TUULA TUISKU HONKANEN

 

Kehitysyhteistyö – jo pelkkä sana jakaa ihmiset hanakasti eri leireihin. Toiset kannattavat varauksetta, toiset koko käsite saa irvistelemään.

 

Kannattajien leiri on paljon sankempi. Kun ulkoasiainministeriö viime kesänä selvitytti suomalaisten suhtautumista ja tietoja kehitysyhteistyöstä, piti vastaajista 89 prosenttia kehitysyhteistyötä joko melko tai erittäin tärkeänä.

Kehitysyhteistyölle on tarjolla monia perusteluja. Se nyt vaan on oikein. Rikkailla on velvollisuus. Silkkaa lähimmäisenrakkautta. Vanhojen vääryyksien korjaamista. Maailmankaupan tasapainottamista.

Perinteisten perustelujen ohelle voisi lainata puolustuspuheenvuoron ihmisten välistä kanssakäymistä koskevasta tutkimuksesta: suurinta osaa ihmisistä epäreiluus näyttää yksinkertaisesti ottavan päähän.

Yhteistyö vaatii enemmän

Ajassa oleva ei enää unissaankaan päästä suustaan sanaa ”kehitysapu”, vaan puhuu kehitysyhteistyömäärärahoista.

Sanahirviön käyttöönotossa ei ole kyse vain hiusten halkomisesta, vaan siihen kiteytyy kokonaisen ajattelutavan muutos: ei uskota, että ulkopuolisen tarjoama ja sanelema apu pystyisi ratkaisemaan köyhien maiden ongelmia. Paikallinen tieto ja tuntemus on saanut vankan jalansijan kehityksestä päätettäessä.

Apu on paljon helpompaa kuin yhteistyö. Yhteystyö vaatii paljon enemmän – myös rahoittajilta.

Harva ammattilainen osaa kertoa muille oman alansa yksityiskohtia ymmärrettävin termein, eivätkä kehityksen ammattilaiset tee poikkeusta. Pohdinta siitä, miten Pariisin deklaraation seuranta ja Accran valmistelu sujuu, voi olla ajankohtaista, muttei aina helppotajuista asiaan vihkiytymättömille.

Samalla kun osa kehitysyhteistyötä tekevän järjestön väestä toimii ammattislangin maailmassa, miettii toinen siipi markkinointia ja sitä, miten voidaan parhaiten myydä asia suurelle yleisölle.

Koko alan tavoite on niin valtava, että huimaa: parannetaan elämänlaatua ja hengissäpysymisen mahdollisuuksia. Sen rinnalla vaikkapa yritys myydä kännykkä jokaiseen taskuun tuntuu aika vaatimattomalta.

Vaikka ammattilaisten kieli ja avun painotukset vaihtelevat, perusongelmat säilyvät: miten saadaan lapset kouluun, terveydenhuolto kaikkien ulottuville ja aikuiselle mahdollisuudet tienata tarpeeksi perheen elättämiseksi.

Suuntaa etsimässä

Kumppanuudesta ja tasa-arvosta on puhuttu jotakuinkin siitä lähtien, kun teknisen avun traktorit alkoivat ruostua pelloille vuosikymmeniä sitten. Kuka oikein määrää, mitä tehdään? Ja kuka parhaiten tietää, millä köyhempien maiden olot saadaan paranemaan?

Kumppanuudella tarkoitetaan sitä, että sekä rahoittaja että rahojen vastaanottaja yhdessä päättävät, mitä niillä tehdään. Periaatteessa siis mitään, mitä kumpikaan osapuoli ei halua tehtäväksi, ei myöskään tehdä.

Kun suomalaisten asenteita kehitysyhteistyöhön selvitettiin, suurimmalla osalla haastatelluista ei ollut kovin selvää kuvaa siitä, mihin kehitysyhteistyöllä tarkalleen ottaen pyritään.

Kansainvälisellä tasolla vuosituhannen vaihteessa sovitut vuosituhattavoitteet olivat ensimmäinen kerta, kun kaikki osapuolet saatiin samaan pöytään sopimaan siitä, mitä kehityksessä oikein tavoitellaan: esimerkiksi äärimmäisen nälän ja köyhyyden poistamista ja peruskoulutusta kaikille.

Se, mitä tavoitellaan, ei vielä kerro, miten tavoitteeseen päästään. Kehitys jos jokin on aihe, jonka suhteen riittää arvoristiriitoja.

Aids-viestejä a:sta ö:hön

Hiv/aids on inhimillinen tragedia, jonka leviämistä ja vaikutuksia pitäisi hillitä. Tästä ollaan yhtä mieltä, ja myös yhdessä kahdeksasta vuosituhattavoitteesta on siihen sitouduttu. Mutta siitä, miten epidemialle pistetään jarrut, ei niin vain päästäkään yksimielisyyteen.

Hiv/aids-työssä näyttäytyy kehitysyhteistyön ja arvojen liitto harvinaisen selkeänä. Mitä lähempää seksuaalisuutta sivutaan, sen vahvemmin eri toimijoiden arvot sanelevat suuntia.

George W. Bushin valtakaudella Yhdysvaltain hiv-rahoituksen reunaehtoihin on kuulunut se, ettei kondomia saa valistuskampanjassa nostaa keskeiselle sijalle, vaan rahoitusta itselleen haluavien ohjelmien täytyy sitoutua neuvomaan myös seksistä pidättäytymiseen ja uskollisuuteen.

Moni muu hiv-valistusta tekevä ja rahoittava taho uskoo ennemmin tutkijoihin, ja painottaa kondomien merkitystä tartuntojen leviämisen estämisessä.

Seurauksena on viestien kakofonia maissa, joissa hiv-valistusta tehdään. Keskenään ristiriistaiset ohjeet myös syövät tehoa toisiltaan.

Jos a + b on c, niin…

Avun ehdollistamisesta on taitettu peistä pitkään. Mitä ehtoja voi kehitysrahoitukselle kohtuuden nimissä laittaa?

Kansainväliset rahoituslaitokset eivät ole tavanneet kainostella ehtojen kanssa. Viime vuosikymmenten rakennesopeutusohjelmat sanelivat tiukasti sen, mitä rahoituslaitosten tukea tarvitsevat valtiot saivat tehdä.

Arvot ja ehdot näkyvät myös rahoituskentän pienempien pelureiden päätöksissä, vaikkakin hienovaraisemmin. Onhan valtioiden välisessä kehitysyhteistyössä kysymys verovaroin kerätyistä rahoista, jonka käytöstä rahoittajamaat joutuvat tekemään äänestäjilleen selkoa.

Valtioiden välisessä kehitysyhteistyössä suuntaus on ollut hankemaailmasta kohti laajempia kokonaisuuksia. Yksittäisten hankkeiden sijaan nyt puhutaan sektoriohjelmista ja suorasta budjettituesta, jotka takaavat rahoitusta saaville maille entistä suuremman vallan päättää, mitä maassa tehdään. Samalla vapautuu varsinaiselle työlle aikaa, joka ennen kului tuhansien projektien raportoinnissa.

Tänään vaadimme tätä

Kehitysyhteistyötä ei tehdä ulkopuolisilta vaikutteilta suojatussa laboratoriossa, vaan nopeasti muutuvassa maailmassa. Kun yhteiskunnalliset ja kansainväliset olot muuttuvat, muuttuvat myös avun tarpeet – ja vaatimukset. Esimerkiksi Suomi vaatii, että sen rahoittamissa ohjelmissa huomiodaan tasa-arvo sekä naisten ja tyttöjen oikeudet.

Kun vuonna 1965 ulkoministeriön yhteyteen perustettiin kehitysaputoimisto, Suomi näytti erilaiselta. Naisen ei ollut sopivaa käydä yksin ravintolassa ja homoseksuaalisuus oli niin rikos kuin sairauskin. Nykysuomessa nainen pääsee ravintolan ohella myös maan päämieheksi, ja samaa sukupuolta olevat voivat rekisteröidä parisuhteensa.

Ei ihme, että kehityksen vastaanottajapuolella olevat valtiot eivät aina pysy suunnanmuutoksissa mukana.

Viime kädessä kysymys on vastuusta. Kenelle varojen käytöstä oikein pitäisi olla vastuussa? Suomalaiselle veronmaksajalle? Vai niille ihmisille, joiden elämää verovaroin yritetään parantaa?

Hätäapu näkyy

Kehityksessä on kolme keskenään erilaista vaihetta, jotka arkipuheessa usein niputetaan ”kehitysavuksi”.

Medianäkyvyyden kautta tutuinta on katastrofitilanteissa annettava humanitaarinen apu. Sen tavoitteena on pelastaa henkiä ja auttaa kriisin välittömien seurausten selvittämisessä. Humanitaarisen avun tarpeet ovat selkeitä: vettä, ruokaa ja suojaa, välttämättömiä terveyspalveluja.

Hätäavun lähdettyä seuraa jälleenrakennuksen aika. Siinä pyritään korjaamaan perusrakenteet sellaiselle tasolle, että kriisin jälkeistä elämää voidaan taas elää jotakuinkin samoin kuin ennenkin.

Kehitysyhteistyöstä puhutaan, kun tarkoitetaan pitkäkestoisempaa työtä. Sillä luodaan pohjaa paremmalle arjelle ja tulevien kriisien ehkäisylle. Mediassa se näkyy paljon hätäapua harvemmin, sillä hidas puurtaminen ei taivu helposti otsikoiksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

”Uudet tuulet rahoituksessa voivat saada aikaan kilpailuasetelman pohjoisen ja etelän kansalaisjärjestöille”, totesi tutkija Katie Wright-Revolled Intrac-järjestön koordinoiman tutkijafoorumin tapaamisessa Oxfordissa viime marraskuussa.

Rahoittajat tukevat etelän kansalaisjärjestöjä yhä enemmän joko suoraan tai välittäjäorganisaatioiden kautta.

Pohjoisen järjestöt joutuvat uudessa tilanteessa pohtimaan omaa rooliaan. Niistä on monin paikoin tullut julkisen ja yksityisen sektorin ohjelmien toteuttajia.

”Kilpailuasema heikentäisi etelän järjestöjen toimintakapasiteettia, joten pohjoisen kansalaisjärjestöjen on mietittävä uudelleen omaa lisäarvoaan. Niiden tulisi mahdollisesti erikoistua joihinkin tiettyihin toimintoihin”, Wright-Revolled toteaa.

Englantilaisen Intrac-järjestön johtajan Brian Prattin mukaan pohjoisen kansalaisjärjestöt ovat hämillään.

”Toiminnallinen ja tulosvastuullinen orientaatio on saanut meidät unohtamaan, keitä oikeastaan olemme. Mikä on paikkamme yhteiskunnassa?”

Kehitystutkijat nostivat esille myös kysymyksen, haluavatko kehitysmaiden köyhät tosiaankin, että heitä edustavat kansainvälisillä areenoilla nimenomaan pohjoisen kansalaisjärjestöt. Vai olisiko pohjoisen järjestöjen moraalisempaa kannustaa paikallista kansalaisyhteiskuntaa edustamaan itse itseään?

Pariisin julistus vuodelta 2005 muokkaa tällä hetkellä paljolti rahoittajamaiden ja kansalaisjärjestöjen vuorovaikutusta kehitysyhteistyössä. Se on avunantaja- ja vastaanottajamaiden globaali sopimus sitoutumisesta kehitysavun tehokkuuden lisäämiseen. 147 allekirjoittajan joukossa on myös kansainvälisiä järjestöjä ja kansalaisjärjestöjä.

Pariisin julistuksen seurannan yhteydessä on puhuttu myös kansalaisjärjestöjen avun tehokkuudesta. Järjestöt ovat huolestuneet siitä, pyritäänkö avun harmonisaatio ulottamaan myös kansalaisjärjestöjen toimintaan. Monet järjestöt näkevät tällaisen agendan siirtävän huomiota pois hallitusten toimilta ja sotivan kansalaisyhteiskunnan monimuotoisuutta vastaan.

Oxfordin marraskuisessa tutkijatapaamisessa huomautettiin, että kansalaisjärjestöillä on oma uskottavuusongelmansa. Selkeiden standardien ja prosessien puute sekä epäselvä kommunikaatio ja koordinaatio ovat yleistä järjestöjen omassa työskentelyssä. Niiden olisi syytä dokumentoida paremmin työtään ja etenkin onnistumi-siaan.

Tapaamisessa muistutettiin, että kansalaisjärjestöjen harteille on viimeisten vuosikymmenien aikana ladattu melkoiset odotukset, kun ne on nähty ihmelääkkeenä kehitykseen, demokratiaan ja uusliberalismin nujertamiseen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008