Nigerian vesihuollossa on paljon parannettavaa. Rahan sekä tarvittavien välineiden ja tekniikan puute kuitenkin vaikeuttavat kunnollisen vesihuollon järjestämistä.
Jyväskylän yliopistossa väitöskirjatyötään tekevä Eva-Marita Rinne on selvittänyt Etelä- ja Luoteis-Nigerian joruba-kansan käsityksiä veden laadusta ja ympäristöterveydestä. Rinne teki tutkimustaan yhdessä pikkukaupungissa ja kolmessa maaseutukylässä Ile-Ifen alueella lähellä Lagosia sekä Lagosin slummialueella. Tutkimuksen taustalla on monitieteinen Jyväskylän, Kuopion ja Nigerian Ile-Ifen yliopiston muodostama ENHICA-tutkijaverkosto.
”Jos maaseutukylän perheenäiti hakee vettä purosta ja huomaa vedessä jotain epäilyttävää, hänen havaintonsa ei riitä. Useiden ihmisten on oltava yhtä mieltä siitä, että veden laatu on heikentynyt tai että vesi jopa aiheuttaa sairauden oireita”, Eva-Marita Rinne kertoo esimerkin vesiriskin yhteisöllisestä määrittämisestä ja kuvailee, kuinka asian käsittely etenee yhteisössä.
”Kun naiset ovat keskustelleet vesiongelmasta, he kertovat havaintonsa yleensä kylän naisten päällikölle. Tämä esittää asian kylän vanhimmille miehille tai kyläpäällikölle, joka on aina myös perinteinen parantaja. Päällikkö voi ottaa itse tai valtuuttaa jonkun ottamaan yhteyttä viranomaisiin, jotka puuttuvat tai eivät puutu asiaan.”
Vesihuoltotilanne Nigeriassa vaihtelee ja parantamisen varaa on paljon. Kaupunkien vesijohtoverkosto ei takaa veden laatua. ”Lagosin slummialueella on paljon vesipisteitä, mutta kun putket ovat ruosteisia ja rikkonaisia ja vettä varastetaan johdoista, vesijohtoveteen pääsee helposti kaikenlaisia vieraita aineita”, Rinne kertoo.
Maaseutukylien vesilähde on usein puro. ”Kun asukasmäärä on kasvanut, kyläläiset ovat toivoneet kaivoja, mutta ne on tehtävä heidän ehdoillaan”, Rinne sanoo. ”Asukkailta on kysyttävä, haluavatko he kaivon ja sen paikkaa on tiedusteltava heiltä. Yhteen tutkimusalueeni kylistä paikallinen viranomainen teki kaivon, mutta se ehtyi jatkuvasti, koska se kaivettiin väärään paikkaan, asukkailta kysymättä.”
Perinteen kunnioitus on voimavara
Käsitykset vesilähteen turvallisuudesta perustuvat kulttuuriin, uskontoon ja esi-isiltä perittyyn paikallistietoon. Yhteisöllisyys ja perinteiden voima heijastuvat myös sääntöihin, joiden avulla vedenottopaikkoja pyritään suojelemaan. Säännöt määräävät, mistä otetaan juomavesi, missä peseydytään ja kuinka puron ympäristöä hoidetaan. Kaupungeissa normit koskevat vesitankilla jonottamista, neuvotteluja vesikauppiaan kanssa tai sitä, milloin vesipistettä voi käyttää.
Jorubamaan asukkaat arvioivat veden käyttökelpoisuutta useasta vinkkelistä. Eniten puntarissa painaa se, miltä vesi näyttää. Muita arviointiperusteita ovat veden virtaavuus ja se, miten yhteisö voi käsitellä vettä. Viranomaisten toimille sen sijaan ei aina anneta kovin paljon arvoa, koska vesihuolto ei toimi hyvin.
Rinne on huomannut naisten kiinnittävän miehiä enemmän huomiota veden ulkonäköön ja siihen, mistä vesi on lähtöisin sekä siihen, millä menetelmillä vettä voitaisiin saada käyttökelpoisemmaksi. Miehet taas huolehtivat esimerkiksi vesilähteen puhtaudesta tai vesihanan käytöstä.
Joki- ja puroveden katsotaan yleensä olevan puhdasta. Olennaista veden laadun arvioinnissa on se, mistä vesi on peräisin. ”Kylissä purojen vettä pidettiin hyvänä koska vesi virtaa pyhältä vuorelta ja koska esi-isät ovat aikoinaan löytäneet puron ja osoittaneet veden turvalliseksi”, Rinne kuvailee.
Perinteiset johtajat ja viranomaiset
Perinteisten johtajien ja paikallisten viranomaisten väliset suhteet vaikuttavat ratkaisevasti asioiden sujumiseen. Tämä on huomattu esimerkiksi jokisokeuden ehkäisykampanjassa. Sairaus leviää vesiympäristössä elävän hyönteisen välityksellä. Kampanjan aikana Ile-Ifen asukkaille on jaettu lääkettä ja hyönteiskarkotetta. Ohjelma on purrut hyvin, mutta ei kaikkialla.
”Tutkimusalueeni kylissä on ollut ongelmana se, etteivät asukkaat luota virkamiehiin eivätkä terveydenhuollon työntekijät uskalla vierailla kylissä”, Rinne kertoo. Taustalla on 1800-luvulta juontavia ristiriitoja ja kahakoita.
Kaupungeissa viranomaiset ja järjestöt ovat yhteisvoimin antaneet vesikauppiaille hygieniakoulutusta, ja ostoveden laatu on parantunut. Kaupunkilaiset luottavat yleensä varauksetta tuttuun kauppiaaseen. Usko omaan myyjään on niin vahva, että jos häneltä ostetusta vedestä tulee sairausoireita, niitä ei useinkaan heti liitetä veteen.
Entä sitten, kun veden saanti ehtyy? ”Siihenkin tilanteeseen yhteisöllä on säännöt ja keinot”, Eva-Marita Rinne vastaa. Ihmiset yrittävät kituuttaa pienemmällä vesimäärällä tai lähettävät lapset hakemaan vettä muualta. Ne, joilla on talo kaupungissa, niin kuin monilla Ile-Ifen alueen kyläläisillä on, menevät kaupunkiin. Siellä on yleensä saatavilla ainakin jonkinlaista vettä.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 1/2003