Jätteet eivät kaunistele historiaa. Koko olemassaolonsa ajan ihmiset ovat jättäneet jälkeensä roskaa, ja käsityksemme varhaishistoriasta muodostuu sangen pitkälle niistä tulkinnoista, joita arkeologit menneitten sukupolvien jätteistä tekevät.
Mitä meidän jätteitämme tonkiva, oman aikansa muinaishistoriaa tutkiva tulevaisuuden arkeologi sitten saa esivanhemmistaan selville?
Ainakin sen, että muovia on käytetty paljon ja moneen tarkoitukseen. Kaivauksissa paljastuu kerrostuma kerrostumalta muovia, joka on pussitettu muoviin.
Uteliaisuutta tutkijassa herättänevät muovivuoratut kertakäyttövaipat ja kuukautissuojat. Ehkä muoviin siististi rullatut, muovipussiin pakatut ihmisten ulosteet saavat tutkijan kehittelemään teorian suunnattomasta kultista, jonka jäsenet uhrasivat jumalilleen vertaan ja aineenvaihduntansa tuotteita. Tai kenties ihmisten uskotaan tavoitelleen jonkin sortin ikuista elämää säilömällä jätteitänsä hajoamattomaan materiaaliin.
Nykyhetkestä kertovasta kerrostumasta tutkija löytää myös kasapäin erivärisiin ja erikokoisiin kuoriin pakattuja piisiruja ja piirilevyjä, muovikuorisia mp3-soittimia, puhelimia, videoita, televisioita ja atk-laitteita, leipäkoneita ja jalkaporekylpyaltaita, espressokeittimiä ja epilaattoreita. Niiden käyttötarkoituksissa riittänee spekuloitavaa toviksi jos toiseksikin.
”Elektroniikkaa vaihdetaan tiuhasti. Vanha tuote päätyy usein roskiin ja sitä myöten kaatopaikalle. Kännykän kuoret eivät tietenkään ole yhtä paha juttu kuin akku, joka on ongelmajätettä”, pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan YTV:n ympäristöasiantuntija Olli Linsiö kertoo.
Jätekerrostumissa näkyvät nousut ja laskut
Kaikkiaan me jätämme tulevien arkeologien ruodittavaksi ennennäkemättömän runsaan perinnön. Kenties esimerkiksi New Yorkin Fresh Kills -kaatopaikka on jonakin päivänä samanlainen muinaisen sivilisaation kukoistuksesta ja rappiosta kertova turistikohde kuin inkakaupunki Machu Picchu tai kambodzhalainen Angkor Watin temppeli nykyään. 1 200 hehtaarin alueelle levinneen Fresh Killsin sanotaan olevan massiivisinta, mitä ihminen on maapallolle luonut.
Fresh Killsin yli 100 miljoonan tonnin massa on suurempi kuin Kiinan muurin, ja siihen verrattuna Gizan mahtava pyramidi on kuin mutakakku hiekkalaatikon nurkassa. Kun Fresh Kills suljettiin vuonna 2001, kaatopaikan korkein huippu kohosi 25 metriä korkeammalle kuin Vapaudenpatsas.
Newyorkilaiseen mammuttitunkioon verrattuna YTV:n Ämmässuon kaatopaikka Espoossa on vielä nuori ja pieni. Ämmässuo perustettiin vuonna 1987, minkä jälkeen kaatopaikalle on kuskattu 14 miljoonaa tonnia jätettä. Ja lisää kuskataan: tuore tutkimus kertoo, että jokainen pääkaupunkiseudun asukas tuottaa keskimäärin 336 kiloa kotitalousjätettä vuodessa.
Jätevuorten kerrostumien määrästä ja laadusta tulevaisuuden arkeologi voi lukea meidän aikamme nousu- ja laskukaudet.
”Kaatopaikkajätteistä voi hyvinkin seurata yhteiskunnan taloudellista kehitystä. Esimerkiksi 1990-luvun lama näkyi kaatopaikoilla selvästi”, Olli Linsiö vahvistaa.
1980-luvun nousukauden aikana kaatopaikoille päätyi huonekaluja, kodinkoneita ja muuta kallista roinaa. Laman aikana ihmiset myivät tarpeettomat – ja joskus tarpeellisetkin – tavaransa kirpputoreilla. Vauraat vuodet näkyvät kaatopaikoilla runsaina ja paksuina arvotavaroiden sedimentteinä, huonojen aikojen kerrostumat ovat ohuemmat ja niiden sisältö on vaatimattomampi.
Muovi ei mätäne
Kaikkea roskaa ei kuitenkaan kipata kaatopaikalle. Paperi on kiertänyt Suomessa vilkkaasti jo 1950-luvulta alkaen, ja nykyisin päänkaupunkiseudun paperista kiertoon saadaan 80 prosenttia. Myös lasia pullonpalautukseen tottuneet suomalaiset kierrättävät paljon.
Lajittelematonta kotitalousjätettä keskiverron pääkaupunkiseutulaisen kuonakuormaan kertyy kierrätyksestä huolimatta 165 kiloa vuodessa.
”Yli puolet on vielä karsimisen varaa”, Linsiö huomauttaa. Erityisesti karsia voisi biojätteestä, joka kattaa keskiverron pääkaupunkiseutulaisen jätekuormasta 67 kiloa vuodessa. Kaatopaikalla mädätessään biojäte tuottaa metaania, kasvihuonekaasuista pahinta.
Kaatopaikkojen määrä Suomessa on vähentynyt uusien säädösten takia. Nykyään kaatopaikkoja on Suomessa noin 170, vain reilu kolmannes vuoden 1995 määrästä. Myös sadat suljetut kaatopaikat kuitenkin tuhnuttavat metaania ilmakehään vielä ainakin sata vuotta.
Tunnollisimmankin lajittelijan roska-astia täyttyy lopulta, jollei muusta niin muovista. Ämmässuolle muovia päätyy joka vuosi noin 25 kiloa YTV-alueen asukasta kohden. Olli Linsiön mielestä muovilla on kuitenkin huonojen puolten lisäksi myös hyviä ominaisuuksia.
”Siitä ei synny metaania. Muovi vain on – satoja vuosia, ehkä jopa tuhansia”, Linsiö kuvaa. Hänen mielestään muovin kestävyys olisi syytä ottaa huomioon arkikulutuksessa.
”Muovipussi on kätevä esine, jota voi käyttää moneen kertaan. Muovi on kestokäyttöinen, ei kertakäyttöinen materiaali.”
Muovivuoret maisemoidaan
Niin Fresh Killsin kuin Ämmässuonkin kaatopaikalta löytyy kohtia, joiden kaiveleminen voi tuottaa tulevaisuuden arkeologille päänvaivoja.
Fresh Kills avattiin vuoden 2001 sulkemispäivän jälkeen vielä kerran. Sinne kuljetettiin World Trade Centerin rauniot. 1,2 miljoonaa tonnia materiaalia lajiteltiin ja haudattiin länsikukkulaan. Kenties arkeologit joskus ihmettelevät, miksi kaiken muovin, metallin ja roskan keskelle on puhdistettujen maakerrosten väliin haudattu tuhkaa.
Ämmässuon kaivausten arkeologi puolestaan voi kummastella hyvin säilynyttä kestopuuta tai asbestikasoja, joista molemmat on haudattu siististi omille alueilleen. Aikanaan hyödyllisiksi ajattelut materiaalit ovat sittemmin paljastuneet ihmisten terveydelle siinä määrin haitallisiksi, että ne täytyy nykyään kaatopaikallakin erotella tavallisesta jätteestä.
Kaatopaikatkaan eivät ole ikuisia, eivät ainakaan kaatopaikkoina. Fresh Killsistä suunnitellaan vuoteen 2030 mennessä New Yorkin suurinta puistoa, lähes kolme kertaa suurempaa kuin kuuluisa Central Park. Jätevuoret aiotaan peitellä kumpuileviksi teletappimaisemiksi, ja jo reilun parinkymmenen vuoden kuluttua metropolin asukkaat voinevat nauttia Fresh Killsin neljän jätekukkulan vehreästä keitaasta.
Ämmässuollakin maisemoidaan jo. Vuonna 1987 käyttöön otettu alue on täynnä, ja 40 metriä korkeaa roskavuorta muutetaan paraikaa vihreäksi kukkulaksi. Seuraava täyttöalue on jo avattu.
Lähde: Jussi-Pekka Taavitsainen: ”Roska ei valehtele: Nuoret ajat ja arkeologia” (julkaistu Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2005).
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008