota varten haastateltiin yli 6 000 perhettä viidessä Luoteis-Intian osavaltiossa. Syntyvyyslukuja myös verrattiin valtakunnallisiin tilastoihin. Niiden mukaan jokaista tuhatta poikaa kohden pitäisi syntyä 950 tyttöä. Tutkituissa osavaltioissa tyttöluku jää alle kahdeksansadan.

Abortteihin houkuttelevat helposti saatavat – vaikka jo vuodesta 1994 kielletyt – sukupuolen selvittämiseen käytetyt ultraäänitutkimukset.

Yksi keskeinen syy tyttöjen torjuntaan on myötäjäisjärjestelmä, jonka noudattaminen voi viedä morsiamen perheen perikatoon.

Moitteita Afganistanin avulle

Afganistan. Kansalaisjärjestöt ovat huolissaan YK:n poliittisen ja humanitaarisen toiminnan kytkeytymisestä toisiinsa Afganistanissa. Kuusi kansainvälistä järjestöä kritisoi YK:n Afganistanin avustusohjelmaa, Unamaa.

Järjestöjen mielestä Unama on huolestuttavan vaitonainen Afganistanin pahenevasta humanitaarisestä kriisistä. Moitteita saavat myös Unaman niukat resurssit avun koordinointiin.

Erityisen huolissaan järjestöissä ollaan kansainvälisten sotilasjoukkojen lisääntyvästä osallistumisesta avustusten jakamiseen ja jälleenrakennukseen. Sotilaiden läsnäolo herättää epäilyjä puolueettomuudesta. Viimeisen puolen vuoden aikana ainakin 16 kansalaisjärjestöjen työntekijää on siepattu ja 12 kuollut.

Malarialääkkeistä apua koulunkäyntiin

Kenia. Malarialääkitys parantaa koulumenestystä, tutkijat sanovat. Ryhmä lääketieteen tutkijoita Keniasta, Britanniasta ja Yhdysvalloista tutki ennalta ehkäisevän malarialääkityksen vaikutuksia Länsi-Keniassa. 5-18 -vuotiaille koululaisille annettiin lääkekuuri riippumatta siitä, oliko heillä todettu malariaa.

Malaria-alueella kasvaneilla lapsilla on yleensä vastustuskyky taudille. Tästä huolimatta monilla lapsilla on malarialoisia, jotka saattavat aiheuttaa anemiaa eli punasolujen vähäisyyttä veressä. Anemia voi puolestaan johtaa ajattelukyvyn heikkenemiseen ja tätä kautta huonoon koulumenestykseen.

Tutkitulla alueella Länsi-Keniassa jopa puolella kouluikäisistä lapsista arvioidaan olevan malarialoisia. Koululaisille annettu malarialääkekuuri paransi selvästi heidän keskittymiskykyään opinnoissa.

Malaria on yksi yleisimmistä pienten lasten kuolinsyistä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, mutta sen vaikutuksia kouluikäisiin ei ole aiemmin juurikaan tutkittu. Uusi tutkimus julkaistiin lääketieteen aikakauslehdessä The Lancetissa heinäkuussa.

Nigeria tarvitsee apua veriöljyä vastaan

Nigeria. Veritimantit ovat tulleet tunnetuiksi Hollywoodia myöten. Samasta ilmiöstä on kyse myös veriöljyssä: öljyä kaupataan jotta saadaan aseita, jotka puolestaan mahdollistavat väkivallan.

Nigeria on pitkään ollut Afrikan suurin öljyntuottaja. Se on kuitenkin menettänyt paikkansa öljyä tuottavan delta-alueen konfliktin vuoksi. Tällä hetkellä alueella taistelevat kolmen etnisen pääryhmän puolisotilaalliset joukot valtion joukkoja vastaan.

Nigerian presidentti Umaru Yar’Adua vertaili verisiä aarteita toisiinsa Japanissa rikkaiden maiden G8-kokouksessa. Hänen mukaansa tarvitaan kansainvälistä apua, jotta laiton öljy- ja asekauppa saadaan kuriin. Laitonta kauppaa ohjaavat ihmiset, jotka etsivät halpaa raakaöljyä kansainvälisille markkinoille, presidentti totesi puheessaan.

Öljyn salakuljetuskartelliin kuuluu delta-aktivistien mukaan jäseniä Nigerian valtiollisesta öljy-yhtiöstä, maan hallituksesta, armeijasta ja kansainvälisistä öljy-yhtiöistä. Aktivistien mukaan salakauppaa ei voitaisi käydä ilman hallituksen ja armeijan sekaantumista asiaan. <

Bhutanin munkeille lisää liksaa

Bhutan. Bhutanilaisten lamojen, munkkien ja muiden rekisteröityneiden uskonnonharjoittajien taloudellinen tilanne koheni huomattavasti, kun heille maksettava kuukausiraha, soel phong, tuplattiin. Korotuksen jälkeen päätoimisten uskonnonharjoittajien soel phong on 1 705 ngultrumia – reilut 25 euroa – kuukaudessa. Korotus maksetaan takautuvasti huhtikuun alusta.

Buddhalaisessa Bhutanissa elää 6 900 uskonnolliselle elämälle omistautuneeksi rekisteröitynyttä ihmistä. Heistä yli 2 000 saa palkkaa, loppujen toimeentulo perustuu pelkkään kuukausirahaan, joka maksetaan joko käteisenä heille itselleen tai ruokana heidän yhteisölleen, esimerkiksi luostarille.

Soel phongin ohella myös uskonnollisten johtajien ja luostarikoulujen opettajien palkat nousivat. Maan korkein uskonnollinen johtaja Je Khenpo nauttii nyt 90 000 ngultrumin (noin 1 330 euron) kuukausipalkkaa. Luostarien johtajien on tyytyminen kymmenesosaan siitä.

Korotus oli hartaasti odotettu, sillä elinkustannusten muutoksista huolimatta soel phong pysyi samana 20 vuotta.

Intiassa silkkipula

Intia. Kiinan toukokuisen maanjäristyksen jälkivaikutukset eivät rajoitu paikallisiin ja välittömiin tuhoihin. Sichuanin luonnonkatastrofin seuraukset tuntuvat myös esimerkiksi miljoonan silkkiteollisuudessa työskentelevän intialaisen elämässä.

Normaalina vuonna Kiinasta tuodaan Intiaan 10 000 tonnia silkkiä. Suurin osa Sichuanin silkkitoukkien kasvatukseen käytetyistä mulperipuu-viljelmistä kuitenkin tuhoutui maanjäristyksessä, ja silkistä on pulaa Kiinassakin. Raakasilkin hinta on noussut jo jopa kolmanneksella.

Intian silkkiteollisuus on lähes maanlaajuista, ja silkkipulan seurauksista kärsitään noin 60 000 intialaisessa kylässä ja kaupungissa.

Kiina sijoittaa – vastuullisesti

Kiina. Kiinan valtion sijoitusrahasto CIC ilmoitti kesäkuussa, että se panostaa eettiseen sijoittamiseen. Se ei aio pistää rahojaan uhkapeli-, tupakka- ja aseteollisuusyrityksiin, rahaston johtaja Gao Xiqing kertoi.

”Tutkimme puhdasta energiaa ja ympäristöystävällistä sijoittamista”, Gao Xiqing sanoi Pekingissä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa.

Yhdysvalloissa ja Saksassa poliitikot ovat epäilleet, että CIC tekisi investointipäätöksiä poliittisin perustein. CIC:n edustajat ovat sanoneet, että se nojaa sijoituspäätöksissään taloudellisiin perusteisiin.

Rahasto aloitti sijoitustoiminnan viime vuonna. Se on muun muassa ostanut noin 10 prosentin osuuden kansainvälisestä investointipankista Morgan Stanleysta. Rahastolla on käytettävissään jopa 90 miljardia Yhdysvaltain dollaria sijoituksiin ulkomailla.

Asiasta kertoi Financial Times.

Kiina saa ostaa norsunluuta

Kiina. Kiina sai heinäkuussa luvan ostaa yksittäisen erän norsunluuta ryhmältä afrikkalaismaita. Asiasta päätti uhanalaisten lajien suojelua valvova, YK:n ympäristöohjelman alainen Cites-sihteeristö heinäkuussa.

Kiina on maailman suurin laittoman norsunluun markkina-alue. Uhanalaisilla eläimillä käytävää kauppaa tutkivan Traffic-järjestön mukaan maa on viime vuosina kuitenkin rajoittanut kauppaa.

Nyt myytävä luuerä tulee norsuista, jotka ovat kuolleet luonnollisesti Botswanassa, Namibiassa, Etelä-Afrikassa ja Zimbabwessa.

Ympäristöjärjestöt ovat arvostelleet Citesin päätöstä ja arvioineet, että se lisää norsunluun kysyntää.

Norsunluun kauppa on ollut kiellettyä vuodesta 1989 saakka. Vuonna 1999 Cites kuitenkin päätti sallia yksittäisen kaupan Japaniin. Se onkin tähän asti ollut ainoa maa, jolla on lupa ostaa norsunluuta.

Tansania turvaa sähkönsaantia biokaasulla

Tansania. Tansaniaan rakennetaan maailman ensimmäinen
sisalagaave-kasvin jätteillä toimiva biokaasutehdas.

Asiantuntijoiden mukaan uusi tehdas tuottaisi tarpeeksi luotettavaa energiaa sisalagaave-teollisuudelle Tanga-seudulla. Sen lisäksi tehtaasta riittää sähköä myös tehtaiden lähistöllä sijaitseviin kyliin. Ylijäämä sähkö myydään kansalliseen sähköverkkoon.

Sisalagaavea viljellään sen vahvan kuidun vuoksi narujen ja köysien raaka-aineeksi.

Epäluotettava sähkönsaanti heikentää Tansanian teollisuuden tuotantoa ja sitä kautta maan taloutta.

Uusi tehdas auttaa osaltaan turvaamaan sähkönsaannin tehtaille. Samalla se toivottavasti myös ratkaisee sisalagaave-kasvien aiheuttaman jäteongelman.

Bolivia yrittää siirtyä kokasta riisiin

Bolivia. Bolivian maanviljelijät saavat vastaisuudessa lainoja riisinviljelyyn, jos he rajoittavat kokalehden tuotantoa.

”Kokan viljelyä ei tulla lopettamaan kokonaan, mutta sitä ei myöskään saa viljellä täysin vapaasti”, Bolivian presidentti Evo Morales sanoi kesäkuussa.

Morales on pitkään puolustanut kokanviljelijöitä ja vastustanut Yhdysvaltojen vaatimuksia kokalehden viljelyn lopettamiseksi Boliviassa.

Kokalehteä saa viljellä enimmillään noin 1 350 neliömetrin alueella. Jos viljelijä noudattaa rajoitusta, hän voi saada riisin tai maissin istuttamiseen 500 Yhdysvaltain dollarin suuruisen lainan.

Bolivia on maailman kolmanneksi suurin kokalehden tuottaja. Kokalehti on tärkeä Andien alkuperäiskansojen kulttuurissa, mutta siitä valmistetaan myös kokaiinia, jota salakuljetetaan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kokaiinin kysyntä kasvaa, ja viime vuonna kokalehden tuotanto Boliviassa kohosikin viisi prosenttia.

Wal-Mart puhdistaa imagoaan

Yhdysvallat. Wal-Mart, maailman suurin vähittäismyyjä, on liittynyt laittomia hakkuita vastustavaan rintamaan.

Yhdysvaltalainen kauppaketju Wal-Mart liittyi Maailman luonnonsuojelujärjestön (WWF) Global Forest & Trade Network -nimiseen verkostoon. Kauppajätti sitoutuu käyttämään enemmän puuta kestävistä ja sertifioiduista lähteistä.

Wal-Mart myös lupaa lopettaa puun ostamisen laittomasta tai tuntemattomasta lähteesta viiden vuoden sisällä.

Kauppaketju tuo puuta huonekaluja varten Amazoniasta, Venäjältä, Pohjois-Kiinasta, Indonesiasta ja Mekongin alueelta Kaakkois-Aasiasta.

Kansalaisjärjestöt, media ja muut tahot ovat arvostelleet jatkuvasti Wal-Martia muun muassa työntekijöidensä oikeuksien polkemisesta, tavarantoimittajien huonosta kohtelusta, lapsityövoimasta, ympäristöasioista, julkisten tukien käytöstä ja yhtiön turvallisuussäännöistä.

Yhdysvallat on maailman suurin teollisen puun, selluloosan ja paperin kuluttaja. Se on myös kärkipäässä niiden maiden joukossa, jonne viedään puuta alueilta, joissa laittomat hakkuut ja laiton kauppa ovat tavallisia, kuten Indonesiasta, Kiinasta ja Brasiliasta.

Tyhmä kysymys: Saako ekosähköä?

Palstalla kysytään kysymyksiä, jotka mietityttävät, mutta joita ei muualla kehtaisi esittää.

Helsingin Energia mainostaa nettisivuillaan ympäristöystävällisempää sähkövaihtoehtoa: ympäristöpennisähköä. Se tuotetaan vesivoimalla Vanhankaupunginkosken museovesivoimalassa ja tuulivoimalla Meri-Porin ja Raahen merituulivoimaloissa. Sähkön normaalia korkeammasta hinnasta maksetaan myös osa erityiselle ympäristöpennitilille, jonka varat käytetään ympäristön hyväksi. Ekosähköllä on melkein 7 000 käyttäjää.

Tuore muuttaja halusi kesäkuussa ottaa uuteen kotiinsa ympäristöystävällisen sähkön, mutta Helsingin Energiasta myytiin ’ei-oota’. Mistä on kysymys?

Helsingin Energian viestintäpäällikkö Ulla-Maija Alander vastaa:

”Ympäristöpennisähkö on tällä hetkellä myyty loppuun. Siihen on kaksi syytä. Helsingin Vanhankaupunginkosken museovesivoimalassa vaurioitui joulukuussa turbiinin akseli, jota korjataan. Ja toisaalta tuulivoiman kapasiteettia ei voi lisätä noin vain, vaan siinä menee aikansa. Museovesivoimalan korjaus kestää noin vuoden.

Tuulivoimaa tuotetaan Meri-Porin ja Raahen merituulipuistoissa. Niiden kautta saatava kapasiteetti on käytössä. Alun perinkin ajatuksena oli se, että kapasiteettia lisätään sen mukaan, kun kysyntää tulee lisää. Kysynnän tarkkaa määrää ei lähdetty arvioimaan. Porin Tahkoluodon edustalle on tulossa tuulipuisto, jossa Helsingin Energia on ympäristöpennivaroin mukana.

Suuri 1000-2000 megawatin merituulihankkeemme Etelä-Pohjanmaan Voiman kanssa lisää toteutuessaan tuulivoiman käytön kapasiteettia huomattavasti.

Kunnes tilanne korjaantuu, ympäristöpennisähkölle on jonotuslista, johon voi ilmoittautua nettisivuillamme.”
Kuukauden kamppis: Vasektomia ei houkuttele
Vaikuttamistyö on järjestömaailman uusi hitti. Minkä kaiken puolesta maailmalla kampanjoidaan?

Pohjois-Tansanian miehiä on yritetty houkutella vasektomiaan eli siemenjohtimien katkaisuun lapsilykyn lopettamiseksi. Engender Health -järjestön perhesuunnitteluhankkeen tulokset ovat kuitenkin jääneet laihoiksi.

Acquire-kampanja ei nimittäin ole tuottanut merkittävää tulosta. Vuoden 2007 alusta lähtien vain kahdeksan miestä on rohjennut päättää lapsimääränsä olevan lopullisesti riittävä. Samassa ajassa 10 300 pohjoistansanialaista naista on valinnut ehkäisykeinokseen sterilisaation.

Alueellisen perhesuunnittelukampanjan kenttäpäällikkö Rehema Kahando uskoo, että miehiä pidättelevät toisaalta pelko kehoon kajoamisesta; toisaalta vakaumus siitä, että ehkäisy ei ole miesten asia.

Engender Health -järjestön mukaan vasektomia on yksi varmimmista ja kustannustehokkaimmista ehkäisykeinoista.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Rajan tuntumassa

”Tasan kahdeltatoista ja sitten toinen puoli yhdeltä”, vastataan minulle San Carlosin bussien aikatauluista. Kello on paria minuuttia ennen puoltapäivää. Hotkin lounaan ja ryntään rinkkani kanssa puolen kilometrin päähän bussipysäkille.

Nicaraguaan kierrätettyjä vanhoja yhdysvaltalaisia koulubusseja tulee parin minuutin välein pysäkkinä toimivaan kuumaan ja pölyiseen risteykseen. Keltaisissa busseissa lukee vielä yhdysvaltalaisen kaupungin tai koulun nimi muistutuksena linja-auton aiemmasta elämästä. San Carlosin bussia ei kuulu.

Iltapäivä-viideltä, juuri kun suunnittelen siirtäväni matkaa päivällä, ilmestyy bussi, jonka apupoika huutaa etuovesta “San Carlos, San Carlos, San Carlos”.

Bussi on täynnä. Työnnän itseni takaovesta puoliväkisin sisään. Löydän lattialta paikan vain yhdelle jalalle, toiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa. Onneksi bussissa on katonrajassa tanko, johon tukeutumalla voin pitää itseni pystyasennossa.

Tiiviissä tilassa seisoo ainakin neljä-viisikymmentä ihmistä, istumassa on lähes yhtä monta. Kanssamatkustajani keskustelevat. Yllätyksekseni huomaan, että lähes kaikkien määränpää on Nicaraguan eteläinen, vauraampi naapurimaa Costa Rica. Bussilla pääsee vain Nicaraguan puolelle. Raja on ylitettävä jalan. Joulun ja uuden vuoden vietto kotona on ohi ja nicaragualaisten on palattava työpaikoilleen maatiloille ja rakennustyömaille naapurimaahan.

Rajan ylittäminen laittomasti on helpointa rajajoen metsäalueilla. Miehet – suurin osa on miehiä – vertailevat työvuosia, palkkaa, elintasoa, nicaragualaisiin kohdistuvaa syrjintää ja laittomuuteen liittyvää epävarmuutta.

Lomamatkani on muille osa matkaa takaisin laittoman siirtolaisuuden epävarmuuteen.

Matkaa Juigalpan tienristeyksestä eteläiseen San Carlosin kaupunkiin on noin sata kilometriä. Hiekkatie on huonossa kunnossa ja bussi pääsee kahden rengasrikon jälkeen perille puoli yhdeltä yöllä. Viimeisen tunnin aikana ihmisiä jää pois, ja pääsen hetkeksi istumaan. Olen väsynyt ja päätän nukkua seuraavana aamuna pitkään ennen kuin selvitän, miten jatkan matkaani San Carlosista rajajokea pitkin Nicaraguan Indio Maíz -luonnonsuojelualueelle, joka on matkani määränpää.

Matkustajat toivottavat toisilleen menestystä, kun tiemme erkanevat aamuyöstä.

Paria päivää myöhemmin olen kolmen muun turistin kanssa päiväretkellä. Seuraamme opastamme Pedroa liian suurissa lainakumisaappaissa. Pedro näyttää meille ”käveleviä puita”, jotka siirtyvät paikasta toiseen kasvattamalla itselleen uudet juuret, lihansyöjäkasvin ja pienenpieniä myrkyllisiä sammakoita. Polku kiemurtelee etelään metsän keskellä. Juuri kun saavumme evästauolle pieneen kylään, oppaamme osoittaa metsässä liikkuvaa viiden miehen ryhmää.

”Nicaragualaisia menossa Costa Ricaan töihin. Täällä on helppo ylittää raja, polku menee suoraan rajan yli ja valvontaa on vähän.”

Olen tunnistavinani miehistä yhden. Onko hän sama mies, jonka kanssa tungeksin yli seitsemän tunnin ajan bussissa? Ulkonäkö ja vaatteet ovat identtiset, mutten voi olla varma. Nostan käden vilkuttaakseni. Yksi turisteista ottaa valokuvan.

Tuntuu hölmöltä, että tirkistelemme nicaragualaisia siirtolaisia samalla kiinnostuksella kuin sademetsän luontoa.

Kylässä rouva Melba tarjoaa vastapaistettuja maissileipiä ja kertoo olevansa talossa yksin äitinsä ja lastenlastensa kanssa – tytär on miehensä kanssa rajan toisella puolella sesonkitöissä. Costa Ricassa palkat ovat paremmat, ja töitä on enemmän. Costa Ricassa arvioidaan olevan yli 250 000

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Kurdit – nykyaikaan tempaistut

DIHA

Kurdien vuoristokylät ovat omavaraisia. Kuva on Kaakkois-Turkista, Catakin kylästä vuodelta 2006.

2008: Kurdit pakenevat jälleen kerran

Usean vuoden rauhallisen kauden jälkeen kurdit pakenevat jälleen Kaakkois-Turkin suurkaupunkeihin.

“Taistelujen lisääntyminen armeijan ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n välillä pakottaa ihmisiä muuttamaan kaupunkeihin niistäkin kylistä, jotka viime vuosikymmenellä säästyivät tuholta”, Idris Canbay Göc Der -järjestöstä kertoo.

Järjestön jäsenet ovat maan sisäisiä pakolaisia, mutta tätä käsitettä ei saa käyttää.

“Kurdeja muuttaa kurdialueen kaupunkeihin myös Länsi-Turkin suurkaupungeista, kuten Istanbulista. He kokevat olonsa turvattomaksi turkkilaisen äärinationalismin keskellä”, hän jatkaa.

Monien kurdien mielestä Turkin valtio lietsoo kansalliskiihkoa ja yrittää näin pakottaa kurdit muuttamaan lännestä takaisin itään.

Idris Canbay pelkää tilanteen kärjistymistä, sillä nationalismi lisääntyy nyt myös kurdien keskuudessa. Poliittisista ongelmista huolimatta tavallisten turkkilaisten ja kurdien välit ovat tähän asti olleet hyvät, mutta tilanne on muuttunut. Turkissa ajatellaan yleisesti, että etninen vastakkainasettelu voi johtaa maan kahtiajakoon.

Istanbulin lähellä sijaitsevan Sakaryan kaupungin tapahtumat huhtikuun lopussa olivat pelottava esimerkki. Joukko kansallismielisiä turkkilaisia saartoi rakennuksen, johon kaksi tuhatta kurdipuolue DTP:n kannattajaa oli kokoontunut. Kurdit eivät päässeet ulos, vaan joutuivat odottamaan kahdeksan tuntia paahtavassa kuumuudessa.

Paikalla ollut kurdipuolueen kansanedustaja Ibrahim Bilici soitti kaupungin poliisipäällikölle, mutta poliisit eivät reagoineet. Iäkäs kurdimies kuoli sydänkohtaukseen, sillä ambulanssit eivät päässeet paikalle.

Tiedotusvälineissä kurdit saartaneita nationalisteja ei arvosteltu. Hyökkäystä pidettiin ymmärrettävänä, koska Sakaryasta kotoisin ollut sotilas oli kuollut keväällä taistelussa kurdialueella.

Tänä kesänä Turkki on pommittanut myös Pohjois-Irakin kurdikyliä ja satoja ihmisiä on muuttanut kodeistaan leireihin, joissa he asuvat teltoissa.

Tukholmassa toukokuussa järjestetyssä suuressa Irak-kokouksessa suunniteltiin maan jälleenrakentamista, mutta Turkin pommituksista vaiettiin.

1920-luku: Kapina yhtenäistämispolitiikkaa vastaan

Turkissa on yksi kansa, yksi kieli ja yksi kulttuuri: turkkilaisuus. Näin todetaan Turkin valtion perustamisasiakirjassa eli Lausannen rauhansopimuksessa, joka allekirjoitettiin vuonna 1923.

Turkin tasavalta syntyi ottomaanien imperiumin raunioille 1920-luvulla. Samalla alkunsa sai Irak – ensin Iso-Britannian siirtomaana ja sittemmin itsenäisenä valtiona.

Turkin nuori tasavalta aloitti heti väkivaltaisen politiikan, jolla pyrittiin saamaan todellisuus vastaamaan sopimuksen periaatteita, eli tekemään kurdeista turkkilaisia. Vain puolet maan asukkaista on kuitenkin etnisesti turkkilaisia.

Myös Irakissa arabit ja kurdit pakotettiin samaan valtioon. Britannian silloinen ulkoministeri Winston Churchill piti päätöstä myöhemmin suurimpana virheenään.

Kurdit nousivat kapinaan sekä Irakissa että Turkissa, eikä kumpikaan maa pystynyt vakiinnuttamaan hallintoaan kurdialueilla. Kurdiklaanit asuivat eristäytyneinä vuoristossa, eivätkä tienneet toisten klaanien kamppailevan samojen tavoitteiden puolesta vuorten takana.

Arkipäivä kuitenkin jatkui kurdikylissä vuosisatoja vanhojen perinteiden mukaisena. Niihin kuuluivat esimerkiksi klaaniuskollisuus, monimutkaiset kohteliaisuussäännöt, verikosto ja moniavioisuus.

1960-luku: Irakin kurdiliike kehittyy

1960-luvulla irakin kurdien johtaja Mullah Mustafa Barzani kehitti kurdinkielisiä radio-ohjelmia, joita myös Turkin kurdit kuuntelivat. Siellä kurdin kielen puhuminen julkisella paikalla oli rikos.

Kylien arki jatkui ennallaan. Harva osasi lukea tai kirjoittaa saatika puhua turkkia tai arabiaa. Useimmat kurdit eivät poistuneet kotikylästä kuin kerran vuodessa, lähikaupunkiin markkinoille.

Turkin armeija käytti kurdikapinoita perusteena käyttää valtaa koko maassa. Sotilaat kaappasivat vallan Turkissa kolme kertaa: vuosina 1960, 1970 ja 1980.

Irakin tilanne oli yhtä synkkä. Keinotekoisesti luodun valtion ongelmat näkyivät selvästi, kun sunnivähemmistö yritti hallita kolmea eripuraista ryhmää: sunni- ja shiia-arabeja ja kurdeja.

1980-luku: Kylät jäävät armeijan alle

Kurdistanin työväenpuolue PKK aloitti aseellisen taistelun Turkin armeijaa vastaan vuonna 1984. Kapina levisi Kurdistanin koko turkkilaiseen osaan.

Irakissa kurdien peshmerga-taistelijat kamppailivat menestyksekkäästi Saddam Husseinin joukkoja vastaan.

Taistelijat kävivät sissisotaa, jonka edellytyksenä oli kurdikylien tuki. Kyläläiset antoivat sisseille elintarvikkeita ja tietoja armeijan liikkeistä.

Irakin ja Turkin armeijat alkoivatkin tuhota sissien huoltoyhteyksiä tyhjentämällä kylät. Talonpojat tempaistiin mukaan taisteluun: heidät pakkosiirrettiin kaupunkeihin. Saddam Husseinin armeija tuhosi Irakissa 1980-luvulla 4 000 kurdikylää.

Turkissa tuhottiin 1990-luvun alussa noin kolme ja puoli tuhatta kylää, jäljelle jäi alle kaksi tuhatta. Turkissa on kolme miljoonaa maan sisäistä pakolaista. He eivät ole koskaan saaneet kansainvälistä humanitaarista apua.

Turkissa pakkosiirrettyjen kurdien järjestö Göc-Der auttaa ihmisiä oikeudenkäynneissä hakemaan valtiolta korvauksia menetetystä omaisuudesta. Käytännössä se on vaikeaa – omistuspaperit paloivat usein talon mukana, jos niitä koskaan oli ollutkaan.

1990-luku: Kurdit saavat autonomian Irakissa

Irakin kurdeille annettiin autonomia ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen vuonna 1991. Kurdikylien jälleenrakennus alkoi YK:n valvonnassa. Useimmat tuhotut kylät rakennettiin uudestaan, mutta niihin on palannut vain kourallinen entisistä asukkaista.

YK toteutti Irakissa ruokaa öljystä -ohjelmaa. Irakin annettiin myydä tietty määrä öljyä ja käyttää tulot ruoan ostoon. Maahan alkoi virrata ulkomaisia elintarvikkeita, joita jaettiin ilmaiseksi.

Hedelmällisen maan asukkaat muutettiin näin elintarvikkeiden tuottajista niiden kuluttajiksi. Ruokaa öljystä -ohjelma on lakkautettu, mutta Irak on edelleen täysin riippuvainen tuontiruoasta.

Tästä syystä kurditalonpojat eivät olisi saaneet maataloustuotteitaan kaupaksi, vaikka olisivatkin palanneet jälleenrakennettuihin kyliin viljelemään maitaan. Useimmat jäivät kaupunkeihin. Kaupungistuminen on yleensä hidas prosessi, mutta kurdien kohdalla se tapahtui parissa vuodessa.

Turkissakin kurdikulttuuri on muuttanut kylistä kaupunkeihin, joissa sotilaiden on entistäkin vaikeampi tukahduttaa sitä.

Nyt kurdien kansallistunne kehittyy nopeasti. Irakissa 85 prosenttia kurdeista allekirjoitti kaksi vuotta sitten vetoomuksen kurdivaltion perustamisen puolesta. Eripuraisista kurdiklaaneista on kehittynyt kansa.

Lähteet:Christiane Bird: A Thousand Sights, A Thousand Revolts. Journes in Kurdistan. (Random House 2004).
Kristiina Koivunen: The Invisible War in North Kurdistan. ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/koivunen

Kolumni: Uusi kansanmurha estettävä Turkissa

Kun ottomaanien imperiumi hajosi viime vuosisadan alussa, Turkissa toteutettiin armenialaisten kansanmurha. Sitä edelsi armenialaisten kylien tyhjentäminen ja vastaavanlainen etnisen vastakkainasettelun kärjistyminen, joka nyt tapahtuu turkkilaisten ja kurdien kesken.

Turkki on kansanmurhan jälkeisessä vaiheessa oleva yhteiskunta. Armenialaisten kansanmurha on tabu, jota ei ole lainkaan käsitelty, kuten esimerkiksi Saksassa on käyty läpi juutalaisten kansanmurhaa. Siksi Turkki on edelleen kansanmurhaan altis yhteiskunta. Kansanmurhasta toipuva yhteiskunta voi siirtyä eteenpäin vain käymällä rehellisesti läpi oman historiansa.

Kansanmurha on asteittain voimistuva prosessi, joka alkaa kulttuurin tuhoamisena ja etenee kohti raaempia muotoja. Kurdien pakkosiirtoja seurasi kurdikulttuurin kieltäminen. Jopa kurdin kielen käyttö oli laitonta Turkissa vuoteen 1991 asti.

Kielitieteilijä Tove Skutnabb-Kankaan mukaan Turkki on linguiciden eli kielellisen kansanmurhan toteuttajana maailman ykkösmaa. Pakkoassimiloinnin seuraava vaihe oli kurdikylien tuhoaminen, joka ei johtanut tavoitteeseen, eli kurdien muuttumiseen turkkilaisiksi.

Näemme nyt selviä merkkejä siitä, että kansanmurha on siirtymässä jälleen uuteen vaiheeseen. Kurdien elämä on vaarallista erityisesti Länsi-Turkin suurkaupungeissa. He pelkäävät turkkilaisten äärinationalistien väkivaltaa, jolta viranomaiset sulkevat silmänsä. Vaikka heillä on kurdialueella pormestareita, heillä ei ole missään omia poliiseja, jotka suojelisivat heitä. Tilanne on samanlainen kuin ennen armenialaisten kansanmurhaa.

Irakissa kurdien kansanmurha eteni nopeammin. Pakkoarabialaistamisesta siirryttiin fyysiseen kansanmurhaan 1980-luvun lopulla.

Saddam Husseinin joukot murhasivat 5 000 siviiliä Halabjan kaupungissa vuonna 1988. Kansainvälinen yhteisö katsoi tapahtumaa läpi sormien, koska Saddam kävi sotaa Iranin Ajatollah Khomeinia vastaan. Tämän rohkaisemana Saddam toteutti Anfal-kampanjan, jossa murhattiin 182 000 kurdia.

Kansainvälinen yhteisö ei saa vaieta Turkin vaarallisesta kehityksestä kuten se toimi Saddamin julmuuksien aikaan. Turkin valtio tulkitsee vaikenemisen luvaksi jatkaa nykyisellä tiellä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Kauneus ei siedä aikaa?

Ennen kuin sain oman lapsen, vauvat olivat minusta äärimmäisen ikävystyttäviä. Kadullakin kiinnitin enemmän huomiota koiriin kuin vastaantuleviin lapsiin. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi vauvoja ihasteltiin sukujuhlissa. Se oli minusta suoraan sanoen ärsyttävää.

Filosofi Hannes Nykänen pohtii kirjassaan Öppningar och labyrinter sitä, miten pikkulasten ihailu voi liittyä vihamieliseen asenteeseen elämää kohtaan. Varsinkin kun vauvan ihailu on muotoa ”tässä on ihminen, joka ei vielä ole likainen ja paha”, voi odottaa, että niin pian kun lapsi saa tarpeeksi voimia vastustaakseen aikuista, siitä tulee häiriötekijä. Tällöin vauvaan ei suhtauduta ainutkertaisena olentona, vaan aikuinen projisoi siihen oman ihmisvihansa – sen viaton kauneus on pelkkää tulevan rumuuden puuttumista.

Nykänen puhuu laajemminkin kauneusihanteen ja destruktiivisuuden eli tuhoavuuden yhteyksistä.

Kauneudenpalvontaan liittyy se, ettei häiriötekijöitä siedetä – se pyrkii tilaan, jossa asioista voi nauttia ilman esteettisten virheiden tuottamaa vastarintaa. Se mikä on rumaa, tyylitöntä, kömpelöä, typerää tai alhaista täytyy poistaa tai ainakin kaunistaa. Äärimmäisissä tapauksissa epäsopiva aines tuhotaan ihmisten tai eläinten kärsimyksestä piittaamatta.

Kuitenkin vähemmän äärimmäisessä tapauksessa, kun kauhistelen maalaismaisemaa rikkovaa 70-luvulla rakennettua kylän keskustaa ja haikailen perinteiseen maalaisidylliin, eikö siinäkin tapauksessa itse asiassa voi olla kyse kauneusihanteen destruktiivisuudesta? Enkö minä silloin halua poistaa likaiset yksityiskohdat, jotta ideaalinen käsitys kauneudesta voisi toteutua?

Tällaiselle kauneusihanteelle muutos merkitsee rappiota. Kun ihanne on saavutettu, kaikki muutos on muutosta huonompaan. Siksi näin käsitetty kauneus ei siedä aikaa, historiaa eikä kehitystä. Se ei siedä elämää, sillä tuo prosessi, jossa ihminen kasvaa, lisääntyy, vanhenee, sairastaa ja lopulta kuolee, on sen silmissä rappiota – sarja huonoja poikkeamia alkuperäisestä viattomuuden tilasta.

Nyt nelikuisen vauvan äitinä ymmärrän hyvin, miksi vauvoja ihaillaan. Enhän juuri tee muuta kuin ajattele vauvoja, lue vauvoista, puhu vauvoista.

Ja minulle on hyvin tärkeää, että omaa vauvaani ihaillaan vailla ennalta määriteltyjä ideaaleja toivottaen tervetulleeksi hänessä päivä päivältä lisääntyvät elämän merkit.

Ranya Paasonen on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Hiphopparin päiväkirja

TIMO SANTALA

Randy Acosta käsittelee rap-lyriikoissaan maahanmuuttajien arkea.

”Uusi elämä, uusi maa, uudet värit, uusi ilmasto, uudet tavoitteet, uudet maut, uusi totuus ja uusi kieli, jotka pitää oppia ymmärtääkseen tätä kaupunkia.”

Näin laulaa kuubalainen räppäri Randy Acosta uudesta kotimaastaan kappaleessaan Nueva Yo (Uusi Minä). Suomeen hän muutti suomalaisen vaimonsa kanssa reilu vuosi sitten.

Maahanmuuttajan arki ei aina ole helppoa, varsinkaan jos tulee Suomeen Kuubasta. Oleskelu- ja työluvan hankkiminen ei Kuuban byrokratiaviidakon jälkeen välttämättä tunnu kovin vaikealta, mutta vastaan tulee muita haasteita. Vuokrarahat pitää tienata, vaikka Acostan mukaan onkin hienoa, että työstä saa oikeaa palkkaa toisin kuin Kuubassa.

Myös erilaisuus, yksinäisyys ja rasistiset asenteet tuntuvat pahalta. ”Pitää oppia, kenelle näistä kaikista olen sosiaalinen ongelma”, hän laulaa Nueva Yo:ssa. Onneksi omat kokemukset voi purkaa paperille.

”Rap-lyriikoiden kirjoittaminen on minulle kuin päiväkirja, se helpottaa oloa.”

Randy kertoo, että Kuubassa ympärillä oli aktiivinen hiphop-yhteisö, jonka kanssa jakaa musiikki ja sanoitukset, Suomessa ei oikein ketään. Keikkailukin tuntuu vähän vaillinaiselta, koska suomalaiset eivät ymmärrä espanjankielisiä lyriikoita.

Mutta onneksi internet ei ole laiton niin kuin Kuubassa. Hänen Myspace-musiikkiyhteisössä saamansa palautevyöry kertoo, että sanoitukset ovat koskettaneet monia latino-maahanmuuttajia ympäri maapallon.

”On niin monia ihmisiä, jotka käyvät läpi samaa elämänvaihetta.” Ensimmäisellä keikalla Venezuelassa ihmiset lauloivat mukana, vaikkei Randy ollut aiemmin edes käynyt koko maassa.

Kaikesta huolimatta elämä Suomessa tuntuu hyvältä. Randy kehuu rauhallisuutta; Kuubassa poliisi saattoi koska vain pysäyttää kadulla ja vaatia henkilöllisyystodistusta nähtäväksi. Kaupungista toiseen ei Kuubassa saa matkustaa ilman kirjallista lupaa ja räppäri lököttävissä housuissa on luonnostaan epäilyttävä.

Suomessa Randy saa kulkea kadulla rauhassa, toisinaan jopa liiankin rauhassa: ”Suomessa ei paljon oteta kontaktia, eikä puhuta vieraille.”

Muistot Kuubasta ovat läsnä Suomen arjessakin. Perheen ja lähimmäisten kaipuu sekoittuu helposti kovaan arkeen ja biisipolitiikkaan. ”Rakas vieraille, omille lapsilleen hapan”, kuten Randy Kuubasta laulaa. Niin, maahanmuuttaja on vieras täällä, ja nyt vieras jo synnyinmaassaankin. Mutta laulaa voi missä vain – vieraskin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008