Proosa matkaa Afrikkaan

JANNE ORAN KOTIALBUMI
proosa.jpgJanne Ora on käynyt Afrikassa kahdesti: Senegalissa sekä Ghanassa ja Burkina Fasossa.

Mies matkaa afrikkaan. Se on jo nähty.

Mies matkaa Afrikkaan työn, mutta ennen kaikkea rakkauden vuoksi. Perus­tavaraa.

Kehitysyhteistyön ammattilainen matkaa Senegaliin ja hänen aistinsa kertovat nykytodellisuudesta luonnon kauneuden ja rakkauden, mutta myös epätasa-arvon, korruption ja ihmisen heikkouden. Hmm, kiinnostavaa?

”Tämä on ennen kaikkea fiktiivinen romaani”, kirjailija Janne Ora korostaa, vaikka myöntää, että teoksella on vahva side miehen omiin Afrikan-matkoihin. Hän on kirjoittanut esikoisteokseensa Rajamailla sen, minkä on itse kokenut ja nähnyt todeksi.

Ora on matkannut Afrikkaan kahdesti, 1997 Senegaliin ja 2001 Ghanaan sekä Burkina Fasoon. Lisäksi hän keskittyy kehitys­aiheisiin toimittajan työssään Suomessa.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden aihemaailmaan eivät kehitysmaat ole aiemmin juuri kuuluneet. On satunnaisia lähetystarinoita tai matkapäiväkirjan tyylisiä teoksia. Ja sitten Suomeen tulleiden “vieraiden” eli kulttuuristen sillanrakentajien tarinoita.

Vuonna 2008 on kuitenkin ilmestynyt poikkeuksellisen monta romaania, joissa toiseus kohdataan uusin tavoin: fiktiivinen suomalainen matkaa kehitysmaahan.

Afrikka identiteetin peilinä

”Kai se on tätä globalisaatiota. Kun Thaimaa on uusi Kanaria ja Afrikkaankin tehdään pakettimatkoja, niin paikkoja koskevat kirjatkin vaikuttavat kiinnostavammilta”, pohtii Esa Salminen, jonka Sambiaan sijoittuva esikoisromaani Köyhyyden ammattilainen ilmestyi viime keväänä.

Kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Hannu Harju Tammesta arvioi, että kehitysmaihin sijoittuvat romaanit ovat kommentteja globalisaatioon ja kulttuurien välisiin törmäyksiin.

”Oletamme maailman tulleen kyläksi, kun kuvat ja informaatio virtaavat sekunneissa maailman toiselle puolelle. Todellisuudessa suomalaiset ovat asenteissaan ja perinteissään paljolti pohjoiseurooppalaisia, joiden kulttuurinen erilaisuus ja oma perinne nousevat esiin, kun henkilöt jalkautuvat toiselle mantereelle.”

Tammen kustantama Rajamailla-romaani kertoo pintatasolla Suomen ja Senegalin välisestä yhteistyöhankkeesta ja on tavallaan siirtomaavallan jälkeisen aikakauden tilintekoa, mutta muuttuu päähenkilön matkaksi itseensä ja omiin uskomuksiinsa, Harju lisää.

”Afrikka on suomalaisessa kirjallisuudessa paitsi konkreettinen maanosa täynnä lukuisia kulttuureja, rotuja ja uskontoja, myös mytologisoitu ympäristö suomalaisen päähenkilön identiteetin käsittelyyn.”

Fiktion avulla lähelle?

Janne Ora korostaa, että hänelle Rajamailla-teos ei ole ensisijaisesti kirja Afrikasta. Se on kertomus, jossa olennaisinta on ajatus illuusioon ja unelmaan takertumisesta.

Tarina voisi tapahtua millä tahansa muullakin mantereella. Tosin köyhien ja rikkaiden vastakkaisasettelu siinä on oltava, Ora lisää.

Oran ajatuksissa oli ensin luoda romaaniin valtio, jota ei ole olemassa. Sinne hän olisi sijoittanut itselleen olennaisia arvoja ja yhteiskunnallisia teemoja. ”Kevyesti kiristettyä realismia”, kuten mies itse kertoo.

Rajamailla-teoksessa päähenkilö Eero Saari kuitenkin seikkailee muun muassa Senegalissa ja Ghanassa, siis fiktiivisessä Senegalissa ja Ghanassa.

”Toki olen proosaakin kirjoittaessani miettinyt vastuuta todellisuudesta, jonka luon. Halusin välttää mustavalkoista ’Afrikka hyvä, Eurooppa paha’ -asetelmaa ja perehtyä syvemmin todellisuuteen.”

Oran mukaan luotu todellisuuskuva on kirjoittajan valinta. Ora itse keskittyy romaanissaan esimerkiksi suomalaisten ja senegalilaisten ajatusmaailmojen eroon ja siihen, voivatko eri mantereiden ajattelutavat kohdata. Fiktion keinoin on kerrottavissa suuria ja pieniä esimerkkejä, konkreettisesti.

Kepan kenttätiedottajana Mosambikissa työskentelevä Salminen on saanut Köyhyyden ammattilaisesta kiitosta juuri osuvasta kuvailusta. Sekä ulkomailla asuneet että sellaista elämää tuntemattomat ovat kiitelleet, kuinka kirja ”tuo Sambian kouriintuntuvan lähelle”.

Salmisen tarkoitus olikin kirjoittaa ”niin kiusallisen rehellisesti, että sen on pakko maistua todelta”.

Unelma: Afrikkaa afrikkalaisen kynästä

Se, että kotimainen kaunokirjallisuus ja tekijät ottavat esimerkiksi Afrikan kartalleen, on suuri harppaus – tai vasta pientä piiperrystä.

Esa Salminen korostaa, miten surullista on, että suurin osa Afrikkaa käsittelevistä kirjoista on ulkomaalaisten kirjoittamia. Mantereen oma ääni ei kuulu.

”Ratsastanko kuitenkin eksotiikalla, yritän dramatisoida ja myydä tätä todellisuutta ympärilläni – ja millä oikeudella? Mutta toisaalta minullakin on oikeus tarkkailla maail­maa, jossa olen, ja yrittää ilmaista siitä jotain kirjallisesti, jos niin tahdon”, Salminen pohtii.

Toisaalta Salminen muistuttaa, millaisen yksipuolisen, takapajuisen ja ennakkoluuloisen Afrikka-kuvan tiedonvälitys antaa. Jos siis mantereen omat äänet eivät vielä kirjoissa kuulukaan, niin hyvä että edes moninaisemmat.

”Tunnen jonkinlaista vastuuta tuoda sävyjä Afrikka-kuvaan – ja vähintäänkin olla toistelematta kliseitä.”

Fiktion vastuu kehitysmaakuvasta

Kaunokirjallinen romaani on fiktiota, kerrottu tarina, luotu todellisuus. Onko siis mitään järkeä puhua vastuusta ja fiktiosta samassa lauseessa?

Ääripäässä voimme ajatella, että on lukijan oma moka, jos hän luo mieli- tai todellisuuskuvia fiktion perusteella. Toisaalta jokainen meistä tekee niin – sitä vinhemmin, mitä kauemmas omasta todellisuudesta matkaamme.

Jos kirjailija kertoo Helsingin tietystä kaupunginosasta ja kadunkulmasta, luon mielikuvani yhteydessä johonkin, josta tiedän. Siihen on helpompi suhtautua. Kehitysmaakuvauksessa tilanne on toinen. Koska en tiedä, luotan enemmän kertojaan, varsinkin jos romaani, sen aika ja tapahtumaympäristö vaikuttavat suhteellisen realistisilta.

Hyvin ja rehellisesti kirjoitetun romaanin avulla voi oppia maailmasta, vaikka tiedostaa, että kyseessä on fiktiivinen teos. Varmasti moni koululainen tarttuu Afrikka-aiheiseen, hyvin kirjoitettuun proosaan hanakammin kuin tietokirjallisuuteen. Hän saattaa oppia vieraan maan tai mantereen sävyistä, kulttuurista, mielenpainuvista kohtaamisista jotain numeroita tai muuta tietoa syvempää.

Esa Salmisen Köyhyyden ammattilainen on otettu mukaan Suomen kirjasäätiön ”Kirja koulussa” -kampanjaan, jossa lukiolaiset tutustuvat maailmaan matkakirjallisuuden avulla. Köyhyyden ammattilaisen lukiolais­lukijoita on kehotettu pohtimaan, mitä pelkkä tietokirjallisuus voi opettaa muista maista – ja mitä jää kertomatta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008
 

 

Kansallisesta erityislaadusta

Muistan eräältä luennolta ajatuksen, että tekninen väline, esimerkiksi televisio, olisi kulttuurisesti neutraali eikä siksi kantaisi mukanaan kulttuurisia merkityksiä silloinkaan, kun se viedään toiselle puolelle maapalloa aivan erilaisen elämän piiriin. Tuon ajatuksen mukaan televisio-ohjelmat kyllä olisivat kulttuurilla ladattuja, mutta itse laite ja sen edellyttämä teknologia eivät olisi enempää kuin tyhjä astia.

Päinvastaista mieltä on Junichiro Tanizaki vuonna 1933 ilmestyneessä kirjassaan Varjojen ylistys. Tanizaki puhuu muun muassa siitä, miten suuri osa perinteisen japanilaisen musiikin viehätyksestä katoaa, kun musiikkia kuunnellaan sähköisesti vahvistettuna. Äänentoistotekniikka ei siis ole kulttuurisesti neutraalia, vaan mitä suurimmassa määrin kulttuurinsa tuote. Jos levysoitin olisi alun perin kehitetty Japanissa, se olisi muotoutunut toisin, japanilaiselle musiikille paremmin sopivaksi.

Japanilaisten lailla suomalaiset ovat saaneet ottaa vastaan vahvemman kulttuurin tuotteita. Filosofi Tere Vadén on puhunut siitä, miten metafyysinen, humanistinen ja teknologinen kokemus on tuontitavaraa Euroopan reuna-­alueilla. Ei-indoeurooppalaisena kielenä suomi kantaa Vadénin mukaan jäänteitä kokemuksesta, joka ei ole sitoutunut indoeurooppalaiseen metafysiikkaan. Tänne ei ole koskaan täysin sopeutunut vaikkapa käsittein ajatteleva subjekti, joka kokee itsensä erilliseksi luonnosta.

”Reuna-alueiden kansojen alkoholismi, itsemurhat, ahdistus ja kummalliset vetäytymiset, epäinhimilliset epäonnistumiset ja onnistumiset voivat kertoa kokemuksen kiemurtelusta tietoisen subjektin koneenpainon alla”, Vadén kirjoittaa.

Sekä Tanizaki että Vadén puhuvat tärkeästä kokemuksesta, joka ei aina avaudu helposti valtakulttuurien keskiöissä eläville. Kansallisen erityislaadun korostamisessa on kuitenkin vaaransa. Jos halutaan varjella ainutkertaisia kansallisia kokemuksia tai merkityksiä, joita jokin tietty kieli kantaa mutta jotka eivät käänny muille kielille, ollaan lähellä nationalismin perusajatuksia.

Tanizakin ja Vadénin huomioista ei ehkä pitäisikään tehdä sellaista johtopäätöstä, että kulttuurin erityispiirteitä tulisi varjella ulkopuolisilta vaikutteilta. Voisiko pikemminkin ajatella, että kulttuurin laatu pääsee oikeuk­siinsa hybrideissä ja yhteentörmäyksissä?

Voisiko vaikkapa suomalainen ajattelu imeä voimaa juuri siitä jännitteestä, joka vallitsee vanhan ei-indoeurooppalaisen ja uudemman indoeurooppalaisen kokemuskerrostuman välillä?

Ranya Paasonen on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

Internet-isäntä maailman huipulta

 

HANNELE OKKONEN

sankari.jpg

 

Lobsang Tashi on internet-isäntä.

 

Lobsang Tashin vasemman käden sormiin on tatuoitu päivämäärä 18.11.1992. Se on päivä, jolloin kiinalaiset pidättivät hänet Tiibetissä. Nyt Tashi työskentelee internetkahvilassa pohjoisintialaisessa Dharamsalan kaupungissa. Matka sinne ei ole ollut helppo.

 

”Rikokseni oli ’vastavallankumouksellinen toiminta’ ”, Tashi kertoo.

Tashi oli aikoinaan munkkina Dumbu Chokor -luostarissa lähellä Tiibetin pääkaupunkia Lhasaa. Munkkitovereineen hän kiinnitti paikallisen poliisiaseman ulkopuolelle julisteita, jotka puolustivat vapaata Tiibetiä ja toivottivat Dalai-lamalle pitkää ikää. Ne toivat miehille neljän vuoden vankeustuomion.

Vapauduttuaan Tashi yritti mennä takaisin luostariin, mutta paluu ei onnistunut. ”Kiinalaiset viranomaiset uhkasivat, että jos luostari hyväksyy entisiä vankeja takaisin, siitä seuraa heille rangaistus.” Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä Tiibetistä.

Nyt Tashin työpaikan ovessa lukee All who come are most welcome to our lovely Cyber Cafe. Keskipäivälläkin internet­kahvila on täynnä, koneiden äärellä istuu punakaapuisia munkkeja.

Dharamsalassa pitävät majaansa sekä Tiibetin pakolaishallitus että Dalai-lama, ja siksi monet tiibetiläiset pakolaisetkin asettuvat kaupunkiin. Myös Tashi, vaikka alku olikin hankala. Hän yritti päästä jatkamaan opintojaan eri luostarikouluihin, mutta turhaan.

”Lukukausi oli jo käynnissä, ja minun olisi pitänyt odottaa vuosi.”

Mies halusi aloittaa uuden elämänsä heti. Hän päätti luopua munkinkaavustaan ja ryhtyä opiskelemaan englantia ja myöhemmin tietokonealaa. ”Ehkä karmani munkkina olemiseen oli kulunut loppuun”, hän pohtii.

Sitä paitsi internetkahvilassa Tashi pystyy edistämään ihanteitaan. Paikkaa isännöi Tiibetin pakolaishallituksen terveysjaosto, ja tulot menevät entisten poliittisten vankien hyväksi. Kun asiakkaita ei ole, Tashi yrittää päästä kiinalaisille chat-sivustoille keskustelemaan Tiibetistä.

Myös vapaa-aikanaan Tashi on poliittisesti aktiivinen. Hän osallistuu mielenosoituksiin ja käy puhumassa vankila-ajastaan erilaisissa tilaisuuksissa. Hän joutuu silloin palauttamaan mieleensä vaikeita kokemuksia – mutta siitä huolimatta hän on valmis työskentelemään maansa puolesta.

”Nuori sukupolvi ei tiedä mitään elämästä Tiibetissä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

 

Afrikka avautuu bisnekselle

Afrikka. Useat Afrikan maat ovat helpottaneet liike-elämän toimintaa uudistamalla byrokratiaansa, selviää Maailmanpankin alaisen International Finance Corporationin syyskuussa julkaisemasta raportista.

Doing Business 2009 -raportin mukaan maailman kymmenen eniten uudistuksia tehneen maan joukossa on neljä Afrikan maata. Kaik­kiaan 28 Saharan eteläpuoleisen Afrikan maan todettiin uudistaneen yritysten toimintaedellytyksiä myönteisesti viime vuoden aikana.

Tutkimuksessa vertaillaan, kuinka helppoa kussakin maassa on harjoittaa yritystoimintaa. Helppoutta mitataan tarkastelemalla muun muassa yrityksen perustamista, työntekijöiden palkkaamista, verotusta ja omaisuuden rekisteröimistä. Tutkimus perustuu sekä maiden säätämiin lakeihin että paikallisten asiantuntijoiden, kuten lakimiesten, kirjanpitäjien ja viranomaisten haastatteluihin.

Esimerkiksi Botswanan todettiin helpottaneen yrityksen perustamista, kun taas Burkina Faso sujuvoitti uudistuksillaan työntekijöiden palkkaamista.

Koko Afrikan paras maa yritystoiminnan kannalta on Mauritius. Se nousi tutkimuksessa ensimmäisenä Afrikan maana maailman 25 yritystoiminnan näkökulmasta parhaan maan joukkoon. Afrikan talousmahti Etelä-Afrikka on sijalla 32. Ykkönen on Singapore.

Konfliktista kasvuun

Raportissa nostetaan erityisesti esille Ruanda, Liberia ja Sierra Leone. Kaikki kolme ovat kärsineet aseellisesta konfliktista, mutta ovat rauhan myötä uudistaneet talouttaan.

Esimerkiksi Ruanda nousi yhdeksän sijaa yritystoiminnan helppoutta mittaavalla listalla omaisuuden rekisteröimistä helpottamalla ja tullisäännöksiä uudistamalla.

Kaikkiaan rauhan lisääntyminen Afrikassa on kiihdyttänyt talouskasvua, joka on ollut kymmenen viime vuoden aikana keskimäärin kuusi prosenttia vuodessa.

Yrittäminen kangertelee edelleen

Saharan eteläpuoleinen Afrikka on edelleen maailman vaikein alue harjoittaa yritystoimintaa. Infrastruktuuri on heikko, tuottavuus alhainen, ja esimerkiksi omaisuuden suoja on heikompaa kuin muualla.

Myös byrokratia hidastaa yritystoimintaa. Yrityksen perustamiseen kuluva aika vaihtelee huomattavasti maittain: aika riippuu muu muassa siitä, kuinka paljon erilaisia lupia ja lisenssejä uudelta yritykseltä vaaditaan ja kuinka kauan niiden myöntämiseen kuluu.

Esimerkiksi Tshadissa yrityksen perustamiseen kuluu 75 päivää, Kongon demokraattisessa tasavallassa 155 päivää. Senegalissa yrityksen voi perustaa kahdeksassa päivässä.

Tutkimuksen mukaan useat Afrikan maat myös vaikeuttivat yritysten toimintaa alueellaan. Esimerkiksi Gambiassa ja Kap Verdessä työntekijöiden palkkaaminen vaikeutui, ja Päiväntasaajan Guinea ja Gabon hankaloittivat yritystensä ulkomaankauppaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

Muovia, piirilevyjä ja piisiruja

Jätteet eivät kaunistele historiaa. Koko olemassaolonsa ajan ihmiset ovat jättäneet jälkeensä roskaa, ja käsityksemme varhaishistoriasta muodostuu sangen pitkälle niistä tulkinnoista, joita arkeologit menneitten sukupolvien jätteistä tekevät.

Mitä meidän jätteitämme tonkiva, oman aikansa muinaishistoriaa tutkiva tulevaisuuden arkeologi sitten saa esivanhemmistaan selville?

Ainakin sen, että muovia on käytetty paljon ja moneen tarkoitukseen. Kaivauksissa paljastuu kerrostuma kerrostumalta muovia, joka on pussitettu muoviin.

Uteliaisuutta tutkijassa herättänevät muovivuoratut kertakäyttövaipat ja kuukautissuojat. Ehkä muoviin siististi rullatut, muovipussiin pakatut ihmisten ulosteet saavat tutkijan kehittelemään teorian suunnattomasta kultista, jonka jäsenet uhrasivat jumalilleen vertaan ja aineenvaihduntansa tuotteita. Tai kenties ihmisten uskotaan tavoitelleen jonkin sortin ikuista elämää säilömällä jätteitänsä hajoamattomaan mate­riaa­liin.

Nykyhetkestä kertovasta kerrostumasta tutkija löytää myös kasapäin erivärisiin ja erikokoisiin kuoriin pakattuja piisiruja ja piirilevyjä, muovikuorisia mp3-soittimia, puhelimia, videoita, televisioita ja atk-laitteita, leipäkoneita ja jalkaporekylpyaltaita, espressokeittimiä ja epilaattoreita. Niiden käyttötarkoituksissa riittänee spekuloitavaa toviksi jos toiseksikin.

”Elektroniikkaa vaihdetaan tiuhasti. Vanha tuote päätyy usein roskiin ja sitä myöten kaatopaikalle. Kännykän kuoret eivät tietenkään ole yhtä paha juttu kuin akku, joka on ongelmajätettä”, pääkaupunki­seudun yhteistyövaltuuskunnan YTV:n ympäristöasiantuntija Olli Linsiö kertoo.

Jätekerrostumissa näkyvät nousut ja laskut

Kaikkiaan me jätämme tulevien arkeologien ruodittavaksi ennennäkemättömän runsaan perinnön. Kenties esimerkiksi New Yorkin Fresh Kills -kaatopaikka on jonakin päivänä samanlainen muinaisen sivilisaation kukoistuksesta ja rappiosta kertova turistikohde kuin inkakaupunki Machu Picchu tai kambodzhalainen Angkor Watin temppeli nykyään. 1 200 hehtaarin alueelle levinneen Fresh Killsin sanotaan olevan massiivisinta, mitä ihminen on maapallolle luonut.

Fresh Killsin yli 100 miljoonan tonnin massa on suurempi kuin Kiinan muurin, ja siihen verrattuna Gizan mahtava pyramidi on kuin mutakakku hiekkalaatikon nurkassa. Kun Fresh Kills suljettiin vuonna 2001, kaatopaikan korkein huippu kohosi 25 metriä korkeammalle kuin Vapaudenpatsas.

Newyorkilaiseen mammuttitunkioon verrattuna YTV:n Ämmässuon kaatopaikka Espoossa on vielä nuori ja pieni. Ämmässuo perustettiin vuonna 1987, minkä jälkeen kaatopaikalle on kuskattu 14 miljoonaa tonnia jätettä. Ja lisää kuskataan: tuore tutkimus kertoo, että jokainen pääkaupunkiseudun asukas tuottaa keskimäärin 336 kiloa kotitalousjätettä vuodessa.

Jätevuorten kerrostumien määrästä ja laadusta tulevaisuuden arkeologi voi lukea meidän aikamme nousu- ja laskukaudet.

”Kaatopaikkajätteistä voi hyvinkin seurata yhteiskunnan taloudellista kehitystä. Esimerkiksi 1990-luvun lama näkyi kaatopaikoilla selvästi”, Olli Linsiö vahvistaa.

1980-luvun nousukauden aikana kaatopaikoille päätyi huonekaluja, kodinkoneita ja muuta kallista roinaa. Laman aikana ihmiset myivät tarpeettomat – ja joskus tarpeellisetkin – tavaransa kirpputoreilla. Vauraat vuodet näkyvät kaatopaikoilla runsaina ja paksuina arvotavaroiden sedimentteinä, huonojen aikojen kerrostumat ovat ohuemmat ja niiden sisältö on vaatimattomampi.

Muovi ei mätäne

Kaikkea roskaa ei kuitenkaan kipata kaatopaikalle. Paperi on kiertänyt Suomessa vilkkaasti jo 1950-luvulta alkaen, ja nykyisin päänkaupunkiseudun paperista kiertoon saadaan 80 prosenttia. Myös lasia pullonpalautukseen tottuneet suomalaiset kierrättävät paljon.

Lajittelematonta kotitalousjätettä keskiverron pääkaupunkiseutulaisen kuonakuormaan kertyy kierrätyksestä huolimatta 165 kiloa vuodessa.

”Yli puolet on vielä karsimisen varaa”, Linsiö huomauttaa. Erityisesti karsia voisi biojätteestä, joka kattaa keskiverron pääkaupunkiseutulaisen jätekuormasta 67 kiloa vuodessa. Kaatopaikalla mädätessään biojäte tuottaa metaania, kasvihuonekaasuista pahinta.

Kaatopaikkojen määrä Suomessa on vähentynyt uusien säädösten takia. Ny­kyään kaatopaikkoja on Suomessa noin 170, vain reilu kolmannes vuoden 1995 määrästä. Myös sadat suljetut kaatopaikat kuitenkin tuhnuttavat metaania ilmakehään vielä ainakin sata vuotta.

Tunnollisimmankin lajittelijan roska-astia täyttyy lopulta, jollei muusta niin muovista. Ämmässuolle muovia päätyy joka vuosi noin 25 kiloa YTV-alueen asukasta kohden. Olli Linsiön mielestä muovilla on kuitenkin huonojen puolten lisäksi myös hyviä ominaisuuksia.

”Siitä ei synny metaania. Muovi vain on – satoja vuosia, ehkä jopa tuhansia”, Linsiö kuvaa. Hänen mielestään muovin kestävyys olisi syytä ottaa huomioon arkikulutuksessa.

”Muovipussi on kätevä esine, jota voi käyttää moneen kertaan. Muovi on kestokäyttöinen, ei kertakäyttöinen materiaali.”

Muovivuoret maisemoidaan

Niin Fresh Killsin kuin Ämmässuonkin kaatopaikalta löytyy kohtia, joiden kaiveleminen voi tuottaa tulevaisuuden arkeologille päänvaivoja.

Fresh Kills avattiin vuoden 2001 sulkemispäivän jälkeen vielä kerran. Sinne kuljetettiin World Trade Centerin rauniot. 1,2 miljoonaa tonnia materiaalia lajiteltiin ja haudattiin länsikukkulaan. Kenties arkeologit joskus ihmettelevät, miksi kaiken muovin, metallin ja roskan keskelle on puhdistettujen maakerrosten väliin haudattu tuhkaa.

Ämmässuon kaivausten arkeologi puolestaan voi kummastella hyvin säilynyttä kestopuuta tai asbestikasoja, joista molemmat on haudattu siististi omille alueilleen. Aikanaan hyödyllisiksi ajattelut materiaalit ovat sittemmin paljastuneet ihmisten terveydelle siinä määrin haitallisiksi, että ne täytyy nykyään kaatopaikallakin erotella tavallisesta jätteestä.

Kaatopaikatkaan eivät ole ikuisia, eivät ainakaan kaatopaikkoina. Fresh Killsistä suunnitellaan vuoteen 2030 mennessä New Yorkin suurinta puistoa, lähes kolme kertaa suurempaa kuin kuuluisa Central Park. Jätevuoret aiotaan peitellä kumpuileviksi teletappimaisemiksi, ja jo reilun parinkymmenen vuoden kuluttua metropolin asukkaat voinevat nauttia Fresh Killsin neljän jätekukkulan vehreästä keitaasta.

Ämmässuollakin maisemoidaan jo. Vuonna 1987 käyttöön otettu alue on täynnä, ja 40 metriä korkeaa roskavuorta muutetaan paraikaa vihreäksi kukkulaksi. Seuraava täyttöalue on jo avattu.

Lähde: Jussi-Pekka Taavitsainen: ”Roska ei valehtele: Nuoret ajat ja arkeologia” (julkaistu Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2005).

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

Homovastaisuus on poliittinen ase Afrikassa

”Homot ovat pervertikkoja, jotka käyttäytyvät huonommin kuin siat ja koirat”, Zimbabwen presidentti Robert Mugabe lausui äskettäin.

Mugabe on hyökännyt viime vuosina seksuaalivähemmistöjä vastaan. Saman ovat tehneet useat muutkin eteläisen Afrikan johtajat.

”Seksuaalivähemmistöt ovat hyviä syntipukkeja. Kun poliitikko huomaa ongelman, hän voi aina syyttää siitä homoja”, Namibian seksuaalivähemmistöjärjestön Rainbow projectin johtaja Madeleine Isaacks toteaa.

Mugabe on leimannut homoseksuaalisuuden länsimaiden ongelmaksi, jota ei haluta Afrikkaan.

Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin ja Kansainvälisen seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskomission vuonna 2003 julkaistu More than a Name -raportti toteaa, että vihamielisillä puheenvuoroillaan Mugabe on saanut kannatusta länsimaiden vastaiselle politiikalleen. Hän on voinut hyökätä maan valkoista vähemmistöä vastaan ja heikentää länsimaisten järjestöjen toimintamahdollisuuksia.

Human Rights Watchin raportin mukaan seksuaalivähemmistöjen edustajat ovat jatkuvassa vaarassa joutua pahoinpidellyiksi kaduilla ja kodeissaan. Myös poliisi vangitsee, pahoinpitelee ja uhkailee vähemmistöihin kuuluvia zimbabwelaisia.

Vain Etelä-Afrikka sallii homouden

”Joudumme jatkuvasti taistelemaan myyttiä vastaan, että homous on epäafrikkalaista”, Madeleine Isaacks huokaa. Myytti elää, vaikka vanhat sukupolvet myöntävät ilmiön olleen aina olemassa.

Vuonna 2001 Namibian entinen presidentti Sam Nujoma uhkasi pidättää ja karkottaa homot Namibiasta. Lausunnon jälkeen presidentin alaiset puolisotilaalliset joukot keräsivät korvakoruja käyttävät miehet yhteen, solvasivat näitä ja vaativat luopumaan koruista. Hyökkäykset homoja vastaan lisääntyivät.

Rainbow project odottaa uuden presidentin Hifikepunye Pohamban kantaa seksuaalivähemmistöihin. ”Ainakaan vielä hän ei ole hyökännyt meitä vastaan”, Isaacks toteaa.

Etelä-Afrikka on Afrikan maista ainoa, joka sallii homoseksuaalisuuden ja takaa vähemmistölle samat oikeudet kuin muulle väestölle. Muun muassa Sambiassa, Botswanassa, Namibiassa ja Zimbabwessa homoseksuaalisuus ja homoseksuaalisiksi määritellyt teot ovat laittomia. Sambiassa ja Zimbabwessa seksuaalivähemmistöt on ajettu maan alle, ja Botswanassa poliitikot ovat kieltäneet seksuaalivähemmistöjen järjestön virallisen rekisteröitymisen.

Vain Botswanassa ja Namibiassa kansalaisyhteiskunta on noussut voimakkaasti vastustamaan vihanlietsontaa. Esimerkiksi Namibiassa ihmisoikeusjärjestöt ovat julistaneet, että seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat ihmisoikeuksia ja siten kansainvälisten lakien suojelemia.

Lesbot kohtaavat väkivaltaa

Etelä-Afrikassa lainsäädäntö on edistyksellinen, mutta homoseksuaalien elämä ei sielläkään ole helppoa. Köyhillä alueilla asuvat lesbot ovat erityisen suuressa vaarassa joutua joukkoraiskauksen uhreiksi.

”Miehet eivät voi sulattaa ajatusta mustasta lesbosta – naisesta, joka on heidän ulottumattomissaan. He raiskaavat saadakseen takaisin vallan tunteen”, Isaacks sanoo.

Human Rights Watchin More than a Name -raportin mukaan monet afrikkalaisperheet jopa järjestävät lesboksi osoittautuneen tyttärensä raiskauksen, jotta tämä paranisi lesboudestaan. ”Afrikkalaisessa kulttuurissa miehen kuuluu määrittää naisen paikka, vaikka väkivalloin.”

Etelä-Afrikka sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken. Namibian lain mukaan Etelä-Afrikassa solmittu avioliitto on laillinen myös Namibiassa, ja Namibiaa odottaakin homoavioliitoista ennakko­tapausta.

”Parasta olisi, jos mustaakin mustempi lesbopari Pohjois-Namibiasta menisi naimisiin Etelä-Afrikassa ja vaatisi liiton tunnustamista Namibiassa”, Madeleine Isaacks hymähtää. ”Ainakin osoittaisimme, että homous on afrikkalaista.”

Etelä-Afrikan poliittinen ilmapiiri saattaa kuitenkin muuttua nopeasti. Valtapuolue ANC:n puheenjohtaja Jacob Zuma, josta odotetaan maan seuraavaa presidenttiä, on hyökännyt homoseksuaaleja vastaan. Homojen, lesbojen ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavan Behind the Mask -järjestön mukaan Zuma on todennut homo­avioliittojen olevan “häpeä Etelä-Afrikalle”.

Homoilta kielletään oikeus terveydenhuoltoon

Afrikassa seksuaalivähemmistöjä ei ole syytetty aidsin levittämisestä, toisin kuin Euroopassa. Madeleine Isaacksin mukaan uhka on kuitenkin olemassa.

”Jos alamme voimakkaasti ajaa hiv-asiaa, meidät voidaan leimata syntipukeiksi tautiin”, Isaacks sanoo.

Afrikassa on silti yleistä, että seksuaali­vähemmistöiltä kielletään asiallinen hiv/aids-tieto ja pääsy hoitoon. Seksuaali­vähemmistöt jätettiin pois esimerkiksi Namibian viime­vuotisesta kansallisesta hiv/aids-ohjelmasta.

“Homoseksuaaleja syytetään holtittomasta elämästä ja tautien levittämisestä, mutta tiedonsaanti ja hoitoonpääsy estetään”, Isaacks moittii.

Kaapista ulostulo teki Jholer Timbosta perheen julkkiksen

Lapsena namibialainen Jholer Timbo halusi leikkiä ainoastaan nukeilla. Äiti kysyi yhä uudelleen, onko poika homo. Timbo kielsi, vaikka äiti vakuutti hyväksyvänsä asian.

”Kun vihdoin tunnustin olevani homo, äitini kauhistui ja sanoi vievänsä minut hormonihoitoihin. Ilmoitin ennemmin kuolevani.” Nyt äiti on hyväksynyt asian.

Ulostulon jälkeen perhe on suhtautunut 23-vuotiaaseen Timboon uudella tavalla.

”Ihan kuin olisin julkkis. Kaikki haluavat jutella minulle ja viettää aikaa kanssani. Se on kummallista.”

Seksuaalisen vähemmistön edustajana eläminen ei ole Namibiassa helppoa. Ilmapiiri pääkaupungissa Windhoekissa on suhteellisen suvaitsevainen, mutta sielläkin seksuaalivähemmistöt kohtaavat syrjintää ja väkivaltaa.

Muutama viikko sitten Timbo oli Windhoekissa odottamassa taksia, kun joukko miehiä saartoi hänet. Miehet kaatoivat hänet maahan, potkivat ja hakkasivat häntä. Poliisiasemalla poliisit ilmoittivat, ettei Timbo voi tehdä rikosilmoitusta, koska ei pystynyt nimeämään rikoksen tekijöitä. Paikallisessa sairaalassa Timboa ei suostuttu hoitamaan, koska henkilökunta väitti, ettei hän ole namibialainen – henkilökortistaan huolimatta.

Jholer Timbo myöntää, että töiden saaminen Namibiasta on hankalaa, jos haluaa olla avoimesti homo. Timbo joutui eroamaan kokin töistään sen jälkeen, kun pomo raivostui homoudesta.

”Toivon, että Namibia olisi enemmän kuin Eurooppa. Kaipaan vilkasta yöelämää ja suvaitsevampaa ilmapiiriä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008
 

 

Uljas toimittaja tekeytyy turistiksi

Jos luet tätä kolumnia, olen ehkä kusessa.

Samalla kun Suomessa vielä puhutaan siitä, onko poliisin sopivaa tekeytyä toimittajaksi – vaikka pelastaakseen ihmishengen – minä aion toimittajan ominaisuudessa tekeytyä turistiksi, miettimättä hetkeäkään, onko se oikein. Suojellakseni omaa henkeäni.

Tätä kirjoittaessani on viikko siihen, kun lähden työkeikalle Harareen, Zimbabwen pääkaupunkiin. Sinne ei länsilehdistöä virallisesti päästetä. Äiti ja tyttöystävä ovat asiaankuuluvalla tavalla huolissaan. Tyhjennän läppärin muistin työasioista, vaihdan kameraan pienemmän linssin ja hankin turistiviisumin. Suomalainen matkailuyrittäjä hakee minut kentältä, majoitun vanhan tuttavan kotiin ja aion haastatella vain hänen ystäviään ja ennalta sovittuja järjestökontakteja.

Raskain mielin jätän Heidi Hollandin loistavan Dinner with Mugabe -kirjan kotiin, sillä valtapuolue ei siitä tykkää. Sovin Kumppanin kanssa kirjoittavani tällaisen varakolumnin siltä varalta, etten saa Hararesta kolumnia Suomeen ennen lehden painoon menoa.

Tuttavani kehotuksesta ostan mukaan ruokaöljyä, kahvia, riisiä, juustoa, suolakeksejä ja viskiä. Siksi, että pärjäisin, vaikkei siellä nälkään kuulemma kuolekaan – jos on taskut täynnä dollareita.

***

En tietenkään usko, että Zimbabwessa on niin vaarallista kuin Afrikkaa dramatisoivat tiedotusvälineet ja todellisuutta kauhistelevat suurlähetystöt antavat ymmärtää. Samalla kun viralliset tahot suosittelevat välttämään kaikkea muuta kuin aivan välttämätöntä matkustamista Zimbabween, minua neljä vuotta nuorempi irlantilaisnainen käy siellä kuukausittain Maputosta tarkastamassa Trôcaire-järjestön hankkeita.

”Ihan iisiä, Sparista saa melkein kaikkea ja ravintoloissa on ruokaa”, hän totesi hiljattain.

Todellinen syy, miksen välttämättä saa kolumnia aikaiseksi, on se, etten keksi mitään kunnollista sanottavaa. Mutta se ei kuulosta tarpeeksi dramaattiselta. Eli jos luet tätä, olen todennäköisesti vankilassa. Likaisessa sellissä ilman ruokaa.

Minä, vapaan tiedonvälityksen airut. Uskon, että kirjoittamani virkkeet tuovat maailmaan parannusta. Ehei, syy Harareen menemiselle ei ole egoa hivelevä tietoisuus siitä, että sieltäpä ei ole vähään aikaan moni suomalainen kirjoitellut. Kuvitelma siitä, että tavallista useampi ihminen lukee muka-intellektuelleja höpinöitäni ei ole minulle suurikaan motiivi. Minä olen hyvällä asialla.

***

Ja koska luotan siihen, että kaikki menee kuitenkin hyvin, voin jo nyt luvata, että seuraavassa Kumppanissa on vähintäänkin aukeama Hararen nykypäivästä.

Sitä odotellessa taidan ostaa vielä vähän säilykkeitä ja etsiä sen toisen muistikortin kameraan. Siltä varalta, että ensimmäinen takavarikoidaan.

Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena tiedottajana Mosambikissa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

Suomi kippaa jätteensä tulevaisuuteen

SAMULI SIIRALA

teema1.jpgSuomalaiset kaatopaikat täyttyvät vauhdilla.

 

Suomi synnytti jätettä vuonna 2006 lähes 70 miljoonaa tonnia. Tilastokeskuksen mukaan ainoastaan 40 prosenttia siitä pystyttiin hyödyntämään materiaalina tai energiana.

 

”Suomi on kaatopaikkamaa. Jätepolitiikkamme on osittain ihan hyvä, mutta sen toimeenpanossa on isoja ongelmia. Juhlavien puheiden sijasta nyt tarvitaan tekoja, sat­sauksia jätehuoltoon”, Juha Kaila Teknillisestä korkeakoulusta vaatii.

Jätehuoltotekniikan professori on seurannut alan kehittymistä kolmisenkymmentä vuotta.

“Jätehuollon huippumaissa, kuten Ruotsissa, Sveitsissä ja Japanissa, kaatopaikoille päätyy yhdyskuntajätteestä alle kymmenen prosenttia. Meillä yli puolet”, Kaila suomii.

Yhdyskuntajäte koostuu paperista ja kartongista, biojätteestä, lasista ja metallista sekä esimerkiksi sähkö- ja elektroniikka­romusta. Jokainen maailman asukas tuottaa yhdyskuntajätettä keskimäärin 270 kiloa vuodessa; Suomessa luku on noin 500, Länsi-Euroopassa noin 680 ja Yhdysvalloissa jopa 750 kiloa.

Viidennes yhdyskuntajätteestä on hiiltä. Siitä neljännes muhii kaatopaikoilla metaaniksi, voimakkaaksi kasvuhuonekaasuksi. Saman verran hiilestä muuttuu hiilidioksidiksi. Loput jää hiilivarastoksi tai liukenee valumavesiin.

Kaatopaikka on halpa ja huono

Kaatopaikat vaativat pitkäaikaista paimentamista: seuraavat sukupolvet ovat naimisissa jätteidemme kanssa. Muutamissa Euroopan maissa suljetaan jo kaatopaikkojen portteja lopullisesti, ja niille on turha tarjota uutta jätettä .

“Suomessa ei ole kovin tiukkoja rajoituksia. Kaatopaikka on edelleen halvin ratkaisu hankkiutua eroon sekajätteestä, jolla ei ole kaupallista arvoa”, Kaila sanoo.

Jätteitä on perinteisesti poltettu ener­giaksi Keski-Euroopassa ja Pohjoismaista Ruotsissa ja Tanskassa. Maailman ykkönen on kuitenkin Japani. Siellä jopa 80 prosenttia jätteistä päätyy uuniin. Suomessa jätteistä poltetaan energiaksi kymmenisen prosenttia.

Kaatopaikkamääräysten tiukentumisen takia jätteen polttaminen energiaksi lisääntyy kuitenkin myös Suomessa. Tätä tukee myös energian kallistuminen. Ympäristöhuoltoyhtiö Ekokem julkisti hiljattain suunnitelmansa rakentaa Suomeen toinen mittava jätevoimala. Ekokem laskee, että Riihimäelle nouseva laitos hönkäisee sähköä ja lämpöä 20 000 omakotitalon tarpeisiin.

Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto on arvostellut jyrkästi jätteiden energiakäytön lisäämistä. Liitto pelkää, että jätteiden polttaminen vie pohjaa jätteen vähentämiseltä ja kierrättämiseltä.

Taustatukea luontoväki on saanut pörssiyhtiö Lassila & Tikanojalta, Ekokemin kilpailijalta: Suomen suurin ympäristöpalveluyritys ajaa toista teknologiaa, leijupetikattiloita, vaihtoehdoksi kiinteän jätteen energiapolttamiselle. Suomessa kehitetyn leijupetikattilan noin 900  celsius-asteisella hiekka­patjalla voidaan polttaa myös kosteita jätteitä, kuten lietteitä ja hakkuutähteitä. Teknologia on hyvin vähäpäästöinen.

Kailan mukaan keskustelu on sivuraiteilla. Sekä materiaalien hyödyntämiselle että polttamiselle on tilaa ja tarvetta.

“Materiaalien hyötykäyttö tulee arvioi­da elinkaariperustein. Talteen kerääminen on ensisijainen tavoite myös EU:n direktiiveissä. Osa jätteestä on kuitenkin mössätty sellaiseksi cocktailiksi, että puhtaiden materiaalien erottelu on lähes mahdotonta. Sellainen jäte kannattaa polttaa.”

Kailaa eivät huolestuta polttolaitosten mahdolliset terveysvaikutukset.

“Kauhukuvat eivät ole tätä päivää. Jätevoimalaitoksilla on huomattavasti tiukemmat päästörajoitukset kuin esimerkiksi kivihiili- tai turvevoimalaitoksilla.”

Millä eväillä suomalainen jätehuolto sitten saadaan tolkulliseksi?

Kepillä ja porkkanalla, professori Kaila vastaa.

“Se on toiminut monissa maissa, kuten Ruotsissa. Siellä biohajoavan jätteen vieminen kaatopaikalle on ollut kiellettyä jo vuosia. Tutkimuksessa ja kehityshankkeissa puolestaan investointituet ovat kannustaneet uusien teknologioiden kehittämiseen ja käyttöönottoon.”

Rahaa kuin roskaa

Jäte ja sen kierrättäminen ovat kasvava bisnes. Nyt puhutaan esimerkiksi “tuotteen elinkaaren hallinnoimisesta”, josta sähkö- ja elektroniikkaromun käsittely on kannustava esimerkki.

EU-alueella voimaan saatetun laajennetun tuottajanvastuun ansiosta sähkö- ja elektroniikkalaitteiden valmistajat ja tuottajaosuuskunnat keräävät romun talteen. Laitteista poistetaan haitalliset aineet, jotka toimitetaan käsiteltäväksi ongelmajäte­laitokselle. Sen jälkeen eri metallit, muovit ja lasi erotellaan hyödynnettäväksi.

“Tulevaisuudessa, kun materiaalit ja energia ovat kalliimpia, laitteen valmistaja ei ehkä anna materiaaleja pois, vaan haluaa kerätä ne takaisin valmistusprosessiin”, Kaila visioi.

Ehkä kännykkä siis saa pohjaansa palautuspullosta tutun panttimerkinnän?

Sähkö- ja elektroniikkaromun kierrätys ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Valmistajat sylkevät markkinoille uusia laitteita yhä kiihtyvään tahtiin, mikä kasvattaa romukasoja. Myös romun luvaton vienti kehitysmaihin aiheuttaa viranomaisille huolia. Yhä useammin jätekontteja liikuttelevat rikollisliigat. Raaka-aineiden hintojen noustessa kierrätysbisnes on nopeasti muuttunut houkuttelevaksi.

“Jätteiden hyödyntäminen on kasvava globaali bisnes. Kierrätyksessä liikkuu vuosittain lähes miljardi tonnia materiaaleja”, Kaila ynnäilee.

Paperia ja pahvia kierrätysmarkkinoilla kulkee noin 170 miljoonaa tonnia, rauta­metalleja noin 400 miljoonaa tonnia vuodessa.

Jätevirrat vievät Euroopasta, Amerikasta ja Japanista Kiinaan sekä Intiaan. Lisäksi Afrikkaan laivataan tonneittain muiden muassa eurooppalaisten elektroniikkaromua. Esimerkiksi nigerialaisen Lagosin satamaan tuodaan kuukausittain puoli miljoonaa käytettyä tietokonetta – joista vain neljännes toimii.

Ikäväksi bisneksen tekevät paitsi häikäilemättömät hämärämiehet myös se, että monessa kehitysmaassa terveydelle vaarallisten materiaalien käsittelyolosuhteet ovat puutteelliset.

“Lainsäädännön puuttuminen on hyvin huolestuttavaa, samoin valvonnan puuttuminen. Kehitysmaissa ei ole myöskään infrastruktuuria jätteen käsittelyyn”, Kaila sanoo.

”Osa teollisuusmaista salakuljetetuista jätteistä ei tosin koskaan saavu perille, vaan ne dumpataan yli laidan jo merellä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

 

Kuukauden kirja: Salaperäisesti katoavat

Syvällinen, mielikuvituksen ääri­rajoille matkaava tarinankerronta on kuin mummon omenapiirakka: se syntyy tarkoin varjellusta reseptistä – eikä sittenkään. Vaikka noudattaisi ohjeita tunnollisesti, lopputulos on omissa käsissä toinen. Mummon omenapiirakan voi tehdä täydellisesti vain mummo. Sellainen, jonka näpeissä on hippunen taikaa.

Turkkilaisen Hasan Ali Toptasin romaani Varjottomat on meheväksi leivottu maaginen kokonaisuus. Siinä on aineksia ikuisista saduista ja rehevästä toritodellisuudesta.

Varjottomat johdattaa lukijansa pieneen turkkilaiseen maalaiskylään, jossa tapahtuu kummia. Kylän asukkaita katoaa salaperäisesti: Ensin perheellinen mies Hely-Nuri, jonka sielu kutistuu, ja hän vain lähtee. Sitten kylän kaunein tyttö Kyyhky, siipiään räpytellen. Pian katoaa parturin oppipoika, joka lähtee ostamaan Giletten partateriä, ja parturi häviää hänen perässään.

Kaiken katoavan keskellä seikkailee viisas kylänvanhin ja koettaa selvittää mysteeriä. Mihin maa, henki – kuka lie – nielee ihmiset ja heidän elämänsä? Entä millaista on, kun kylässä asuva Eedenin poika katoaa mihinkään lähtemättä, muuttuu saavuttamattomaksi ja olemattomaksi hulluutensa partaalla?

Hasan Ali Toptas on Turkin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Varjottomien alkuperäisteos Gölgesitzer julkaistiin vuonna 1995. Se on Toptasin neljäs julkaistu teos.

Toptasin surrealistista tuotantoa on palkittu kirjailijan kotimaassa lukuisin palkinnoin. Turkin ulkopuolella kirjallinen valloitustyö on aluillaan. Varjottomat käännettiin ensin saksaksi ja seuraavaksi tänä syksynä Tuula Kajon hienona käännöstyönä suomeksi. Se on kulttuuriteko, josta voi olla syystä ylpeä.

Toptas on nerokas satusetä. Varjottomat onnistuu yllättämään jatkuvasti. Ajan, paikan, kertojaäänien ja erilaisten todellisuudentasojen vyyhti on niin moninainen, että välillä on pudota kyydistä.

Ja juuri kun on putoamaisillaan, lukija haluaakin jatkaa yhteistä matkaa. Jopa niin intensiivisesti, että on vaivalloista pitää silmät auki – tekisi mieli sulkea ne ja hypätä teoksen unenomaiseen todellisuuteen, joka on erittäin visuaalinen ja rikas. Jossa kontrollilla ei ole sijaa.

Taidokkaaseen satusetään voi luottaa, siinä piilee jutun juju. Toptasin hienostunut kyky kuljettaa tarinaa, tarkat sanavalinnat ja tekstiin upotetut elämänviisaudet pitävät romaanin visusti koossa, silloinkin kun sen kuvaama todellisuus laajenee absurdiksi.

Varjottomat on harvinaisuus. Kuin lapsuuden omenapiirakka, varjeltu iltapäiväkahvien kohokohta. Aina hieman erilainen, hämmentävällä tavalla edellistä piirakkaa maistuvampi. Varjottomat antaa aikuisellekin luvan uskoa uskomattomaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Maailman levyt

Debashish Bhattacharya: Calcutta Chronicles

Riverboat/World Music Network

Kauas on matkannut havaijinkitara vuodesta 1931, jolloin havaijilainen Tau Moe toi soittimen Intiaan. Soittimesta on tullut luonteva osa intialaista klassista musiikkia, mutta myös riemastuttavien musiikillisten innovaatioiden väline kolkatalaisen – ennen vanhaan häntä olisi sanottu kalkuttalaiseksi – Debashish Bhattacharyan käsissä. Kuten intialaisessa musiikissa yleensäkin, Bhattacharyan instrumentaaliset sävelmät ja soinnit tavallaan jäljittelevät lauluääntä, ja hänen kolme itse valmistettua slide-kitaraansa tosiaankin laulavat. Viisi vuotta sitten, nelikymppisenä eli nuorena pandit-arvonimen saanut muusikko luo hämmästyttävän vaivattomasti yli kulttuurirajojen kommunikoivaa taidetta, joka ei vaivattomuudestaan huolimatta tee halpoja kompromisseja oman taustansa tappioksi. Kuunnelkaa vaikkapa kansanlaulun tapaan keinahtelevaa Gypsy Anandi -kappaletta – siinä soi Havaiji ja siinä vilahtaa Andalusia, mutta jalat ovat silti tukevasti Intian maaperällä. Pitemmälle ehtineet asianharrastajat puolestaan osaavat arvostaa pohjoisintialaisen hindustani- ja eteläintialaisen karnaattisen musiikin fuusiota kappaleessa Kolkata to Kanyakumari.

Big Blue Ball

Real World

Peter Gabriel on jo kolmisen vuosikymmentä toiminut loistavana eurooppalaisten sisäänheittäjänä muun maailman musiikkeihin, sekä tuomalla kehitysmaiden muusikkoja länsimaisen yleisön tietoisuuteen että ottamalla heiltä vaikutteita omaan musiikkiinsa. Tässä albumissa roolit sekoittuvat hedelmällisesti, ja tuloksena on paras Peter Gabrielin levy yli kahteenkymmeneen vuoteen – vaikkei hän edes ole mukana jokaisella raidalla muuten kuin tuottajana. Niin sanoakseni etnisyyden aste vaihtelee sen mukaan, kuka kappaletta dominoi, mutta studiotyö on kaikissa yhtäläisen häikäisevää ja ihmeen inhimillistä. Tasaveroiset yhteistyökumppanit ovat muusikkojen ehdotonta kermaa: muiden muassa Natacha Atlas, Marta Sebestyen, Papa Wemba ja Hossam Ramzy sekä länsipuolelta esimerkiksi Sinead O’Connor, Vernon Reid ja The Holmes Brothers.

Chiwoniso: Rebel Woman

Cumbancha

Zimbabwelainen laulaja Chiwoniso Maraire (s. 1976) laulaa albuminsa nimikappaleessa kapinallisesta naisesta, ja sellainen hänen itsensäkin täytyy olla. Esimerkiksi sananvapauden puolustaminen Zimbabwessa vaatii sellaista todellista roh­keutta, johon meikäläiset aktivistit eivät milloinkaan joudu turvautumaan. Poliittiset krediitit ovat siis kunnossa, eikä musiikissakaan ole moittimista, vaikka siitä puuttuukin omaperäisyyden viime silaus. Zimbabwelaisen musiikin tärkein yksittäinen soitin on mbira, peukalopiano, jonka helmeilevät sävelet saattelevat myös useimpia Chiwonison kappaleita. Kansanmusiikista ei silti ole kyse, vaan albumi on hiottua ja erittäin hyvin kuuntelua kestävää kansainvälistä yhteistuotantoa. Muusikkojen joukossa on nigerialaisen Louis Mhlangan ja eteläafrikkalaisen Hugh Masekelan kaltaisia tähtiä, jotka rakentavat solistin kirkkaanvahvalle äänelle nautittavan dynaamisen pohjan. Kauneinta on silti pelkkä mbiran ja laulun yhdistelmä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008