Kanadan parlamentin jäsenet Uudesta demokraattisesta puolueesta ja Bloc Quebecoisista olivat hiljattain koolla amerikkalaisten ja meksikolaisten parlamentaarikkojen kanssa. He julistivat yksituumaisesti Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen Naftan olevan ”mantereen tragedia”.
”Jos se olisi menestystarina, ei tarvittaisi aitaa, jonka Yhdysvallat haluaa pystyttää Meksikon vastaiselle rajalleen, eikä rajalle tarvittaisi sotilasvartiointia”, Meksikon parlamentin jäsen Victor Suarez sanoi.
Yhdysvalloissa on pitkään käyty keskustelua 11 miljoonasta laittomasta siirtolaisesta, mutta keskustelussa unohdetaan ne rakenteelliset syyt, jotka ajavat miljoonia kodeistaan. Vapaakauppasopimukset lupaavat jäsenmailleen entistä enemmän työpaikkoja, ylijäämäistä kauppaa ja parempaa elintasoa, mutta todellisuus on toinen.
Meksiko on kasvattanut maissia 10 000 vuotta. Naftan piti tasoittaa eroja, ja sen artiklojen mukaan Meksiko avasi markkinansa Yhdysvaltojen tuonnille, myös maissille. Meksikolaiset maissinviljelijät eivät kyenneet kilpailemaan yhdysvaltalaisten suurtuottajien kanssa, jotka saavat suuret maataloustukiaiset. He saavat 7,8 miljardia euroa vuodessa, mikä on noin kymmenen kertaa Meksikon koko maatalousbudjetti vuonna 2000. Seurauksena oli laajamittainen maissin dumppaus Meksikon markkinoille, joiden arvo on 82-114 miljoonaa euroa vuodessa.
Ei olekaan yllättävää, että Naftan astuttua voimaan 1994 Yhdysvaltojen maissin vienti Meksikoon on kolminkertaistunut ja kattaa nyt kolmasosan maan markkinoista. Tämä on ajanut meksikolaiset viljelijät ahtaalle. Tuonnin kasvu on laskenut meksikolaisen maissin hintaa 70 prosenttia vuodesta 1994. Niille 15 miljoonalle meksikolaisviljelijälle, jotka olivat täysin maissin varassa, tämä on aiheuttanut suuren tulojen menetyksen, ja monet heistä ovat lähteneet mailtaan. YK:n maatalousjärjestön FAOn mukaan vuonna 1997 Meksikon väestöstä 47 prosenttia toimi maataloudessa. FAO arvioi luvun putoavan 18 prosenttiin vuoteen 2010 mennessä.
Nafta on kaikkea muuta kuin ”tasoittanut eroja”. Se on asettanut meksikolaisviljelijät yhdysvaltalaisia heikompaan asemaan ja on merkinnyt heille kuolemantuomiota.
Vapaakauppasopimusten puolustajat puhuvat usein työpaikkojen luomisesta hehkuttaessaan Naftan menestystä. Yhdysvalloissa toimivan Economic Policy Instituten (EPI) mukaan alhaisen tuottavuuden ja tulotason työt lisääntyivät Meksikossa kyllä nopeasti 1990-luvun alusta. Mutta työsuhteisessa työssä olevien palkka laski vuoteen 1998 mennessä neljänneksellä ja itse itsensä työllistävien tulot putosivat 40 prosenttia. Lisäksi minimipalkka menetti viime vuosikymmenellä puolet ostovoimastaan. Teollisuustyöntekijöiden ansiot laskivat samaan aikaan 21 prosenttia.
Nafta hyödytti vain harvoja, lähinnä kokoonpanoteollisuutta ja hyvin varakkaita. Se lisäsi eriarvoisuutta ja pudotti työntekijöiden valtaosan tuloja.
Naftan epäonnistuminen ja Yhdysvaltojen kyvyttömyys poistaa kauppaa vääristäviä tukiaisia on pakottanut miljoonat meksikolaiset pyrkimään Yhdysvaltoihin. Meksikosta Yhdysvaltoihin tulevien laittomien siirtolaisten määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa 2,5 miljoonasta vuosittaisesta siirtolaisesta kahdeksaan miljoonaan. Paremman elämän toivossa ihmiset ottavat suuria riskejä rajaa ylittäessään ja päätyvät orjatyöhön Yhdysvaltojen pelloille. Viime vuonna 400 meksikolaista kuoli yrittäessään ylittää rajaa.
Mikään aita ei tule estämään Yhdysvaltojen rajalle kohdistuvia paineita. Maan on sen vuoksi vastattava muutamaan yksinkertaiseen kysymykseen. Pitäisikö laittomista siirtolaisista tehdä rikollisia ja rajat sulkea aidoilla? Vai pitäisikö vapaakauppasopimuksista luopua tai neuvotella ne uudestaan? Pitäisikö syyttää vapaakauppasopimusten uhreja vai pitäisikö varmistaa, että niin kauan kuin pääomat ja tavarat voivat liikkua vapaasti yli rajojen, myös köyhät ja nälkäiset saavat liikkua?
Kirjoittaja on Oakland Instituten perustaja ja johtaja.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2006