Michael T. Klare:
Resource Wars – The New Landscape of Global Conflict
Metropolitan Books 2001

New Yorkin kaksoistornien tuhoutumisesta alkoi joidenkin mukaan uusi ajanlasku. Vihdoinkin toteutui ennustus läntisen liberalismin ja idän fundamentalismin yhteenotosta. Vai kävikö niin, että oikeanlaisen islamin puolustajat paljastivat, miten aggressiivisia vihollisia vääräuskoiset kristityt ovat?

Selityksiä terrorisminvastaisen sodan syistä ja seurauksista on monia. Harva kuitenkaan onnistuu esittämään yhtä konkreettista ja johdonmukaista päättelyketjua kuin Michael T. Klare uudessa kirjassaan Resource Wars.

Vaikka Klaren teos on ilmestynyt ennen syyskuun kohtalokkaita terrori-iskuja, hän sijoittaa Osama bin Ladenin terroristiverkoston aiemmat samankaltaiset iskut Yhdysvaltoja kohtaan osaksi kamppailua, jossa tavoitteena on maailman suurimman öljyreservin hallinta Saudi-Arabiassa.

Myös Afganistanin konfliktin todellinen keskus on Saudi-Arabia. Yhdysvallat yrittää Afganistanissa päästä eroon saudiarabialaisista, jotka ovat osa maanalaista oppositioliikettä, jonka tavoitteena on nykyisen saudijohdon kaataminen ja Yhdysvaltojen ajaminen pois islamin pyhältä maalta.

Klaren pohdintaa tukee se, että syyskuun 11. päivän iskuun osallistuneista 19 konekaapparista peräti 15 oli saudiarabialaisia.

Kuulostaako oudolta? Klare tutustuttaa lukijat yhteen Yhdysvaltain ulkopolitiikan omituisimmista kiemuroista.
 

Sopimus syntyy

Kummallisen episodin juuret löytyvät kunnon jännitystarinan tavoin Jaltan edustalle ankkuroidulta sotalaivalta, jossa Roosevelt, Stalin ja Churchill neuvottelivat toisen maailmansodan jälkeisen maailman poliittisesta ja taloudellisesta arkkitehtuurista.

Historiallisen konferenssin aikana Yhdysvaltain presidentti Roosevelt kävi salaisen neuvottelun modernin saudivaltion perustajan kuningas Abd al-Aziz Ibn Saudin kanssa. Roosevelt lupasi Ibn Saudille, että Yhdysvallat suojelisi Saudi-Arabiaa, jos se saisi etuoikeutetun aseman ostaa maalta öljyä. Kyseinen sopimus on yhä voimassa, ja se on peruskivi, johon Saudi-Arabian ja Yhdysvaltojen suhteet pohjaavat.

Yhdysvaltojen kiinnostus öljyä kohtaan oli lisääntynyt ratkaisevasti juuri toisen maailmansodan aikana. Sotalaivat, lentokoneet ja tankit eivät olisi kulkeneet ilman mustaa nestettä. Sodan aikana Yhdysvallat sai öljyä omista lähteistään ja loput se osti Meksikosta ja Venezuelasta. Sodan jälkeen arvioitiin, että öljyntarve kasvaisi tulevaisuudessa huomattavasti.

Pian alettiinkin pohtia, mistä öljyä saataisiin lisää. Yhdysvaltain ulkoministeriö perehtyi geologisiin tutkimuksiin. Lyijykynät kartoilla ja käyrillä näyttivät pysähtyvän aina samaan pisteeseen – Saudi-Arabiaan. Yhdysvaltalaiset virkamiehet totesivat, että saudit istuivat maailman suurimman aarteen päällä. Vain siellä olisi niin paljon öljyä, että se riittäisi takaamaan Yhdysvaltain taloudellisen kasvun.

Hiljaista tukea

Yhdysvallat on rakentanut Persianlahden alueelle näkymätöntä imperiumiaan pikku hiljaa. Se on perustanut omille liittolaisilleen GCC-järjestön (Gulf Cooperation Council), johon kuuluvat Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar, Saudi-Arabia ja Yhdistyneet Arabiemiirikunnat.

Koska Yhdysvaltojen omat laajat sotilastukikohdat alueella tulisivat aivan liian kalliiksi ylläpitää ja ne herättäisivät vastustusta paikallisen väestön piirissä, suurvalta on valinnut strategiakseen suurten asevarastojen rakentamisen alueen maihin siltä varalta, että sen pitää siirtää nopeasti suuri määrä joukkojaan alueelle varjelemaan maan öljyturvaa.

Yhdysvaltain suora sotilaallinen läsnäolo alueella alkoi, kun britit päättivät vetää joukkonsa pois Suezin itäpuolisilta alueilta vuonna 1971.

Vuonna 1979 tapahtui kolme merkittävää asiaa: Neuvostoliitto miehitti Afganistanin, Iranin shaahi kukistettiin vallankumouksessa ja islamilaiset aktivistit järjestivät mielenosoituksen Mekassa. Presidentti Jimmy Carter muotoili uuden ulkopoliittisen doktriinin: minkä hyvänsä vihamielisen vallan yritys ottaa hallintaansa Persianlahden alue tulkitaan suorana hyökkäyksenä keskeisiä yhdysvaltalaisia intressejä vastaan.

Uutta politiikkaa tukemaan Carter perusti niin sanotut RDF-joukot (Rapid Deployment Force). Ne muuttuivat myöhemmin CENTCOM-nimiseksi yksiköksi, joka ohjaa kaikkea yhdysvaltalaista sotilaallista toimintaa alueella. Tuhansia jenkkisotilaita on vakituisesti sotalaivoilla, ja suurvallalla on tukikohtia ainakin Bahrainissa, Diego Garcia -saarella, Omanissa ja Saudi-Arabiassa.

Myös paikallisia GCC-maiden asevoimia on vahvistettu ennen näkemättömällä tavalla. Pelkästään vuosien 1990 ja 1997 välillä Yhdysvallat myi maille yli 42 miljardin dollarin (48 miljardin euron) edestä aseita ja ammuksia. Kyseessä on maailman lähihistorian suurin yhden asemyyjän tekemä kauppa.

Yhdysvallat on tiukentanut otettaan myös itse Saudi-Arabiasta. Kun britit olivat häipyneet 1970-luvun alussa, saudit alkoivat saada Yhdysvalloilta sotilaallisia neuvonantajia ja aseistusta. Myöhemmin Yhdysvaltain puolustusministeriö kokosi, koulutti, aseisti ja rahoitti myös saudien SANG-kansalliskaartin, joka vastaa maan sisäisestä turvallisuudesta. Kaartiin kuuluu nykyään 57 000 miestä, ja esimerkiksi vuonna 1990 Yhdysvallat kauppasi sille 3,4 miljardin dollarin edestä tankkeja, ohjuksia ja muuta kalustoa.

Vastustus kasvaa

Yhdysvaltain ja saudien sopimus on hyödyttänyt kumpaakin osapuolta suunnattomasti. Yhdysvaltalaiset öljyfirmat ovat saaneet etuoikeutetun käyttöoikeuden saudiöljyyn, ja suurvalta hankkii kuudesosan öljystään nimenomaan Saudi-Arabiasta. Erityisasemassa oleva ARAMCO (Arabian American Oil Company) ja sen yhdysvaltalaiset liittolaiset ovat tehneet ruhtinaalliset voitot saudiöljyllä niin Yhdysvaltojen markkinoilla kuin muuallakin. Saudien kuningashuone puolestaan tuo yhdysvaltalaisia tuotteita maahan 6-10 miljardin dollarin edestä vuosittain. Yhdysvaltain tuki on tehnyt saudisuvusta tähtitieteellisen rikkaan ja suojannut sen ulkoisilta ja sisäisiltä uhkilta.

Noin 7 000 -jäsenisen saudiperheen kyseenalaiset tulot ovat etäännyttäneet sitä tavallisesta kansasta, ja sukua on syytetty korruptiosta. Saudikuningas on kieltänyt poliittisen keskustelun – kokoontumis- ja sananvapautta ei ole, eikä myöskään parlamenttia tai poliittisia puolueita. Toisinajattelu murskataan Yhdysvalloilta saaduin opein ja asein. Oppositio on radikalisoitunut ja mennyt maan alle.

Muun muassa Osama bin Laden on saanut näistä vastarintaryhmistä inspiraationsa ja lähimmät upseerinsa. Bin Ladenia kiinnostaa nimenomaan Saudi-Arabia ja sen kohtalo. Persianlahden sodan jälkeen hän on Klaren mukaan keskittynyt kahteen tavoitteeseen: vääräuskoisten yhdysvaltalaisten ajamiseen pois Saudi-Arabian pyhältä maalta ja saudiperheen syrjäyttämiseen ja korvaamiseen hallinnolla, joka on myötämielisempi fundamentalistiselle islamille. Kummankin tavoitteen saavuttaminen edellyttää suoraa konfliktia Yhdysvaltojen kanssa.

Radikaalin saudioppositioryhmän yhdysvaltalaisia henkiä vaatineet vastaiskut eivät alkaneet 11. syyskuuta. Klare määrittää tämän kamppailun aluksi vuoden 1993, jolloin World Trade Centeriin iskettiin ensimmäisen kerran. Tämän jälkeen hyökättiin saudien SANG-kaartin päämajaan Riadissa 1995, ja Khobar Towers -rakennusta vastaan Dhahranissa vuonna 1996. Vuonna 1998 seurasivat iskut Yhdysvaltain lähetystöihin Keniassa ja Tansaniassa, ja sen jälkeen Yhdysvaltain lentotukialus USS Cole joutui hyökkäyksen kohteeksi. Monet yhdysvaltalaiset menettivät henkensä näissä verisissä yllätysoperaatioissa.

Pitkän tapahtumaketjun tuorein – ei suinkaan ensimmäinen tai viimeinen – isku on lentokonekaappareiden tekemä itsemurhaiskujen sarja Yhdysvalloissa viime syyskuussa.

Demokratiavajeen kallis hinta

Yhdysvallat haluaa säilyttää vakauden Saudi-Arabian naapurustossa hinnalla millä hyvänsä. Klaren mukaan suurvallalla on kolme huolenaihetta ylitse muiden: Irakin yritys päästä uudelleen kiinni Saudi-Arabian ja Kuwaitin öljylähteisiin, Iranin suunnitelmat vaikeuttaa saudiöljyn kulkua Hormuzin salmen läpi ja Saudi-Arabian kuningasperheeseen kohdistuva sisäinen kritiikki ja vastarinta.

Kun Irak havitteli Kuwaitin öljykenttiä ja miehitti maan elokuussa 1990, presidentti George Bush vanhempi oli ensisijaisesti huolissaan Saudi-Arabiasta, ei niinkään Kuwaitista. Pian hyökkäyksen jälkeen hän lausui Camp Davidissa, että Yhdysvaltain on toimittava välittömästi puolustaakseen saudihallintoa mahdolliselta Irakin hyökkäykseltä. Bush lähetti silloisen ulkomininisterin Dick Cheneyn saudien pääkaupunkiin Riadiin pyytämään suostumusta siihen, että Yhdysvallat toisi joukkojaan saudien maaperälle, ja hyökkäisi Irakin kimppuun Saudi-Arabiasta käsin.

Kun Irak oli kukistettu – ja ainakin 200 000 ihmistä oli saanut surmansa – Yhdysvallat ei vetänytkään joukkojaan Saudi-Arabiasta. Sillä on tällä hetkellä ainakin 5 000 miestä saudien maaperällä. Yhdysvaltojen lentokoneet nousevat yhä sauditukikohdista valvoakseen, että Etelä-Irakin lentokieltoa noudatetaan.

Pintapuolisesti tarkasteltuna suurvallan asema Persianlahdella vaikuttaisi tällä haavaa hyvältä: bin Laden joukkoineen piileksii kaukana Afganistanissa, Iran on keskittynyt sisäisiin poliittisiin ongelmiinsa ja Saddam Hussein pidetään eristyksissä säännöllisin ilmaiskuin.

Uhkakuvia kuitenkin riittää. Yhdysvallat lisää omaa epäsuosiotaan Afganistanin-sodalla. Bin Ladenin kuolema tekisi tästä marttyyrin ja nostaisi uusia saudiopposition johtajia hänen tilalleen. Pääongelma – Saudi-Arabian epävakainen sisäpoliittinen tilanne – ei tule poistumaan, kävi niin sanotussa terrorismin vastaisessa sodassa miten hyvänsä. Persianlahden alueella katsotaan myös erityisen kriittisesti Yhdysvaltain johtamaa Irakin saartoa, joka on tappanut satoja tuhansia ihmisiä. Eikä suurvallan innokas tuki Israelillekaan ole omiaan lisäämään luottamusta muslimipiireissä.

Lienee aiheellista kysyä, mikä hinta on maksettava Saudi-Arabian epädemokraattisesta hallinnosta. Jos saudikansalaisten sallittaisiin osallistua avoimeen poliittiseen vuoropuheluun, monet menettäisivät mielenkiintonsa Osama bin Ladenin väkivaltaista, anti-yhdysvaltalaista oppia kohtaan.

Kohti uusia konflikteja

Neuvostoliiton kaaduttua Yhdysvallat on ollut yhä kiinnostuneempi myös Persianlahden tuntumassa sijaitsevasta Kaspianmeren alueesta. Entisten neuvostotasavaltojen Kazakstanin, Azerbaidzanin, Turkmenistanin ja Uzbekistanin alueella on arviolta noin viideosa maailman öljyreserveistä. Maan alla on ainakin 270 miljardia tynnyriä öljyä, kun sitä Persianlahden alueella on 675 miljardia tynnyriä.

Kaspianmeren maiden poliittinen epävakaus saattaa kuitenkin osoittautua suureksi ongelmaksi. Öljy pitää johtaa putkia pitkin valtamerisatamiin, ja jo nyt on olemassa öljyputkia, jotka vievät alueen mustaa kultaa Venäjän, Tshetshenian, Dagestanin ja Georgian halki Mustallemerelle. Suunnitteilla on myös reitit Turkin kautta Välimerelle ja Iranin läpi Persianlahdelle. Putket halkovat monenlaisia kansallisia ja kansainvälisiä konfliktialueita. Klare näkee, että etenkin Venäjän ja Yhdysvaltain edut alueella joutuvat ristiriitaan.

Yksi tällä hetkellä mielenkiintoisimmista ja ristiriitaisimmista yhdysvaltalaisista suunnitelmista on viedä maakaasua Kaspianmeren alueelta Intian valtamerelle siten, että putki kulkisi Afganistanin ja Pakistanin halki.

Klare puhuu ainoastaan maakaasuhankkeesta, mutta julkisuuteen on viime aikoina tihkunut tietoa myös saman reitin käyttämisestä öljyputken vetämiseen.

IPS:n tuoreen uutisen mukaan marraskuussa julkistetussa kohukirjassa Bin Laden, la verite interdite (Bin Laden, kielletty totuus) ranskalaiset Jean-Charles Brisard ja Guillaume Dasquie väittävät, että Yhdysvaltojen olikin vaikea päättää terrorismin vastaisen sodan viemisestä juuri Afganistaniin, koska Taleban-hallintoa oli – epäillyistä terrorismikytkennöistä huolimatta – pidetty vakaana mahdollisen Afganistanin läpi kulkevan öljyputken ja suurvallan öljyintressien kannalta.

Brisardin ja Dasquien mukaan George W. Bushin hallinto rajoitti Yhdysvaltain tiedustelupalvelun terrorismia koskevia tutkimuksia – muun muassa Afganistanissa – alkuvuodesta 2001, koska al-Qaidan juuria pengottaessa olisi jouduttu väkisinkin astumaan Saudi-Arabian kuningashuoneen varpaille.

Tutkimuksia johtanut FBI:n apulaisjohtaja John O’Neill erosi virastaan, kun tutkimukset laitettiin jäihin. Terroristien metsästäjänä tunnettu O’Neill värväytyi turvallisuuspäälliköksi World Trade Centeriin ja sai surmansa syyskuun iskuissa.

Brisard ja Dasquie kertovat myös kirjassaan, että Yhdysvallat neuvotteli vielä viisi viikkoa ennen syyskuun iskuja talebanien kanssa öljyputken vetämisestä Afganistanin halki. Talebanit kieltäytyivät hyväksymästä Yhdysvaltojen tarjousta, vaikka suurvalta oli luvannut tunnustaa Taleban-hallinnon ja antaa sille taloudellista tukea. Siksi Yhdysvalloilla oli voimakas motiivi kaataa talebanien hallitus, vaikka se samalla pelkäsikin, että öljytoiminnan vaatima poliittinen vakaus menetetään.

Kun öljy käy vähiin seuraavan 40 vuoden aikana, on hyvin todennäköistä, että Persianlahdella ja etenkin Kaspianmeren alueella nähdään nykyistä enemmän konflikteja, joiden taustalla olevat syyt liittyvät Yhdysvaltain öljyntarpeen tyydyttämiseen.

Kaiken kattava malli?

Klare ei kirjoita ainoastaan Persianlahden öljystä vaan hänen teoksensa pyrkii olemaan kansainvälisen politiikan manifesti, jonka mukaan tulevaisuuden sodat tulevat olemaan pääasiallisesti kamppailua niukoista luonnonvaroista. Hän pyrkii selittämään konfliktit yhdestä näkökulmasta, samalla tavalla kuin Samuel Huntington, joka julisti tulevaisuuden sodat kamppailuksi eri sivilisaatioiden välille, tai Robert Kaplan joka puhuu väestönkasvusta ja anarkiasta tai Thomas Friedman, jolle kaikki näyttäytyy taloudellisen globalisaation näkökulmasta. Yksikään ei ole kokonaan oikeassa, mutta Klare haluaa tarjota omaa viitekehystään ykköspallille tässä kilpailussa.

Itse en ole valmis nielemään yhden näkökulman voittoa, mutta Klaren kirja on ehdottomasti kiinnostava yritys herättää henkiin vanha keskustelu resurssikamppailusta. Ainakin nykyisessä maailmantilanteessa se tuntuisi myös tarjoavan todentuntuisen ja kaivatun lisän terrorismikeskusteluun, jossa on kenties liikaa tuijotettu oletettuun sivilisaatioiden törmäykseen tai hengellisiin motiiveihin.

Persianlahden lisäksi Klare käy läpi lukuisia muita konfliktialueita ja kamppailuja, ja löytää niihin selityksiä, joita ei ainakaan valtavirtauutisissa näe. Tästäkin syystä kirja on tutustumisen arvoinen.

Lue myös kainalojuttu ”Tyydyttämätön kysyntä”, joka kertoo öljyn tuotannon ja kysynnän kehityssuunnista.