Asko Raudan työnkuvaan kuuluu muun ohella Kidutettujen kuntoutuskeskuksen edustaminen julkisuudessa.Neljännen kerroksen aula on sisustettu viihtyisäksi, niin viihtyisäksi kuin poliklinikan odotusaulan vain voi.

On sohvia, värikästä mattoa ja riisipaperisermiä. Akvaario, pari vapaassa käytössä olevaa tietokonetta sekä teetä ja keksejä. Radio hieman säräjää, mutta kanavaa ei nyt viitsi ruveta säätämään, sillä haastateltavan pitäisi saapua tuota pikaa.

Helsingin Mäkelänkadulla toimivan Kidutettujen kuntoutuskeskuksen englanninkielinen nimi Centre for Torture Survivors kertoo karmeudessaan, mistä on kyse: täällä hoidetaan ”kidutuksesta hengissä selvinneitä”. Helsingin Diakonissalaitoksen ja Raha-automaattiyhdistyksen tuella toimivassa yksikössä kävi viime vuonna parisataa potilasta. Hoitoon pääsivät vain harvat, sillä Suomen 24 000 pakolaisesta jopa joka neljännen arvioidaan joutuneen kotimaassaan kidutuksen uhriksi.

”No nyt se alkaa se kidutus”, Asko Rauta huikkaa peräänsä sulkiessaan kahvihuoneen oven ja tulee aulaan – kuvattavaksi. Ensin kuvaaja haluaa ottaa muutaman otoksen sohvalla värikästä taustaa vasten.

”On ollut aika kiirettä. Sehän se on tavallaan hankalaa, että tässä on niin monta roolia samaan aikaan”, Rauta toteaa pientä myöhästymistään perustellakseen.

Yksikön johtajan työnkuvaan kuuluvat potilaat, hallinnolliset tehtävät sekä yhteydenpito kansainvälisen kattojärjestön kanssa. Lisäksi Rauta teki viime vuonna selvityksen Maahanmuuttajien mielenterveyspalveluiden tarpeesta ja saatavuudesta, ja jatkoa varten on tutkimussuunnitelma olemassa. Vielä kevään aikana hänen pitäisi myös ”onnistua raivaamaan” kalenteristaan tilaa matkustaakseen Ouluun, jonne avataan Suomen toinen kidutettuja kuntouttava yksikkö.

Ja sitten on vielä asian edistäminen tiedotusvälineissä. Siis katse kameraan, hieman leukaa ylöspäin… noin.

Piinaava odotus

Kidutus on tehokas vallankäytön väline, jolla pyritään ilmiantoihin ja tunnustuksiin – usein nimenomaan vääriin – mutta ennen kaikkea tuhoamaan uhrin persoonallisuus.

Kidutus on aina yhdistelmä psyykkisiä ja fyysisiä menetelmiä: Uhri eristetään ulkomaailmasta, pidetään ruoatta ja pakotetaan todistamaan jopa omaistensa kidutusta. Häntä hakataan, pidetään kuolemanpelossa valeteloituksin ja tukehduttamalla, riiputetaan kivuliaissa asennoissa ja kidutetaan sähköllä sekä kynsiä repimällä.

Ja kun kidutus taukoaa, on vuorossa kaikkein pahin: seuraavan kidutuksen piinaava odotus.

”Sotatilassa kaikki säännöt unohtuvat eikä ihmishenki ole minkään arvoinen. Silloin kiduttajankaan ei tarvitse paljon varoa kiinnijäämistä. Rauhan aikana käytetään sitten hienostuneempia menetelmiä, jotka eivät jätä jälkiä”, Rauta kertoo.

Yleensä fyysisiä vammojakin pahempia ovat henkiset haavat kuten painajaiset, vainoharhaisuus ja vuosien stressin aiheuttama syvä masennus. Pakolaisuuteen liittyy myös suru menetetystä kotimaasta, läheisistä ja ammatista sekä totuttelu uuteen vaikeaan kotimaahan.

”Kidutus jättää aina pysyvän jäljen mieleen ja kehoon. En voi luvata potilaille, että parantaisin heitä, mutta sen voin lähes kaikille luvata, että elämänlaatu paranee.”

Hoidon ydin on terapeuttiset keskustelut, joita tuetaan tarvittaessa lääkkeillä. Hoidot kestävät muutamasta käynnistä useisiin vuosiin, ja niiden aikana trauman kärsimiseen sidotut voimavarat pyritään vapauttamaan muuhun käyttöön. Oman lisänsä hoitoon antavat muun muassa keskuksessa osa-aikaisena työskentelevä taideterapeutti ja vesiterapiaryhmä, joka hyödyntää tien toisella puolella olevaa Mäkelänrinteen uimahallia.

Asiantuntija huoneessa

Siitä alkaa olla kahdeksan vuotta, kun Asko Rautaa, 44, pyydettiin johtamaan kidutettujen kuntoutuskeskusta – ja onneksi pyydettiin, itse hän ei olisi varmaankaan uskaltanut paikkaa hakea.

”Kyllähän tänne tulo jännitti, koska en tiennyt monikulttuurityöstä enkä kidutuksesta mitään ja pelkäsin, miten tämä työ vaikuttaa minuun.”

Rauta oli työskennellyt huumevieroitusyksikössä ja lopetteli psykiatrian erikoistumisopintojaan.

”Vaikka olin ollut traumojen kanssa tekemisissä, kidutustraumojen mittasuhteet ovat aivan käsittämättömät. Jos sen olisi silloin tajunnut, niin en tiedä, olisinko tänne tullut”, hän toteaa. Aluksi hän lupautui ottamaan pestin vastaan neljäksi kuukaudeksi, mutta työ vei mukanaan.

Rauta kertoo kuvitelleensa aluksi, että työ vaatisi laajaa kulttuurien tuntemusta. Opiskelu alkoi kuitenkin pian tuntua epätoivoiselta tehtävältä.

”Nykyään lähestymistapani on aika avoin ja kyselevä, eli jos en tiedä jostain kulttuurista, niin huoneessanihan on aina asiantuntija paikalla.”

Hoidon edellytyksenä on mahdollisimman inhimillinen kontakti, joten terapeutti saa ja hänen pitääkin näyttää tunteensa.

”Mutta ei se tarkoita, että tässä vaan vollotettaisiin – kyyneleen voi siinä ohimennen pyyhkäistä pois. Pikemminkin se on työkalu.”

”Monikulttuurityö on tosi mukavaa, sehän se on tämän työn suola.” Työ Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa on raskasta, ja vain yksi työntekijä on ollut mukana yksikön perustamisvuodesta 1993. Rauta myöntää, että leipä irtoaisi helpommallakin.

”Kyllä tässä täytyy jonkinlainen aatteellisuus olla mukana, onhan tämä sellainen kannanotto ihmisoikeuksien puolesta ja kidutusta vastaan.”

Maaliskuussa Suomen lääkäriliitto palkitsi Asko Raudan monivuotisen työn Max Oker-Blom -palkinnolla, jonka arvo on 10 000 euroa. Palkintolautakunta perusteli valintaansa muun muassa sillä, että Rauta on tehnyt pitkäjännitteistä pioneerityötä ja osoittanut lääkärintyössään korkeita eettisiä periaatteita.

Työn suola

No niin, aulakuvia on riittävästi ja voimme siirtyä työhuoneeseen. Pitkälle työpöydälle on kasautunut papereita. Huoneen yhtä seinää hallitsevan ikkunan edessä on kasveja, Raudan takki on löytänyt paikkansa tuolinkarmilta. Keskuksen sisustuksessa on elämänmakua, sillä kolkoista laitoksista potilaita ei haluta muistuttaa.

Huoneen keskellä on sohvapöytä, jota ympäröi neljä laiskanlinnaa. Vähintään kolme niistä on usein käytössä, sillä lääkärin ja potilaan lisäksi tarvitaan tavallisesti tulkkia. Potilaat edustavat yli 40 kansallisuutta.

”Monikulttuurityö on tosi mukavaa, sehän se on tämän työn suola”, Rauta innostuu. ”Monissa vanhoissa kulttuureissa kuten esimerkiksi Iranin kulttuurissa otetaan ihmistä paljon enemmän huomioon ja se oleminen on kaikella tavalla paljon dialogisempaa.”

Vaikka työ on rankkaa, siinä on myös paljon toivoa.

”Potilaat ovat tosi kiitollisia ja monella tapaa avoimempia kuin me suomalaiset. Kyllä mä väittäisin, että tässä näkee hoitotulokset nopeammin kuin suomalaisten kanssa.”

Suomi on muuttunut pysyvästi monikulttuuriseksi maaksi, mutta Raudan mielestä keskeisin ongelma on, että maahanmuuttajaväestön kanssa ei osata tulla vielä toimeen.

Rauta on erityisen huolissaan yhdestä väliinputoajien ryhmästä, turvapaikanhakijoista, joista on muodostunut poliittinen kysymys. Hän ihmettelee sisäministeriötä myöten lausuttuja kannanottoja, jotka antavat stereotyyppisen kuvan turvapaikanhakijoista.

”Jokaisella ihmisellä on yksilöllinen tarina, ja hyvin monet tarvitsevat suojelua. Heillä on täysi oikeus hakea turvapaikkaa ja oikeus myös saada se turvapaikka.”

Hoitopaikkojen lisäksi Rauta toivoisi päivitystä koulutukseen. Hän epäilee, että monien terveysongelmia – kidutus mukaan lukien – ei osata yksinkertaisesti tunnistaa.

”Tässä asiassa tulevat vastaan myös ihmisten pelot. Kidutus on asia, joka torjutaan ja jota on vaikea ottaa hoitotilanteessa puheeksi”, Rauta sanoo, objektiivi lähes kiinni kasvoissaan. Myös kuvaajalla olisi nyt toive: nämä ovat olleet tosi vakavia nämä lähikuvat, puhuttaisiinko välillä jotain mukavia.

Miksipä ei. On hyvä hetki kysyä harrastuksista. Rauta on pitkän linjan harrikkamiehiä, hänen nykyinen pyöränsä täyttää pian kuusitoista vuotta.

”Siinä kun tulee toistasataatuhatta täyteen, niin alkaa olla tarvetta isommalle remontille. Mutta aika ei riitä kaikkeen”, hän harmittelee. Viimeiset pari vuotta Harley-Davidson on pysynyt tallissa, ja sen huomaa: Raudalla on jalassaan bootsit, mutta pukinparta on talven aikana kadonnut.

”Jossain vaiheessa se oli elämäntapa, mutta on terveellistä pitää välillä taukoa. Pysyy innostus yllä.”

Mistä voima raskaaseen työhön sitten ammennetaan? Kuulemma ihan perusasioista, hyvistä ihmissuhteista ja perheen 7- ja 11-vuotiaista lapsista. Muuten, tietävätkö lapset, mitä isä tekee työkseen?

”Kyllä ne tietää ja on ne tässä mun työpaikallakin käynyt. Mutta en mä ole lähtenyt yksityiskohtia kertomaan”, Rauta sanoo ja muistuttaa, ettei aihe ole vieras lastenkaan maailmassa.

”Kyllä heillä siitä omat ajatuksensa on, ja onhan se kidutus lastenkin maailmassa leikeissä mukana. Että kyllä se on meissä ihmisissä aika syvällä.”

Lievä kidutus?

Rauta kutsuu itseään realistiksi. Hän uskoo, että kidutus pysyy maailmanlaajuisena vitsauksena vastaisuudessakin.

”Ja se jatkuva keskustelu, että voisiko sellaisen lievän kidutuksen sallia, niin ei se kovin terveellä pohjalla ole”, Rauta huokaa.

Hän toivoo, että Suomi ottaisi tulevalla EU-puheenjohtajakaudellaan aktiivisen roolin ihmisoikeusasioissa. Siihen olisi nyt tilaus.

”Kun miettii, millaisessa maailmassa sitä eletään, niin kyllä mä näen tilanteen aika synkkänä. Siksi yksi osa tätä työtä onkin kidutuksen vastustaminen ja asian pitäminen ihmisten tietoisuudessa.”

Kuvaaja pakkailee jo laukkujaan, ja kysymyksetkin alkaa olla kysytty. Tiedotusvälineille varattu hetki on tältä erää ohi, ja Asko Raudan päivä jatkuu potilaiden parissa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006