Köyhyys ei kauniilla lupauksilla eikä talouskasvun imullakaan vähene, myöntää jo Kansainvälisen valuuttarahaston entinen pääjohtajakin. Tuloksien saamiseksi kehitysmaat vaativat rahamaailman instituutioita toimimaan sillanrakentajina kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden välillä.

Köyhyys ja ihmisten kasvava turvattomuuden tunne olivat vahvasti esillä helmikuisissa keskusteluissa YK:n kauppa ja kehitysjärjestön (UNCTAD) kymmenennessä istunnossa Bangkokissa. Monet, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) entinen pääjohtaja Michel Camdessus, pitivät köyhyyttä aikamme suurimpana ongelmana, joka on ratkaistavissa vain vahvan kansainvälisen yhteistyön avulla.

”Meidän on kyettävä näkemään historian merkit”, totesi UNCTADin pääsihteeri Rubens Ricupero Bangkokissa. Näin Ricupero halusi kiinnittää huomion niihin vakaviin yhteiskunnallisiin kehityssuuntiin ja ilmiöihin, jotka voidaan katsoa olevan seurausta köyhyyden ja ihmisten turvattomuuden tunteen kasvusta. Yksi esimerkki kehityksestä lienee äärioikeistolaisuuden lisääntyminen.

Myös Valuuttarahaston entinen pääjohtaja korosti kokouksessa samaa. Viimeisen julkisen puheensa järjestön pääjohtajana pitänyt Camdessus korosti, että niin maiden sisäinen kun niiden välinen kasvava köyhyys on ”moraalisesti kestämätöntä, epätaloudellista sekä mahdollisesti räjähdysaltista”. Puheessaan Camdessus korostikin, että pelkkä taloudellinen kasvu ei riitä köyhyysongelman ratkaisemiseksi, vaan se edellyttää vahvaa tulonjakopolitiikkaa.

Camdessun YK:n kehitysjärjestön (UNDP) inhimillisen kehityksen politiikkaa myötäilevät painotukset ovat esimerkki siitä, että globaalin markkinakapitalismin ongelmat tunnustetaan tänä päivänä yhä laajemmin. Onhan Valuuttarahasto monien mielestä ehkä voimakkaimmin toiminut ns. neoliberaalin talouspolitiikan tai Washingtonin konsensuksen, ts. kaupungista käsin toimivien rahamaailman instituutioiden (Maailmanpankki ja Valuuttarahasto) puolestapuhujana.

Tämä kansainvälisen talouspolitiikan keskiössä ollut yltiömarkkinaoptimismia korostanut konsensus tulikin, ainakin retoriikan tasolla, Bangkokissa tiensä päähän.

Vastavuoroiset toimet kehityksen ehto

Ricupero korosti Bangkokissa, että maailman köyhyys- ja kehitysongelma on voitettavissa ainoastaan, jos kansainvälinen yhteistyö rakentuu keskinäiseen kunnioitukseen ja maiden tasavertaisuuden tunnustamiseen. Todellista vastavuoroisuutta on se, että kaikkien maiden yhtäläinen oikeus kehitykseen tunnustetaan.

Kansainvälinen yhteistyö ei Ricuperon mukaan voi perustua vain nimelliseen vastavuoroisuuteen, joka määritellään sopimuksissa, neuvotteluissa tai riitojen ratkaisuelimissä ja jota noudatetaan silloin kun se on kyseessä olevien maiden kansallisten intressien mukaista. Useiden kehitysmaiden hallitusten edustajat arvostelivat Bankokissa länsimaita juuri siitä, että ne eivät käytännössä noudata kansaainvälisesti sovittuja tavoitteita.

Todellisen ja nimellisen vastavuoroisuuden problematiikkaa kansainvälisessä yhteistyössä kuvaa hyvin myös OAU:n puheenvuoron pitäneen Algerian presidentin Abdelaziz Bouteflikan viesti länsimaille.

”Kehittyneet valtiot eivät täytä kansainvälisen yhteisön velvoitteita markkinoidensa avaamisesta ylläpitämällä alati monimutkaisempia ja peitettyjä markkinasuojia ja vaativat samalla kehitysmaiden noudattavan niitä.”

Kehitysapua omien intressien pohjalta

Koska globaali taloudellinen integraatio on hyödyttänyt ainoastaan harvoja kehitysmaita, Ricupero korosti todellisen vastavuoroisuuden edellyttävän taustalla olevien kansainvälisen talouden rakenneongelmien ratkaisemista.

Kehittyneiden maiden protektionismin lisäksi Bangkokin kokouksessa monet kehitysmaat vaativat todellista vaikutusvaltaa itselleen kansainvälisissä talousinstituutioissa ja korostivat, että näiden instituutioiden on kyettävä toimimaan sillanrakentajina kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden etujen välillä. Nyt esimerkiksi Intian edustaja arvosteli Bangkokissa Maailman kauppajärjestöä voimakkaasti siitä, että se toimii kehittyneiden maiden etujen ajajana.

Esimerkkinä todellisen vastavuoroisuuden puutteesta toimii myös kansainvälinen kehitysyhteistyöpolitiikka. Vaikka länsimaat enemmän tai vähemmän jokaisessa kansainvälisessä kokouksessa, kuten myös Bangkokissa, sitoutuvat kehitysyhteistyömäärärahojen nostamiseen YK:n 0,7 prosentin bktl-tavoitteeseen, niin käytäntö on kuitenkin toinen. Suurin osa länsimaista, Suomi muiden mukana, ei ole noudattanut tätä kansainvälisesti sovittua periaatetta, vaan kehitysyhteistyömäärärahat laskivat 90-luvulla.

Länsimaiden kehitysyhteistyön taso olikin vuonna 1997 ainoastaan 0,22 prosenttia bktl:sta. Useimmat länsimaat noudattavatkin yhteisesti sovittuja periaatteita ainoastaan silloin, kun se on kapeiden kansallisten intressien mukaista. Tässä suhteessa kansainvälisen kehitysyhteistyön voimakas määrällinen lasku 1990-luvulla ei ole hyvä alku uudelle vuosituhannelle.

Globaali köyhyysongelma ei ratkea retoriikalla vaan poliittisilla toimenpiteillä. UNCTAD:in kokous alleviivasi tärkeällä tavalla ongelman vakavuuden, mutta kansainvälisessä yhteistyössä on toimenpiteiden tasolla vielä paljon parannettavaa.

MAX VON BONSDORFF