Make Poverty History -liike vaatii 50 miljardia dollaria lisää kehitysapuun.
Kun suurimpien teollisuusmaiden G8-ryhmä kesäkuussa päätti velkahelpotuksista pahiten velkaantuneille 18 maalle, päätöksen arvostelu alkoi heti. Arvostelijat huomauttivat, että velkaohjelma koskee vain suppeata maaryhmää, ja sen ulkopuolelle jää kymmeniä vakavissa köyhyysvaikeuksissa painiskelevia maita.
Vaikka osa tiedotusvälineistä niin antoi ymmärtää, varsinaisista velkojen anteeksiantamisista ei ole kysymys: teollisuusmaat lupasivat noin 40 miljardin dollarin arvosta helpotuksia velanhoitokustannuksiin vuoteen 2010 mennessä, kun pelkästään koko Saharan eteläpuolisen Afrikan velkataakka on noin 230 miljardia dollaria. Esimerkiksi Etiopian osalta velkataakka kevenisi vain 29 prosenttia ja Suomen kumppanimaan Sambian taakka 38 prosenttia. Samanaikaisesti velkaohjelmaan kuuluvien maiden kehitysapua vähennetään.
Päätös pitää sisällään vain monenkeskisten rahoituslaitosten, Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, Maailmanpankin sekä Afrikan kehityspankin velat. Yksityisten pankkien ja esimerkiksi Latinalaisen Amerikan kehityspankin myöntämiä velkoja ohjelma ei sisällä.
Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan kehityspoliittinen sihteeri Tytti Nahi kuitenkin muistuttaa, että vesitettynäkin sopimus on parempi kuin se, ettei mitään olisi saatu paperille.
”Vaikka Etiopia saanee velanhoitomaksuihinsa 29 prosentin leikkauksen, se on silti 29 prosenttia. Vaikka kehitysapua leikattaisiinkin lähes vastaavasti, päätös voi silti pitkällä aikavälillä lisätä Etiopian itsemääräämisoikeutta ja vastuunottoa ja helpottaa valtiontalouden suunnittelua.”
Nahi näkee teollisuusmaiden yhteisymmärryksellä myös symbolisia vaikutuksia: menneisyyden virheet tunnustetaan edes jossain määrin.
”Päätöksen voi nähdä länsimaiden tunnustuksena, että niillä on oma vastuunsa velkakriisin syntymisessä: on lainattu korruptoituneiksi tiedetyille johtajille ja on annettu huonoja talousneuvoja, joita seuraamalla ei olekaan pystytty maksamaan velkoja takaisin.”
Kepan toiminnanjohtaja Timo Lappalainen haluaa tarkempaa tietoa siitä, mitä G8-maiden päätös tarkkaan ottaen sisältää.
”Se on askel oikeaan suuntaan, mutta valitettavasti se on vasta pieni, joskin oikeansuuntainen alku. Yhteenlaskettu kehitysmaiden velka pyörii sadoissa miljardeissa dollareissa, joten matkaa vielä on”, Lappalainen luonnehtii.
Ei pyyteettömiä lupauksia
Teollisuusmaiden ”helpotukset” eivät ole pyyteettömiä. Kriitikot ovat arvioineet, että sopimusehdoilla köyhien maiden taloudet halutaan entistä tiukemmin sitoa nykyiseen uusliberalistiseen talousmalliin.
”Kehitysavun saamiseksi köyhien maiden on seurattava kehitysrahoituslaitosten hyväksyttävää talouspolitiikkaa, joka tarkoittaa usein maille vahingollista vapaakauppaa ja yksityistämistä”, Nahi selittää.
Velkaohjelman käytännön toteutuksesta väännetään seuraavan kerran kättä IMF:n ja Maailmanpankin vuosikokouksissa syyskuussa. Nahi toivoo, ettei mikään merkittävä sopimusosapuoli ala luistaa velvollisuuksistaan, minkä jälkeen muut valtiot seuraisivat helposti perässä. Velkajärjestely on vuosikymmenten projekti.
”Kyse on pitkän aikavälin sitoumuksesta, kehitysmaiden velanmaksuajathan ovat usein yli 30 vuottakin. Toivoa sopii, ettei minkään G8-maan seuraava johtaja päätä tehdä kuten George W. Bush Kioton sopimuksen kunnioittamisen kanssa”, Nahi sanoo.
Siinäkin vaiheessa, kun velkaohjelmat saadaan toden teolla käyntiin, vaaditaan tarkkaa valvontaa ja poliittista vaikuttamistyötä.
”Tarvitaan kahta asiaa: poliittisen paineen ylläpitämistä G8-maiden päättäjiin sekä kehitysmaiden sitoutumista käyttää säästyvät korontakaisinmaksuun varatut rahat esimerkiksi koulutus- ja terveydenhuollon kehittämiseen”, Lappalainen sanoo.
Lappalainen muistuttaa, että etelän maiden talouksien kehittymistä jarruttavat vuosikymmenien aikana muodostuneet riippuvuussuhteet, jotka on usein muodostettu rikkaiden maiden ehdoilla.
”Kepa korostaa, että talous ja raha ovat vain yksi joskin tärkeä ulottuvuus kehitysmaiden ongelmien ratkaisussa.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2005