Rio Grandelta palannut kojootti ”Paul” maastamuuttajien kohtauspaikalla. (Kuvaaja: Erkki Siirilä)

Olen tulossa pohjoisesta”, tummaihoinen nuorimies kertoo vieressäni istuvalle tutulleen. Jutustelu San Pedro Sulasta Telan pikkukaupunkiin menevässä hondurasilaisbussissa on vilkasta, ja muutaman lauseen sivusta kuultuani ymmärrän, että pohjoisesta tulija on kojootti.

Nimitys on Meksikossa ja Keski-Amerikassa vakiintunut ammattikunnalle, joka vastaa vuotuisesta satojen tuhansien ihmisten salakuljetuksesta kohti Yhdysvaltoja.

”Ei työssäni mitään salaista ole”, Paul-nimeä käyttävä mies sanoo hotellini ala-aulassa Telassa. Hän on Hondurasin pohjoisrannikon garifuna, Saint Vincentin kautta Keski-Amerikkaan päätynyt mustien orjien jälkeläinen. Edessään Paulilla on lasi virvoitusjuomaa, sillä juuri päättynyt paluumatka Yhdysvaltain rajalta takaisin Keski-Amerikkaan painaa jäsenissä.

Paulin kojootin toimi pitää Meksikon ja Keski-Amerikan köyhiä perheitä hengissä ja tuottaa Yhdysvaltojen taloudelle halpaa työvoimaa. Melkein puolet Yhdysvaltojen maataloustyöntekijöistä on latinoja, joiden oleskeluluvat eivät ole kunnossa.

Moni hyötyy, kun kaikki menee hyvin. Kun asiat eivät suju suunnitelmien mukaan, laiton siirtolainen voi pahimmillaan pudota tavarajunasta ja vammautua loppuiäksi. Naiset voivat joutua prostituoiduiksi ja lapset tulla hylätyiksi matkan varrelle. Jos töitä ei löydy pohjoisesta, siirtolainen voi menettää loputkin omaisuudestaan.

”Veloitamme 6 000 dollaria (noin 5 000 euroa) matkasta Yhdysvaltoihin. Puolet summasta maksetaan lähtiessä, toinen puoli perille tultua”, Paul sanoo. Muutaman vuoden palkkaa vastaava summa on paljon useimmille keskiamerikkalaisille. Kojootit ovat kuitenkin joustavia: maksuksi kelpaa talo, maatila, karja. Usein matkan maksaa Yhdysvaltoihin edeltä mennyt sukulainen.

Tiukentuneet asenteet

Paulin mukaan Yhdysvaltojen ilmapiiri on muuttunut siirtolaisvastaisemmaksi, ja laittomat maahanmuuttajat halutaan pois maasta. Muutokseen on vaikuttanut ainakin terrorismin pelko. Tiukentuneista asenteista viestii muun muassa se, että Yhdysvaltojen senaatti, edustajainhuone ja presidentti George W. Bush ovat alustavasti hyväksyneet yli tuhannen kilometrin uuden raja-aidan rakentamisen Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle.

Jotkut Yhdysvaltojen osavaltiot ovat jo sijoittaneet kansallis­kaartilaisia rajavyöhykkeelle. Muuten 3 141 kilometriä pitkän rajan tiukempi valvonta on käytännössä pysähtynyt edustajain­huoneen demokraatteja edustavan enemmistöjohtaja Steny Hoyerin tammikuiseen lausuntoon. Asiasta päätetään uudestaan, kun maan sisäisen turvallisuuden ministeriö saa valmiiksi kattavan rajaturvallisuussuunnitelman. Silti rajavalvontaprojektin rahoitus sisältyi Bushin helmikuussa kongressille antamaan uuteen budjettiesitykseen.

Tiukentuneista asenteista huolimatta pohjoiseen lähtijöitä riittää Meksikossa ja Keski-Amerikassa. Meksiko karkottaa rajaltaan noin 200 000 laitonta keskiamerikkalaista vuodessa. Paljon useam­pi pääsee kuitenkin Yhdysvaltoihin asti.
 

Verkosto auttaa

Avoimelta ja nopeaälyiseltä vaikuttava Paul ja hänen verkostonsa kuljettavat kerralla kahdeksasta yhdeksään henkeä Houstoniin Yhdysvaltoihin. Viime matkalla Paul tosin kääntyi takaisin jo rajajoelta, josta kollegat veivät ryhmän eteenpäin. Uusi matka alkaa kotona vietetyn parin viikon loman jälkeen. Yli 2 500 kilometrin matka vie voimat hyväkuntoiseltakin kojootilta.

”Kun minuun otetaan yhteyttä, kerron matkan hinnan ja riskit. Sanon, että Meksikon autiomaassa voi kuolla kylmyyteen, ja että siellä uhkaavat niin käärmeet kuin hämähäkitkin”, Paul sanoo.

”Hondurasista menemme bussilla Guatemalan pääkaupunkiin. Maahan pääsee henkilökorttia näyttämällä. Jatkamme toisessa linja-autossa kohti Meksikoa. Guatemalan pohjoisrajan ylitämme salaa raja-aseman vierestä, sillä Meksiko karkottaa rajalta laittomiksi siirtolaisiksi pyrkivät. Kontaktihenkilömme on odottamassa tulijoita ennen rajalle saapumista. Emme pidä passeja mukana, sillä Meksikossa niistä ei ole apua.”
 

Tuskien taival

Tecun Umanissa Meksikon puolella vietetyn hotelliyön jälkeen matka kohti Veracruzia ja rajajoki Rio Grandea muuttuu Paulin mukaan tuskien taipaleeksi. Matkaa tehdään edelleen linja-autoissa. Jänikseksi tavarajuniin Paul ei nykyään lähde. Hotelleihin kojootti ei uskalla viedä ryhmäänsä alkumatkan jälkeen, koska Meksikon siirtolaisviranomaiset tekevät niihin ratsioita.

”Nukumme vuorilla, autiomaassa. Kun yöllä on kylmä, peitämme itsemme pahveilla. Peseydymme joissa. Kun matkakumppanit alkavat väsyä, annan heille kofeiinitabletteja”, Paul kertoo. ”Jos joku sairastuu, lepäämme pari päivää.”

Paul kertoo nähneensä 30 siirtolaisen kuolevan. Hän kertoo rajarosvojen raiskaamista naisista ja murhamiehistä, jotka tappavat, jos laittomalla siirtolaisella ei ole rahaa. ”Meksikossa emme uskalla matkustaa yöaikaan. Päivälläkin kuljemme asumattomilla alueella. Aseita ei voi pitää mukana, sillä jos niitä löytyy ratsiassa, emme selviä pelkällä karkotuksella.”
 

Vihainen joki

Muutamaa taivasalla vietettyä yötä ja pariakymmentä bussimatkaa myöhemmin hondurasilaiset saapuvat Matamorosin rajakaupungin liepeille. Matka huipentuu Rio Granden ylitykseen. Paul kutsuu virtaa meksikolaiseen tapaan Rio Bravoksi, vihaiseksi joek­si. Monta ihmishenkeä vaatinut rajajoki on muuttunut siirtolaisuuden symboliksi: Yhdysvaltoihin menneitä laittomia latinoja kutsutaan espanjaksi nimellä mojados eli ’märät’ tai ’kastuneet’.

”Kolmelta aamuyöllä ylitämme joen paikallisen kojootin avustamana. Uintitaidottomille meillä on lauttoja”, Paul sanoo. Meksikossa rajaa ei juuri valvota. Yhdysvaltojen puolella valvojilla on infrapunakiikareita, mikä lisää kiinnijoutumisen riskiä. ”Jos kaikki menee hyvin, selviydymme ylityspaikalta Teksasin Brownsvilleen aamukuudeksi.”

Brownsvillessä ryhmä menee koko päiväksi hotelliin lepäämään. Joukko ei uskalla nousta linja-autoon, koska Yhdysvaltojen viranomaiset tarkastavat busseja. Matka jatkuu iltakymmeneltä kahden ja puolen vuorokauden autiomaakävelyllä. Vaellus päättyy Teksasin San Antonioon vievän maantien varrelle. Sieltä matkalaiset viedään kojootin järjestämällä kuljetuksella San Anto­nioon ja lopulta Houstoniin.
 

Perillä, onnellisena?

”Houstonissa yhteistyökumppanimme talolla odottavat omaiset. On helpompaa päästä alkuun, kun on tuttuja vastassa”, Paul sanoo. ”Toiset kuitenkin masentuvat ja ilmoittautuvat vapaaehtoisesti siirtolaisvirastolle, halukkaina palaamaan takaisin kotiin. Kiinnisaadut pääsevät muutaman viikon pidätyksen jälkeen lentokoneella Hondurasiin.”

Yhdysvaltojen viranomaisille yli sadankin siirtolaisen palautuslennot ovat rutiinia. ”Meiltä ei kysytä muuta kuin kotipaikka ja henkilötiedot”, Paul toteaa.

Omat tilastotietonsa hondurasilaismies tiivistää ylpeyttä äänessään: ”Olen tehnyt reilut 50 matkaa kojoottina Rio Bravolle tai sen yli. Parin viime vuoden aikana minut on karkotettu Meksikosta neljä ja Yhdysvalloista kuusi kertaa. Olen vasta 26, mutta minulla on jo oma talo.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 06-07/2007