Väkivaltaisuudet jatkuvat muslimiryhmien ja kristittyjen välillä Indonesian Molukkien saaristossa. Ääriryhmät kiihottavat pyhään sotaan, mutta tavalliset ihmiset etsivät ratkaisuja rauhan saavuttamiseksi. Molukkeihin kuuluvalla Iso-Kein saarella rauha versoi jalkapallosta.

Nus Ukru Baileo-kansalaisjärjestöstä ei näe rauhalle mahdollisuuksia ennen kuin Laskar Jihad lopettaa sotaharjoituksensa alueella. (Kuva: Anu Lounela)

”Molukkien maakunnan pääkaupungin Ambonin konfliktin sytyttyä tammikuussa 1999 meille kerrottiin, että muslimien ja kristittyjen välinen sota oli alkamassa. Kansankiihottajia liikkui eri uskontokuntien välillä lietsomassa riitaa”, kertoo Iso-Kein kuninkaan J.P. Rahailin poika Edo konfliktin synnystä.

”Monet olivat kansankiihottajia tiedostamattaan: he kertoivat Ambonin mellakoista ja kärttivät kannatusta omille uskonsisarilleen ja -veljilleen.”

Aseellisen selkkauksen levittyä Kaakkois-Molukkeihin kuuluvalle Iso-Kein saarelle maaliskuussa 1999 kuningas Rahail ja muutamat paikalliset kansalaisjärjestöt päättivät ryhtyä toimiin, jottei tilanne riistäytyisi käsistä. Kaikkiin provokaatioihin vastattiin heti. Huhut todettiin perättömiksi ja oikeaa tietoa lähetettiin kaikille eri uskontokuntien jäsenille.

Iso-Kein onnistunut kiistan sovittelu on usein noussut esiin mahdollisena esimerkkinä myös muille alueille Indonesiassa. Erityisesti Ambonin kärjistyneeseen kiistaan on etsitty pikaista mutta kestävää ratkaisua. Sopivan mallin löytäminen on kuitenkin ollut vaikeaa konfliktin monimutkaisuuden takia.

Kaikki alkoi Ambonilta

Molukkien kaunis pääsatamakaupunki Ambon on raunioina. Kulkiessani paikallisella pyörätaksilla eli becakilla ympäri satamakaupunkia näen tuhoutuneita kauppakeskuksia, raunioituneita kirkkoja ja moskeijoita. Nus Ukru ambonilaisesta Baileo-kansalaisjärjestöstä kertoo, että kahteen vuoteen ambonilaiset eivät ole uskaltaneet korjata tuhottuja taloja.

Molukkien pääkaupunki Ambon on raunioina. (Kuva: Anu Lounela)

Molukkien konflikti on ollut yksi Indonesian suurimmista murhenäytelmistä sen jälkeen, kun entinen presidentti Suharto nousi valtaan vuonna 1967. Indonesialaisen tutkijan Lambang Trijonon mukaan Molukkien konflikti on hiljalleen kytenyt jo vuosikausia. Se räjähti käsiin tammikuussa 1999 osittain siksi, että Indonesian kansallisessa politiikassa oli tapahtunut muutoksia.

Vuoden 1998 toukokuussa Indonesiaa 32 vuotta rautahansikkain hallinnut presidentti Suharto siirtyi syrjään, ja seuraajaksi nousi varapresidentti Habibie. Hän suhtautui myönteisesti Itä-Timorin itsenäisyyteen. Seuraavan vuoden elokuussa Itä-Timorilla pidettiin kansanäänestys, jossa 75 prosenttia itätimorilaisista kannatti itsenäisyyttä.

Tämä vaikutti muihin Suharton aikana kaltoin kohdeltuihin ja riistettyihin alueisiin Acehiin, Länsi-Papuaan ja Molukkeihin. Itä-Timorin tapaus herätti niissä toiveita paremmasta tulevaisuudesta, vaikka saarten asukkaat eivät välttämättä halunneetkaan itsenäisyyttä.

Suharton valtakauden jälkeen valtion, armeijan ja poliisin asema heikkeni. Valtion otteen höltyminen ja valtiollisten instituutioiden lamaantuminen johtuivat jo vuosikymmeniä jatkuneesta korruptiosta ja poliittisesta kähminnästä.

Valtion harjoittaman kontrollin ja lainvalvonnan heikkeneminen on näkynyt myös Indonesian hallinnollisen keskuksen Jaavan ulkopuolella. Monen eri lähteen mukaan armeija ja poliisi ovat sekaantuneet muun muassa Molukkien konfliktiin. Etenkin armeija haluaa näyttää, että sitä tarvitaan yhä Indonesian yhtenäisyyden vartijana.

Näennäiset viholliset

Australiassa tätä nykyä asuvan tutkijan George Aditjondron mukaan Molukkien aseellinen selkkaus ei olisi muuttunut niin mittavaksi – tai ehkä edes alkanut – elleivät sitä olisi olleet lietsomassa niin kansallinen poliittinen eliitti kuin islamilaiset ääriryhmät.

Aditjondron mukaan selkkausten takana on Indonesian asevoimat. Hänen julkaisemattoman tutkimuksensa mukaan Indonesian armeijalla on monta syytä rohkaista ja ylläpitää konfliktia Molukeilla.

Ruokkimalla konfliktia armeija siirtää suuren yleisön huomion pois entisten sotilaiden ihmisoikeusrikkomuksista ja korruptiosyytöksistä. Asevoimat haluaa myös pitää yllä Indonesian kansallista yhtenäisyyttä ja armeijan nykyistä, maantieteellisesti vahvaa asemaa Itä-Timorin itsenäistyttyä.

Tutkija Lambang Trijono puolestaan esittää, että armeija on tukenut islamilaisia ryhmiä osoittamalla välinpitämättömyyttä ryhmien laittomia sotatoimia kohtaan.

Aditjondro on suorasukaisempi kuin kollegansa. Hänen mukaansa armeija ja islamilainen äärijärjestö Laskar Jihad (Pyhä sodan armeija) ovat toimineet yhteistyössä.

Huhtikuussa 2000 Indonesian pääsaarella Jaavalla perustettu Laskar Jihad lähetti 3 000 miestä pyhään sotaan Molukeille. Konfliktin luonne muuttui täysin. Eräät muslimiryhmät sopivat keskenään noudattavansa islamilaista lakia shariaa, ja niiden aseellinen ylivoima sai paikalliset kristityt vetäytymään omille asuma-alueilleen. Toiset muslimiryhmät olivat kahden tulen välissä: ne halusivat rauhaa ja yhteistyötä kristittyjen kanssa ja saivat äärimuslimien vihan niskaansa.

Laskar Jihad on osa wahhabi-liikettä. Järjestön sotilaallinen johtaja Ja’far-Umar Thalib sai koulutuksensa taistelemalla Taleban-liikkeessä Afganistanissa. Toukokuussa 2001 Ja’far pidätettiin syytettynä uskontojen välisen vihamielisyyden lietsomisesta, mutta hänet laskettiin pian kotiarestiin.

”Molukkien sodassa armeija, Laskar Jihad ja poliittinen eliitti ovat kukin ajaneet pelkästään omaa etuaan”, Aditjondro tiivistää.

Sota ei ole ainoa tie

Iso-Kein saarella tilanne on kuitenkin toinen. Siellä konfliktin syventyminen onnistuttiin välttämään kansalaisten nopean toiminnan avulla. ”Me aloitimme rauhansovittelun puhumalla paikallisesta tapaoikeudesta ja perinteestä, adatista. Emme puhuneet aluksi uskonnnosta lainkaan”, kuninkaan poika Edo kertoo johtamastaan hankkeesta.

”Ensimmäisen keskustelun jälkeen monet konfliktiin osallistuneet tunsivat, että heitä oli vedetty nenästä – yllytetty turhaan taisteluun. Suunnittelimme yhdessä erilaisia toiminnan muotoja, joiden kautta voisimme lievittää kristittyjen ja muslimien välisiä epäluuloja. Jalkapallo nousi esiin yhtenä mahdollisuutena.”

Jalkapalloharjoituksia järjestettiin joka päivä, ja väliajoilla puhuttiin ihmisten välisestä solidaarisuudesta, joukkuehengestä ja kaikesta mikä koettiin tärkeäksi. ”Kaikki osallistuivat: vanhat ja nuoret, lapset, miehet ja naiset. Yksistään Kein saarella oli 122 joukkuetta, joissa jokaisessa oli 18 henkeä. Rauhansovittelun periaatteet tulivat esille jokaisen harjoittelutuokion yhteydessä”, kuninkaan poika jatkaa.

Lopuksi pidettiin jalkapallo-ottelu ja sen jälkeen juhlat. Kristityt ja muslimit kulkivat suurissa kulkueissa tapaamaan toisiaan. ”Tanssimme yhdessä, ja adat-päällikkömme muistuttivat meille, että sotaan saa osallistua vain jos naisen kunniaa tai maa-oikeuksia loukataan.”

”Sotaa lietsotaan ulkopuolelta”

Mutta voiko mallia soveltaa Ambonille? Edo epäroi: ”Ambonin tilanne on monimutkainen, mutta olen varma, että paikalliset asukkaat voisivat saada aikaan rauhan nopeasti, jos ulkopuoliset lakkaisivat lietsomasta sotaa.”

Ambonilla on kuitenkin paljon muilta saarilta muuttaneita, ja sen luonnonrikkaudet houkuttavat monia – myös armeijaa. Ambonilaisen Baileo-järjestön johtaja Nus Ukru vannoo, että vaikka monet rauhansovittelun yritykset ovat epäonnistuneet Ambonilla, kansalaisjärjestöt jatkavat yrityksiä yhdessä ambonilaisten kanssa.

”Armeijan läsnäolo luo jännittyneen tunnelman. Kristityt ja muslimit asuvat edelleen omilla alueillaan eivätka tapaa toisiaan. Niin kauan kuin Laskar Jihad pitää täällä sotaharjoituksiaan, me emme pysty saavuttamaan rauhaa”, Nus Ukru sanoo.

Linkkejä

Laskar Jihad -äärijärjestön kotisivut:
Laskar Jihad – Jihad Troopers