TIMO KURONEN

Bangkokin uudenkarhean lentokentän nahkatuoleilla istuu hiljainen ja pelokkaan oloinen perhe. Eletään maaliskuun viimeisiä päiviä, pitkä matka kaukaiseen maahan alkaa pian. Ympärillä kaikki on outoa: Tuttujen tilalla vieraita matkaajia, bambun sijalla lasia ja kylmää teräsbetonia. Sininen kattovalaistus luo avaruusaluksen tunnelmaa. Täällä ei jonoteta vettä ja ruoka-avustuksia, vaan lentolippuja taivaalle.

Nelilapsisen karen-perheen pää Too on epäileväinen, kun suomalainen toimittaja haluaa tehdä juttua perheen matkasta Suomeen. Hänellä on täysi syy epäillä vieraiden ihmisten tarkoitusperiä. Kommunikointia ei helpota myöskään se, että Too ja hänen perheensä puhuvat vain karenia ja burmaa.

Nelikymppinen Too on viettänyt viimeiset yksitoista vuotta Tham Hinin pakolaisleirillä Thaimaan Ratchaburissa. Vartijat ovat seuranneet tarkasti ahtaaseen laaksoon rakennetun leirin 9 000 asukkaan liikkeitä. Sitä ennen hän piilotteli vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa juntan armeijan hyökkäyksiä kotialueilla Burman itäosissa ja pakeni rajan yli Thaimaan puolelle. Miehen sukulaisia elää edelleen – toivottavasti vielä hirmumyrskyn jälkeenkin – Burmassa, ja niinpä liika kansainvälinen julkisuus voi haitata perheen turvallisuutta.

Sovimme perhettä kentällä avustavan tulkin, kansainvälisen siirtolaisjärjestö IOM:n työntekijä Chatupon Pacheen välityksellä, ettei perheenjäsenten oikeita nimiä julkaista eikä vanhemmista oteta tunnistettavia kasvokuvia.

Paperit valmiina

Lähtöselvitys Finnairin lennolle on jo tehty, ja Chatupon Pacheella on kädessään kiintiöpakolaisperheen oleskeluluvat, jotka on kirjoitettu valmiiksi suurlähetystössä. Hän selittää perheelle, mitä tietoja lennon tarkastuskortista löytyy ja mitkä paperit tulee ojentaa Helsinki-Vantaan rajaviranomaisille.

Perheen nuorinta, kaksivuotiasta Etheleä asia voisi tuskin vähempää kiinnostaa. Hän imee puolinukuksissa äitinsä Tsi Tsin rintaa. Myös neljätoistavuotiasta isosiskoa Elerbleä väsyttää: hän on parkkeerannut itsensä kolmen tuolin leveydelle. Yhdeksänvuotias Leeklö seuraa tarkkaan IOM:n sedän selitystä ja viisivuotias Klinilo koettaa tavata hänen henkilökorttejaan.

Laukusta löytynyt Suomen kartta herättää kiinnostusta miesväessä. Too luulee, että perhe on menossa Jyväskylään, jossa asuu hänen tuttujaan pakolaisleiriltä. Kartalta löytyy myös Punkalaidun, jonne puolestaan IOM on kertonut perheen päätyvän. Tuolla se on, pikkupaikka Tampereen ja Turun välissä, tai Helsingin ja Porin – riippuu, mistä katsotaan. Uusi kotipaikka selviää varmuudella huomisaamuna Helsinki-Vantaalla.

Lähtötunnelmistaan perhe ei osaa oikein kertoa. Väsymys ja ilmeet kuitenkin paljastavat, että lähtöä on odotettu ankarasti ja samalla tulevaisuus pelottaa. Miten Suomessa voi pärjätä, jos siellä on lunta ja pakkasta? Miten paikalliset ihmiset suhtautuvat meihin?

IOM:n suomalaistyöntekijät, itsekin aikoinaan pakolaisina Suomeen tulleet Aisha Marouf ja Saed Guled kävivät tammikuussa antamassa Tham Hinin leirillä kulttuuriorientaatiokoulutusta Suomeen lähteville kareneille. Too, Tsi Tsi ja Elerble oppivat muutaman päivän aikana muun muassa, miten maassa tervehditään ja käytetään liikennevälineitä – ja miten käy, jos sähkölaskun jättää maksamatta.

Pienimmät viihtyvät koneessa

Lähtöportilla perhe pääsee koneeseen ensimmäisten turistiluokan matkustajien joukossa. Too ja Tsi Tsi istuutuvat tuoleilleen rauhallisen näköisinä, mutta vanhimpia lapsia jännittää. Mikä päivä tämä on ollutkaan – ensimmäistä kertaa suuressa kaupungissa, lentokentällä ja lentokoneessa!

Kun turistit viihtyvät koneessa shortseissaan, ilmastointi pakottaa karenit vetämään hupparia niskaan. Ethele on nyt voimissaan: hän pyörii vanhempiensa sylistä toiseen ja opiskelee koneen turvaohjekorttia. Too seuraa edessään olevasta monitorista, kuinka kone suuntaa entisten kotiseutujen yli luoteeseen.

Aamulla Elerble ja Leeklö näyttävät pahoinvoivilta. He eivät tainneet uskaltaa käydä vessassa koko lennon aikana. Klinilo ja Ethele ovat nukkuneet hyvin ja seuraavat tarkkaavaisesti lentoemojen aamutohinoita. Viron yläpuolella avautuvat jäiset maisemat naulaavat Klinilon kiinni ikkunaan. Sitten pitääkin kiinnittää turvavyöt, tervetuloa Suomeen.

Perhe poistuu koneesta viimeisenä. Ensimmäisenä kentällä on vastassa Suomen punaisen ristin pakolaistiimin Jenni Virtanen, joka on tottunut tapaamaan ihmisiä, joilla ei ole samaa kieltä kuin hänellä. Seuraavana ovat vuorossa rajavartiolaitoksen miehet, jotka vievät perheen asiapapereiden tarkastukseen sivuhuoneeseen.

Ruuhkattomassa tuloaulassa voi taas torkkua ja odottaa, kuka perheen lopultakin tulee noutamaan. Nuorimmat syövät perunalastuja ja nahistelevat perheelle mukaan laitettujen isojen vaatekassien vieressä. IOM on pakannut Etheleä varten myös kertakäyttövaippoja, mutta Tsi Tsi osoittaa elein ja käsimerkein, ettei Ethele ole koskaan käyttänyt vaippoja. Leirissä pikkulapset juoksevat pyllyt paljaina.

Lopulta paikalle ilmestyy Punkalaitumen väki. Sosiaalityöntekijä Liisa Laukkanen sekä pakolaisia avustavat Sanna Pirttikoski ja Veikko Keskumäki kättelevät vuorollaan jokaista matkalaista. Yhteistä kieltä ei edelleenkään ole, mutta hymyt kertovat, että nyt perhe on lopultakin turvassa. Pääsiäisen aikaan sattuneen väärinkäsityksen vuoksi Jyväskylästä tilattu tulkki ei saapunutkaan kentälle. Hänet tavoitetaan kännykällä, jonka välityksellä hän lupaa auttaa hätätilanteessa. Seurue lähtee minibussilla kolmen tunnin ajomatkalle kohti määränpäätä.

Tervetuloa pitäjälle!

Bussi Toijalasta tuo toimittajan kolme viikkoa myöhemmin Punkalaitumelle, joka matkailumainoksissa kertoo olevansa ”ihanan keskellä”. Pakolaisten tulopäivän iltana iskenyt lumituisku on muisto vain, maatalouspitäjän pellot odottavat taas paljaana uutta kasvukautta.

Kolmentuhannen asukkaan kunnan keskustaa hallitsee kirkko, jonka yläpuolella kiertelee kurkiparvi ja jonka parkkipaikalla on varattu tilaa myös potkukelkoille. Torin kulmalla on viikatetta teroittavan viljelijän patsas ja kunnan vaakunaa koristaa pisteaita. Pellot ja metsät ovat tuttuja myös maaseudulta tulleille kareneille.

Pakolaisten uusi koti on neljän kilometrin päässä kirkolta Haukankoskella, entisessä päihdeongelmaisten työsiirtolassa. Puitteet ovat komeat: Punkalaitumenjoen töyräällä olevaan pihapiiriin kuuluu ison valkoisen asuntola-luokkarakennuksen lisäksi muun muassa punatiilinen vanha navetta ja metalliverstas. Osissa tiloista toimii nykyään pienteollisuusyrityksiä.

Toon ja Tsi Tsin perheen lisäksi Punkalaitumelle saapui maaliskuun lopulla kaksi muuta karen-perhettä. Kolmen perheen kaksikymmentä jäsentä ovat kunnan ensimmäiset kiintiöpakolaiset. Pikkukunnassa ollaan kuitenkin jo totuttu kansainväliseen menoon, sillä vuosikymmen sitten samoissa Haukankosken tiloissa asui turvapaikanhakijoita.

Suomi alkaa sujua

Pihalla pyöräilee ja juoksee pipopäisiä lapsia. Missäs Toon ja Tsi Tsin lapset ovat?

Liisa Laukkanen ja Suomen ainoa karen-kielen tulkki Daphne Nyunt Nyunt Yee johdattavat pohjakerroksen luokkaan seuraamaan kahden ensimmäisenä saapuneen perheen aikuisten suomen kielen tuntia. Jo lasioven ulkopuolelta näkee, kuinka vauhdikkaasti vanhemmat oppivat. Opettaja Olga Aho ilmehtii ja käyttää käsiään tehokkaammin kuin viittomakielen opettaja. Vähän väliä luokassa nauretaan isosti ääneen. Kielenopiskelu näyttää tosi hauskalta.

”Si-nä o-let hy-vä op-pi-las”, Aho osoittaa jokaista viittä oppilastaan ja jatkaa ”Te o-let-te hy-viä op-pi-lai-ta”. ”Me o-lem-me hy-vi-ä op-pi-lai-ta”, kuoro vastaa. “Missä te asutte?”, opettaja kysyy. “Me asumme Punkalaitumella”, Tsi Tsi ehtii ensimmäisenä.

Uskomatonta: vasta kolmas opetuspäivä menossa ja karenit käyttävät jo suomen sijamuotoja!

Tulkki tuli paikalle vasta tänään, joten Aho on selvittänyt tähän asti kaiken elekielellä. Venäjältä tullut Aho kertoo, ettei hän itsekään osannut suomea muuttaessaan tänne kahdeksan vuotta sitten. Hän näyttää erinomaiselta pedagogilta, mutta yhteisymmärrystä lisännee se, että opettaja on oppinut kielen vastikään itsekin.

Välillä harjoitellaan sanastoa. Opettaja luettelee ruoka-aineiden nimiä ja oppilaat nostavat vastaavan kuvan ilmaan. Kalat, leivät ja riisit, kaikki oikein. Too ja Tsi Tsi nauttivat tunnista, eivätkä enää välttele kameraa.

Loppuajan kello kolmelta päättyvästä koulupäivästä Olga Aho selvittää tulkin avulla käytännön asioita perheiden vanhempien kanssa. Vanhempien kouluajoista ja lasten päiväkodin ohjelmasta päästään yhteisymmärrykseen. Samassa talossa olevan päiväkodin puolelta on pyydetty kertomaan, ettei leluja saa viedä asuntolan puolelle.

Työvoimaviranomaiset haluavat kirjalliset selvitykset kunkin työkokemuksesta ja erityistaidoista. Pieni kyselykierros osoittaa, että Too haluaa puusepäksi ja Tsi Tsi ompelijaksi. Kaikilla on kova hinku saada ammatti ja päästä töihin. Aho kannustaa ja kertoo suomen kielen taidon olevan kaiken ”a ja o”.

Pakolaisleirillä on ollut aikaa miettiä, mitä haluaa työkseen tehdä. Leiriltä ei saanut poistua, eikä siellä ollut mitään työtä pienviljelijöinä ja kalastajina aiemmin elantonsa hankkineille kareneille.

Pankkiin, kauppaan ja kouluun

Tänään on myös paljon muuta ohjelmaa. Heti oppitunnin jälkeen Haukankosken talonmies Veikko Keskumäki lähtee kuskaamaan Toota, Tsi Tsiä ja tulkkia pankkiin ja kauppaaan. Kelan sosiaalituki on jo napsahtanut pankkitilille ja Too ja Tsi Tsi saavat omat pankkikorttinsa. Oton edessä Keskumäki näyttää kädestä pitäen, miten kortti työnnetään automaattiin ja miten sieltä saa seteleitä. Too nostaa ruokarahaa.

Viereisessä ruokakaupassa Too ja Tsi Tsi tietävät, mitä haluavat. He ostavat ruokatarvikkeet tänään koko pakolaisporukalle. Ostoskärryyn lastataan jo tottuneesti paljon vihanneksia, riisiä ja porsaanpotkaa. Niin paljon, että kauppias kertoo, että riisin ja porsaanpotkan myynti on tuplaantunut kolmen perheen muutettua kuntaan.

Sillä välin poikajoukko on jo aloittanut jalkapallon pelaamisen Haukankoskella. Kauppareissun jälkeen Too liittyy joukkoon ja näyttää mallia nuoremmille. Maalipuut kolisevat.

Alkuillan ohjelmassa on vielä vierailu lasten koululle. Lasten omaksi opettajaksi tuleva Nadja Hirvonen luettelee kaikkien kouluikäisten nimet ja antaa jokaiselle äidillisen halauksen. Matkalla koulukeskukseen tarkastetaan bussipysäkki, minne lasten on aamuisin käveltävä bussikuljetusta varten.

”Koulu alkaa ensi tiistaina”, Hirvonen kertoo ja avaa oven pieneen rakennukseen, jossa on yksi luokka vain näitä oppilaita varten. Hän jakaa kaikille paikallispankin lahjoittamat koulureput ja vihkot, joihin ei saa vielä piirtää mitään.

”Ja nämä bussikortit ovat hyvin arvokkaita, pitäkää ne aina tallessa repun sivutaskussa.” Tulkki kääntää kaiken kareniksi, ettei epäselvyyksiä jää. Elerble ja Leeklö istuvat pulpeteissaan yhtä innokkaina kuin muutkin viisi uutta koululaista.

Hirvonen jatkaa tutustumiskierrosta ja näyttää, missä ruokailu on ja missä lapset saavat leikkiä välitunneilla koulun muiden oppilaiden kanssa. Tsi Tsi kertoo opettajalle, ettei Leeklö voi syödä koulussa kalaa, sillä hän näyttää olevan sille allerginen.

Puisen kunnantalon yli lentävän suihkukoneen usvavana pysäyttää koululaiset. He seuraavat koneen lentoa äänettömänä. Kaunis kevätilma on täynnä pesimäpuuhissaan olevien lintujen viserrystä.

Vaikka päivä on ollut pitkä, pakolaisperheiltä ei kuitenkaan virta näytä olevan lopussa. He aikovat tehdä suomen kielen harjoituksia myös iltaisin, ruoanlaiton ja lastenhoidon rinnalla. Ilmeet kertovat, että Suomeen sopeutuminen on menossa hyvin ja perheet tulevat hyvin toimeen keskenään.

Toon ja Tsi Tsin perhe kokoontuu yhteiskuvaan pihalla olevan lumikinoksen jäännösten päälle. Kaikki ovat yhtä hymyä. Ei enää puhettakaan siitä, etteikö kasvokuvia saisi laittaa lehteen.

“Voi kun sataisi pian taas lunta”, Klinilo sanoo ujosti kotikielellään, kun on halausten ja hyvästijättöjen aika.

Suomi ottaa reilut 200 karenia vuodessa

Noin viisikymmenmiljoonaisen Burman väestöstä karenien etniseen vähemmistöön kuuluu noin yhdeksän miljoonaa ihmistä. Suuri osa kareneista asuu Thaimaan rajan pinnassa, mutta heitä on paljon myös Rangoonissa ja hirmumyrskystä pahiten kärsineellä Irrawaddyn suistoalueella.

Burmasta Thaimaahan tulleita kareneita on laittomina siirtotyöläisinä noin 300 000 ja pakolaisleireillä yli 100 000. Lisäksi Thaimaassa on oma puolen miljoonan karen-vähemmistö.

Suomi ottaa tänä vuonna noin 750 kiintiöpakolaista, joista lähes kolmasosa on kareneita. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR sai muutama vuosi sitten suostuteltua Thaimaan hallituksen pakolaisten sijoittamiseksi kolmansiin maihin, koska Burman sisäinen tilanne ei ollut parantunut. Kareneita matkaa Suomen lisäksi ainakin Australiaan, Iso-Britanniaan, Kanadaan, Norjaan ja Yhdysvaltoihin.

Meillä kareneita on sijoitettu kahden viime vuoden aikana muun muassa Kajaaniin, Savonlinnaan ja Jyväskylään. Heistä on kunnissa pääosin myönteisiä kokemuksia. Maaseudulta kotoisin olevat karenit viihtyvät kenties hyvin pienillä paikkakunnilla, joissa luonto on lähellä.

Suomeen keväällä saapuvat pakolaiset valitaan loppusyksystä, jolloin ministeriöiden yhteinen valintatyöryhmä tekee haastattelumatkat. Sitten maahanmuuttovirasto tekee turvapaikkapäätöksen, jonka jälkeen aletaan neuvotella kuntapaikoista. Kun sijoituskunnat ovat selvillä, maahanmuuttovirasto pyytää kansainvälistä siirtolaisjärjestöä IOM:ää varaamaan lennot. IOM lähettää tiedot lennoista ja saapuvista ryhmistä Suomen punaiselle ristille, joka puolestaan ottaa yhteyttä kuntiin.

Viime vuosina pakolaisten kulttuurishokkia ja sopeutumista Suomeen on helpottanut heille etukäteen annettu kulttuuriorientaatiokoulutus. Suomen työministeriö on rahoittanut IOM:n lähtömaissa antamaa koulutusta vuodesta 2004 alkaen. Koulutukseen kuuluu perussanontojen opettelua, Suomen lainsäädännön esittelyä, videoita ja roolileikkejä eteen tulevista ongelmatilanteista.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008