Ariel Dorfman ja Armand Mattelart:
Kuinka Aku Ankkaa luetaan.
Alkuteos Para Leer al Pato Donald 1971.
Suomentanut Markku Koski.
Love-kirjat 1980.
Vuonna 1984 olin yläasteen työharjoittelussa kirjastossa. Tauolla selailin jonkin kirjastoalan järjestön vihkosta, jossa neuvottiin, mitä lehtiä kirjastoon kannatti tilata. Aku Ankan kohdalla kehotettiin huomioimaan, mitä sarjiksesta sanottiin Dorfmanin ja Mattelartin kirjassa Kuinka Aku Ankkaa luetaan.
15-vuotiaana pidin Akkarin syrjimistä aikuisten tosikkomaisuutena ja ankeana poliittisuutena. Lapsuuden sankarin mustamaalaaminen kosketti. Kuinka Aku Ankkaa luetaan on harvinainen tutkimus, koska se on peräisin Chilestä. Suomessa nähdään aniharvoin tietoteoksia tai tieteellisiä tutkimuksia teollisuusmaiden ulkopuolelta.
Teos ilmestyi Chilen lyhyellä vasemmistovallan kaudella 1970-luvun alussa. Tuo aikahan päättyi Yhdysvaltain tukemaan sotilasvallankaappaukseen vuonna 1973. Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirja tuhottiin, ja sen tekijät lähtivät maanpakoon.
Alkuperän puute
Kuinka Aku Ankkaa luetaan on varsin syvällinen ja ehdottoman marxilainen analyysi Ankkalinnasta. Tekijöiden mukaan se on vastaisku kapitalistiselle kulttuuri-imperialismille. Dorfman ja Mattelart osoittavat, että Disneyn maailma on vahingollinen erityisesti kehitysmaille .
Tekijät pohdiskelevat aluksi Ankkalinnan väen outoja sukulaisuussuhteita. Disneyn eläimiltä puuttuvat normaalit isät ja äidit lähes täysin. Kaikki ovat toistensa setiä, tätejä, veljenpoikia tai serkkuja. Tätä seikkaa on aiemmin analysoitu lähinnä Disneyn oman henkilöhistorian valossa. Dorfman ja Mattelart liittävät biologisten vanhempien poissaolon laajaan yhteiskunnalliseen kehykseen. Aku Ankan maailmasta puuttuu alkuperä.
Tämä näkyy esimerkiksi työväenluokan puutteena. Kukaan ankkalinnalainen ei tee työtä varsinaisessa tuotannossa, vaan ainoastaan palvelusektorilla. Itse asiassa koko työn käsite on Ankkalinnassa vääristynyt. Sen on korvannut seikkailu.
Kehitysmaiden aarteet
Tyypillinen tarina vie ankat kaukaiseen maahan etsimään kadonnutta aarretta, jonka Roope-setä on paikantanut esimerkiksi vanhan kartan avulla. Huomaamatta jää, että kyseessä ovat aina kehitysmaat. Näistä maista esitetään kiiltokuvamainen kuva, johon kuuluu kaunista luontoa ja viattomia alkuasukkaita.
Ankat löytävät aarteen ja saavat sen itselleen jouduttuaan ensin kilpailemaan sen kahmaisemisesta roiston kanssa, joka on urkkinut aarteen salaisuuden ankoilta.
Kenellä on oikeus aarteeseen? Ei ainakaan alkuasukkailla. Aarteiden alkuperä on häivytetty. Ne ovat jonkin muinaisen kulttuurin tuotteita, eivät nykyisten alkuasukkaiden omaisuutta.
Niin oikeus aarteeseen siirtyy Roopelle, joka on sen ”keksinyt”. Kilpailevalla roistolla oikeutta ei ole, koska hän on varastanut Roopen idean.
Dorfmanin ja Mattelartin mukaan Ankka-tarinoissa kehitysmaiden riisto esitetään laillisena toimintana. Ne opettavat kolmannen maailman asukkaille jo lapsesta saakka, että vallitseva asiaintila on hyväksyttävä.
Rikkauksien alkuperä häivytetään. Roope-ankan säiliö ei pullistele eri puolilta löydetyistä taideaarteista, vaan kaikki on muuttunut ajattomaksi, alkuperättömäksi rahaksi. Myös ankkojen henkilöhistoria häipyy: vanhoista seikkailuista ei näy jälkeäkään.
Ankkojen puolustus
Dorfmanin ja Mattelartin teos on vaikuttavaa luettavaa vielä 30 vuotta myöhemminkin. Varmasti paljon sen sanomasta pitää jollakin tavoin paikkansa. Teos antaa varsin ahdistavan kuvan Disneyn maailmasta. Suomessa Aku Ankasta on tullut lähes kansallissarjakuva. Sen ansioksi lasketaan lasten hyvä lukutaito. Akkareiden käännöksiäkin kehutaan.
Moni asia on muuttunut sitten 1970-luvun alun. Nykyään Ankka-sarjakuvat tulevat pääosin Euroopasta. Niihin on hiipinyt myös Dorfmanin ja Mattelartin peräänkuuluttama alkuperä.
Varsinkin meillä suositun Don Rosan piirtämissä Ankka-tarinoissa ankoilla on historia. Heidän aiemmat seikkailunsa jättävät jälkiä, ja Don Rosa on jopa piirtänyt heille biologisen sukutaulunkin. Ja kehitysmaiden aarteetkin jäävät useimmiten alkuperämaihinsa. Dorfmanin ja Mattelartin teos on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että se mikä meillä voi vaikuttaa viattomalta, saattaa muualla olla riiston väline
.