Matka Mentawai-saarten sydämeen alkaa skootterilla. Sadekauden liottamat polut muuttuvat saveksi, joka nielee renkaita.

Keskellä viidakkoa eteen aukeaa pieni Buttuin kylä. Sinne on jätettävä ajoneuvo, sillä edessä avautuu tunnin mittainen vaellus syvälle viidakkoon.

Ilma on paksu. Jyrkät nousut, laskut ja sade vaikeuttavat kulkua.

Yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Signaali ei tavoita tänne asti. 

Sitten yhtäkkiä edessä kohoaa Uma, perinteinen Mentawai-talo.

Indonesiassa, Länsi-Sumatran rannikolla sijaitseva Siberut on Mentawai-saarten suurin saari. Sen sisäosissa elävät mentawailaiset muodostavat Indonesian yhden vanhimmista alkuperäiskansoista. Sen perinteet ovat osittain säilyneet sukupolvelta toiselle jo yli 2000 tuhannen vuoden ajan, modernisaation ja poliittisen muutoksen paineissa.

Halusin vierailla mahdollisimman eettisesti ja paikallisten ehdoilla, joten etsin oppaan, joka tuntee perinteitä jatkavat perheet ja osaa toimia kunnioittavasti.

Sosiaalisen median kautta löysin oppaakseni Lindanin, joka on kotoisin Mentawain metsistä. Hän vei minut vanhempiensa luokse. Viivyin perheen luona neljä päivää. 

Länsi-Sumatralta, Padangin satamasta hyppäsimme rahtilaivaan, joka vei noin 12 tunnissa Siberutille. Saarella minua vastassa olivat Lindanin ystävät – ja skootteri.

Hiljaisuus ei ole viidakon tapa.

Perillä Mentawai talolla Lindain perhe asuu metsän melussa: hiljaisuus ei ole viidakon tapa. Kanat, kukot ja koirat täyttävät pihapiirin äänillään. 

Uma on jyhkeä puinen pitkä rakennus. Sen sisäänkäynnin yläpuolella roikkuu rivi siankalloja. Perhe kutsuu niitä lemmikeiksi – aiemmin ne olivat eläimiä, jotka kasvoivat perheen kanssa kunnes päätyivät osaksi rituaaleja ja ravintoa. Tulipesän ja keittiön yläpuolella kurkistelevat metsästettyjen apinoiden, peurojen ja, villisikojen pääkallot. 

Tatuoitu perheen äiti Teu, ottaa minut vastaan halauksella ja kutsuu syömään. Hymy paljastaa teräviksi hiotut hampaat.

Tatuoinnit eivät ole pelkkää koristelua, vaan merkitsevät yksilön paikkaa yhteisössä, kuvaavat suhdetta luontoon, tasapainoa, kotia ja heijastavat käsitystä henkien läsnäolosta ympäröivässä maailmassa. 

Sairaaloiden lääkkeet ovat kalliita, mutta metsän rohdot ovat ilmaisia.

Pian taloon saapuu perinneasussa ja viidakkoveitsi kourassa perheen isä, Salomo. 

Salomo on Sikerei “poppamies” tai “shamaani” eli Mentawai-heimon hengellinen johtaja. Tehtävään kuuluvat parantajan, rituaalien johtajan ja metsän lääkekasvien tuntijan työt.

Perheen uskonto tunnetaan nimellä Arat Sabulungan. Se on Mentawaien alkuperäinen animistinen uskomusjärjestelmä, jonka keskiössä on tasapaino ihmisen, luonnon ja henkien välillä.

Uskonnosta johtuen Mentawait tunnetaan myös nimellä Flower People “kukkaihmisten heimo”.

Arat tarkoittaa uskontoa, tapaa, perinnettä ja Sabulungan viittaa lehtiin (bulung) joita käytetään rituaaleissa yhteydenpidossa henkiin. 

“Kaikissa perinteisissä seremonioissa keräämme lehtiä ja kukkia luonnosta. Ne ovat osa rituaalejamme,” perheen poika Lindani kertoo.

Kukat ja lehdet ovat tärkeä osa heimon omaa koristautumista. Niitä käytetään seremonioissa esimerkiksi pään ja vartalon koristeluun.

Paljon on säilynyt, mutta ajan saatossa myös Mentawai-heimojen elämäntapa on muuttunut. Kristinusko ja islam ovat saaneet jalansijaa saarilla, ja nuorille on tarjolla myös koulutusmahdollisuuksia.

Nuorempi sukupolvi omaksuu yhä useammin nykyaikaisen elämäntyylin. Silti perinneasut, metsäelämä ja Arat Sabulunganin tavat ovat edelleen vahvasti läsnä arjessa. 

Salomo muistelee aikaa, jolloin hallitus kielsi tatuoinnit, pitkät hiukset ja perinnevaatteet. Jotkut heimolaisia joutuivat vuosiksi vankilaan.

“Ihmiset piiloutuivat ja pelkäsivät, koska viranomaisilla oli aseita.

”Vaikka kulttuurin harjoittaminen on nykyään sallittua, perheen pojalla Lindanilla ei ole ainuttakaan tatuointia.

Syy on selvä: koulut kieltävät ne. Tatuoituja oppilaita ei haluta sulkea pois myöhemmistä mahdollisuuksista toimia aluejohtajina, sotilaina tai poliiseina Näissä tehtävissä tatuointeja ei hyväksytä.

Lindani itse opiskelee turismia Jakartassa, ja tatuoinnin vuoksi hän olisi riskissä tulla erotuksi koulusta.

Salomon viesti omalle kansalleen on kuitenkin: perinteinen tieto on vaarassa kadota. Sairaaloiden lääkkeet ovat kalliita, mutta metsän rohdot ovat ilmaisia ja kaikkien saatavilla – kunhan joku vielä osaa ne tunnistaa.

Siksi Salomo toivoo, että uusi sukupolvi kiinnostuisi Sikerein perinteestä ja kantaisi sen tulevaisuuteen.

”Älkää unohtako kulttuurianne”, hän vetoaa.

viidakossa eivät naapuritalon äänet pääse häiritsemään. Lähin naapuri, perheen äidin veli Amantarik, myös poppamies eli sikerei, asuu noin puolen tunnin vaelluksen päässä. Matkalla on vesistön ylityksiä, tiheää viidakkoa ja pieniä polkuja.

Amantarik odottaa kuistilla paksu itse kääritty tupakkarulla huulten välissä.

Amantarik esittelee metsästysmyrkyn valmistusta. Myrkky, jota käytetään nuolenkärjissä, tunnetaan paikallisesti nimellä omai.

Se valmistetaan metsästä kerätyistä kasveista, juurista ja chililajeista murskaamalla, sekoittamalla ja puristamalla. Syntynyt liuos sivellään nuolenkärkiin. Tämän jälkeen nuoli usein kuivataan tulen tai savun yläpuolella.

Myrkky tehoaa päästyään verenkiertoon ja vaikuttaa nopeasti: saalis lamaantuu ja kuolee yleensä lyhyessä ajassa hengityksen tai sydämen pettäessä. Menetelmä on tehokas mutta vaarallinen myös ihmiselle.

Maultaan myrkky on hapan ja voimakas; chilin polte puuduttaa kielen.

Kiitokseksi oppitunnista annan Sikereille tupakka-askin. Paikallisille tupakka on vaihtotavaraa, sekä osa tervehdystä ja kiitosta. Vierailijan onki hyvä varautua ja ottaa mukaansa kartongillinen paikallista tupakkaa tarjottavaksi. 

Madot syödään joko elävinä tai vartaissa valmistettuna. 

Saavuttuani takaisin Lindanin perheen Uma-talolle Salomo pyytää seuraamaan ja johdattaa minut syvemmälle viidakkoon. Hän näyttää Baiko-puun, jonka kaarnasta valmistetaan perinteinen lannevaate kabit.

Kun kaarna on irroitettu puusta, Salomo kastelee sen purossa ja nuijii kaarnaa puisella levymaisella nuijalla kaatunutta puuta vasten. Kaarna muuntuu käsissä joustavaksi kuitumateriaaliksi. Kuivauksen jälkeen vaate on valmis puettavaksi. 

Matkalla takaisin talolle juomme vettä puunjuuresta ja etsimme palmujen rungoista sago-matoja illalliseksi. Madot syödään joko elävinä tai vartaissa valmistettuna. 

Illalla Salomo kantaa kanaa kainalossaan. Hän lausuu muutamia sanoja ja sitten nuori veljenpoika astuu esiin. Tupakka huulessa, eleettömästi ja tottunein ottein, hän vääntää kanan niskat nurin.

Illallinen on juhlava: kylästä hankittua suolattua kalaa, sago-matoja ja sieniä, riisiä, tärkkelyspitoista perinneruokaa sagua ja tuoretta kananlihaa, jonka arvo näkyy siinä, miten huolellisesti jokainen osa käytetään.

Iltavalossa modernin maailman vaikutteet näyttätyvät selvästi.

Pihalle pystytetty aurinkopaneeli imee päivän viimeiset valonsäteet ja valaisee talon illanviettoa. Perinteisen tulisijan rinnalla seisoo myös pieni kaasuliesi, joka nopeuttaa ruoanlaittoa.

Perhe istuu yhdessä, juo kahvia, laulaa kitaran säestyksellä tai kuuntelee Sikerein laulutarinaa. 

Viidakosta poistuessani ajattelen, että perinteen voima ei synny siitä, että sitä säilytetään muuttumattomana, vaan siitä, että se elää.