Maailma kylässä -festivaaleilla puhuttiin tänä vuonna kehitysmaiden ravintotilanteesta, reilusta kaupasta sekä lähiruoka- ja luomuajattelusta. Teemaa täydensivät lukuisat ruokakojut, joissa maahanmuuttajat esittelivät omaa ruokakulttuuriaan.

Audrey Toravainen osallistui festivaaliin viidettä kertaa Suomi-Malesia -seuran ruoanmyyntipöydän takaa. Toravaisen pöydältä löytyi perusmalesialaista Satay-kastiketta tofun tai lihan päälle, Sambal Ikan Bilis -papumuhennosta ja kevätrullia.

”Tahdon tehdä malesialaista ruokaa suomalaisille tutuksi”, sanoo Toravainen. Itse hän on tullut Suomeen 18 vuotta sitten, tehnyt työuran yliopistolla ja jäänyt jo eläkkeelle. Mies on suomalainen ja lapset kasvaneet täällä, eikä Malesiassa tulee käytyäkään kuin kerran kahdessa vuodessa. Silti malesialaista ruokaa on ikävä.

”Suomalainen ruoka on hyvin yksinkertaista, makuja on vähän. Suomalaiset eivät myöskään ymmärrä ruoan ulkonäön päälle, ruoan kauniista väristä ei välitetä esimerkiksi paistaessa”, Toravainen sanoo. ”Vihannesten paistamisessa tärkeää on oikea paistojärjestys, sillä niin värien säilymisestä pidetään huolta.”

Onneksi malesialaisia ruoka-aineksia saa Suomesta jo kohtuullisesti, vaikkei varsinaista malesialaista kauppaa täällä olekaan. Toravaisen tullessa Suomeen kunnon soijakastikkeetkin tulivat postissa sukulaisilta – eivätkä aina perille asti ehjinä.

Suomalaista ”pikaruokakulttuuria” Toravainen ihmettelee. Ihmiset eivät halua nähdä vaivaa ruoan eteen, ikään kuin ruoka ei olisi lainkaan tärkeää. Toravainen itse kertoo aina puuhaavansa pari tuntia keittiössä ruokaa valmistaessaan. Hänen normaali päivällisensä on herättänyt suomalaisissa ihmetystä: ”Onko täällä juhlat?”

Ruoka on tärkeä tekijä myös Suomi-Malesia-seuran kokoontumisissa, jotka ovat aina nyyttikestejä. Silloin pöydät notkuvat, onhan suurin osa Suomessa asuvista malesialaisista ravintola-alalla.

Seuran kokoontumisia vietetään aina kun monikulttuurisen Malesian kansalaisilla on syy juhlia, kuten nyt kiinalaisen uudenvuoden tai ramadanin aikaan. Malesialaisia yhdistävää ruokaa on myös uskontosyistä usein vähän vaikea löytää. Kun yksi ei voi syödä sikaa eikä toinen lehmää, onkin yleensä viisainta tehdä kasvisruokaa.

Toravainen itse on puoliksi kiinalainen, puoliksi iban-heimoa. Malesian muiden väestöryhmien kanssa on silti kotoisaa olla tekemisissä. Suomen noin 40 malesialaista ovat kaukana kotoa, ja kotimaan oloja tuntevia on aina hauska tavata. Erityisesti Toravainen on huomannut nauttivansa toisten suomalaisen kanssa naimisissa olevien seurasta. Kaksikulttuurisessa kodissa eläminen on suuri yhdistävä tekijä ja puheenaihe.

Ruokaa lukuun ottamatta Suomi on ollut Toravaiselle helppo maa asua. Maahan tullessaan hän ei tiennyt oikeastaan lainkaan mitä odottaa. ”Mieheni oli ovela ja pyysi minut Suomeen käymään kesällä ja niinpä pidinkin maasta”, Toravainen nauraa. Viranomaisten kanssa on tosin ollut vähän hankalaa. Viisumien saaminen perheenjäsenille voi olla kovin tuskastuttavaa puuhaa.

Satayn reseptiä Toravainen ei mielellään anna, koska raaka-aineita on vaikea löytää eikä kaikille aineille ole välttämättä edes suomenkielistä sanaa. Sambal Ikan Bilisistä on helpompi aloittaa.

Perhe koolla

Kuva: Calvin Tsatsa. (Kuvaaja: Petri Kuokka)
Zimbabwelaisen Calvin Tsatsan maanmiehiä ja -naisia ei Suomessa ole muutamaa kymmentä enempää. ”Emme tapaa kovin usein, sillä kaikilla on oma elämänsä tahoillaan. Mutta silloin kun näemme, tuntuu kuin perhe olisi koolla. Kaukana kotoa erilaiset taustat, kielet ja poliittiset kannat eivät vaikuta yhteenkuuluvuuden tunteeseen.”

Yhdenlainen perhe on myös Suomi-Zimbabwe -seura, jonka mukana Tsatsa oli esittäytymässä Maailma kylässä -festivaaleilla. Suuri osa jäsenistä on Zimbabwessa työskennelleitä suomalaisia, jotka haluavat edistää maiden välistä yhteistoimintaa ja kulttuurinvaihtoa. Seuran festarimenu koostui riisistä, pavuista, grillatusta kanasta ja salaatista.

”Ei kovin afrikkalaista, mutta kylläkin persoonallisella tavalla valmistettua ja tulisesti maustettua”, Tsatsa toteaa. ”Mietimme myös tyypillistä zimbabwelaisruokaa, mutta vaikka raaka-aineita olisikin löytynyt, olisi ateriasta tullut liian hinnakas festareilla tarjottavaksi. Emme myöskään halunneet tehdä mitään liian erikoista, vaan ruokaa, jonka ihmiset tunnistavat.”

Ydinperheineen Tsatsa asuu Espoon Olarissa. Suomeen Tsatsat muuttivat puolitoista vuotta sitten, sitä ennen koti oli kuuden vuoden ajan Hollanissa. Kaikkiaan Calvin Tsatsa on asunut Euroopassa jo 16 vuoden ajan, sillä opiskelukaupunki oli Praha.

”Suomeen tulimme, koska täällä on vaimoni – ja siis myös minun – perhe. Vaimoni tekee työtä taiteen parissa, ja itse toivon löytäväni työtä jostakin kansainvälisestä yrityksestä. Olen koulutukseltani kirjanpitäjä ja hallitsen tietotekniikan. Tähän asti töitä on ollut satunnaisesti esimerkiksi järjestöjen nettisivujen päivityksissä.”

Kansainvälinen yritys on tähtäimessä siksi, että toiveena olisi saada työkieleksi englanti – suomi ei Tsatsalta vielä luonnistu kovin hyvin.

”Kansainvälinen ympäristö olisi siksikin parempi, että suomalaiset eivät yleisesti ottaen ole vielä tottuneet olemaan tekemisissä maahanmuuttajien kanssa. Siinä mielessä tilanne on aivan erilainen kuin Hollannissa, jossa eri kulttuurit ovat kohdanneet jo pitkään. Maailma kylässä -festivaalien tapaisten tilaisuuksien lisäksi ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus nähdä toistensa arkea: vierailla puolin ja toisin kodeissa ja kysellä avoimesti kaikesta mahdollisesta.”

Suomessa kuitenkin viihdytään, sillä suku on tärkeä. Tsatsa kehuu vaimonsa perhettä: ”Jos kaikki suomalaiset olisivat heidän kaltaisiaan, integroituminen yhteiskuntaan kävisi helposti.”

Tulevaisuuden suunnitelmissa on muutto Zimbabween – tai pikemminkin tukikohdan hankkiminen sieltä. ”Ihanne olisi, että voisimme viettää osan ajasta siellä, osan Suomessa.”

Eniten mies kaipaa kotimaastaan poikaansa ja muuta perhettä, mutta usein mieleen tulee myös ruoka. ”Siellä liha maistuu lihalle ja vihannekset vihanneksille”, hän hymähtää. Suomen ruokaa hän kiittää kyllä puhtaaksi verrattuna Keski-Euroopan teolliseen tuotantoon.

Kotona afrikkalaista ruokaa ei usein tehdä, sillä oikeita raaka-aineita on vaikea saada. Eipä ruokavalio tosin ole erityisen suomalaiskansallinenkaan. ”Meillä syödään varmasti aika samantyyppistä ruokaa kuin monissa muissakin suomalaiskodeissa: yleiseurooppalaista ja lisäkkeenä kansainvälisiä makuja.”