Ihmiskunnan taivallus on tapahtunut luonnon kustannuksella. Olemme kuivattaneet, raivanneet, louhineet, räjäyttäneet ja asfaltoineet ympäristöämme kiihtyvällä tahdilla.
Vähän olemme suojelleetkin. Erilaiset suojelualueet kattavat nykyään noin 15 prosenttia koko planeetan maapinta-alasta. YK:n biodiversiteettikokous ja useat ympäristöjärjestöt ovat esittäneet, että luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi 30 prosenttia maapallon maapinta-alasta tulisi saattaa suojelun piiriin vuoteen 2030 mennessä.
Kolmisenkymmentä maata on tämän tavoitteen jo saavuttanut. Muutama maa on suojellut yli puolet alueestaan. Listan kärjessä on Ranskaan kuuluva itsehallinnollinen Uusi-Kaledonia, jossa järjestetään joulukuussa 2021 itsenäistymistä koskeva kansanäänestys.
Listauksessa on niputettu yhteen hyvin erilaisia sääntöjä noudattavia suojelualueita. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN erottelee seitsemän eri suojeluluokkaa. Tiukimman suojelun alueilla, kuten Suomen luonnonpuistoissa, liikkuminen ja muu toiminta on hyvin tarkoin rajoitettua. Väljimmän suojelun alueilla taas tavoitteena on luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen.
Helpointa luontoa on suojella siellä, missä ihmisiä on vähän. Koko maailman suurimmat suojelualueet ovat kaikki merensuojelualueita, ja suurin maalla sijaitseva suojelualue on Koillis-Grönlannin kansallispuisto, jolla on kokoa lähes kolmen Suomen verran. Suomessakin suurimmat kansallispuistot ja erämaa-alueet sijoittuvat pohjoiseen Lappiin.
Pelkkä suojelualueen perustaminen ei paljoa auta, jollei suojelu toteudu myös käytännössä.
Luonnon monimuotoisuuden turvaamisen kannalta tärkeintä olisi suojella luontoa siellä, missä biodiversiteetti on runsaimmillaan – tyypillisesti tropiikissa. Toinen keskeinen suojelukohde ovat alueet, joilla esiintyy harvinaisia eläin- tai kasvilajeja.
Uuden-Kaledonian korkealle suojeluasteelle onkin hyvät perusteet. Uusi-Kaledonia irtautui Australiasta noin 66 miljoonaa vuotta sitten, joten evoluutio on marssinut saarilla omaan tahtiinsa. Uudessa-Kaledoniassa esiintyy lukuisia kotoperäisiä lajeja, joita ei tavata missään muualla maapallolla.
Pelkkä suojelualueen perustaminen ei paljoa auta, jollei suojelu toteudu myös käytännössä. Science-lehdessä vuonna 2018 julkaistun artikkelin mukaan jopa kolmannes maapallon suojelualueista on jollain tavalla uhattuina. Tyypillisiä uhkia ovat esimerkiksi salametsästys, metsäpalot ja suojelualueiden virkistyskäytöstä aiheutuvat haitat.
Kun Anni Kytömäki oli teini-ikäinen, metsät alkoivat kaatua ympäriltä – ihan kirjaimellisesti. Silloin hänen sydämessään heräsi todellinen ahdistus ja huoli Suomen luonnosta. Ympäristöasioiden pohtiminen ei ollut Kytömäelle uutta, mutta aiemmin se oli liittynyt ongelmiin, joita oli kaukana maailmalla, tuolla jossain.
”Tiedostin jo varhain asioita ja otin kirjaimellisesti kaiken mitä luin. Lehdissä ja koulussa kerrottiin jäteongelmasta, sademetsien hakkuista ja ilmastonmuutoksesta, ja ymmärsin heti, että tuollaisia ilmiöitä vastaan pitää taistella”, Kytömäki, 41, muistelee.
”Sitten näin tuhon omassa lähiympäristössäni ja tutuissa retkeilymetsissä.”
Kytömäki istuu nyt kahvilan pöydän ääressä Helsingin Pasilassa ja näyttää juuri ostamaansa kirjaa. On Helsingin Kirjamessujen avauspäivä ja Kytömäki on hakenut omansa pois. Kyseessä on Petri Keto-Tokoin ja Juha Siitosen uusi teos Puiden asukkaat.
”Kirjan ajatus on se, että meidän pitäisi nähdä metsän koko rikkaus. Metsä ei ole vain puita, vaan kaikkea mitä siellä elää”, Kytömäki hymyilee.
Ei ihme, että hän on innoissaan. Juuri metsät ja puut ovat hänelle rakkaita. Niiden avulla Kytömäki ymmärsi, mitä todellinen luontoyhteys tarkoittaa.
Kytömäki sanoo olevansa kyllästynyt toistuvaan argumentointiin, jonka mukaan Suomessa kyllä riittää puita ja metsää on enemmän kuin koskaan. Joo, mutta millaista metsää?
Lapsuudessa Ylöjärvellä ja mökillä Sastamalassa Kytömäki oleskeli paljon luonnossa. Mökki oli ollut Kytömäen suvulla 1960-luvulta asti. Se oli vaatimaton vanhanajan paikka, jossa kuljettiin paljain jaloin ja pumpattiin vesi omasta kaivosta. Kodin ympäristössä puolestaan oli suoranaista aarniometsää.
Teininä hän kuitenkin tajusi, että metsiä on erilaisia. Osa oli ihmisen haltuun ottamia ja köyhiä. ”Puita kyllä oli, mutta metsä puuttui.”
Se tuntui kamalalta tytöstä, joka oli vuosikausien ajan viettänyt kaikki kesälomansa mökkitontin jyhkeissä puissa istuen. Osalla puista oli vielä omat hassunkuriset nimetkin.
”Puut ovat tärkeitä henkilöhistoriassani. Yhteys puihin hämärsi rajaa itsen ja luonnon välillä. Puissa istuessa tunsin itseni apinamaiseksi ja koin eläimellisyyteni.”
Rauhalliset kesät olivat mahdollisia, koska Kytömäen isä oli matematiikan ja ATK:n opettaja. Äiti työskenteli kirjastonhoitajana. He arvostivat luontoa ja kohtelivat sitä kunnioittavasti, mutta alleviivaamatta.
”He eivät tuputtaneet luonnonsuojeluajatuksia. Kun minä ja veljeni havahduimme maailman ongelmiin ja puhuimme niistä kotona, tajusimme vanhempiemme olevan kiinnostuneita samoista asioista.”
On mahdollista, että he eivät halunneet pelotella jälkikasvuaan.
”Kuulin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta vasta 1990-luvulla kavereiltani. Ehkä vanhemmat olivat halunneet varjella minua.”
”Ajattelin, etten voi koskaan nähdä luontoa sellaisena kuin haluaisin. Se loi surullisen pohjavireen kaikkeen.”
Kytömäki kohdisti huomionsa kaikista maailman ongelmista soiden ja metsien suojeluun. Hän halusi toimia tavalla, joka kuluttaisi mahdollisimman vähän ympäristöä.
Vaikutuksen oli tehnyt Jean Heglandin suomeksi 1998 ilmestynyt romaani Suojaan metsän siimekseen, joka kertoo sivilisaation romahtamisesta ja kahden naisen selviytymistaistosta luonnon armoilla.
”Niin minäkin halusin silloin tehdä.”
En ole tulisieluinen taistelija, joka menee blokkaamaan liikennettä.
Suuri epätietoisuus siitä, mitä luonnolle tapahtuu, aiheutti Kytömäelle unettomia öitä.
Täysi-ikäiseksi tultuaan Kytömäki tavoitteli askeettista elämää ja omavaraisuutta. Hän opiskeli viljelyä ja asui vuoden maalla pienessä mökissä, jossa piti talvella sisälämpötilan 14 asteessa.
”Ajattelin, että se on ainoa oikea tapa. Samaan aikaan luonteeni kamppaili koko ajan vastaan, koska en ole erakko. Ihmisten joukosta jättäytyminen ei ollut palkitsevaa”, Kytömäki sanoo.
”En halunnut käyttää ainoaa elämääni siihen, että uhraan aikani ja kehoni vain elämän ylläpitoon. Ehkä se on jaloa, mutta en halunnut toimia niin.”
Lisäksi Kytömäki inhosi viljelyä. Samaan aikaan mökin kylmyys sai aikaan niveltulehduksen, joka uhkasi rakasta soittoharrastusta. Tilanteeseen piti tulla muutos.
23-vuotiaana Kytömäki keksi, että hän voisi vaikuttaa järjestötoiminnassa. Se tarjoaisi myös ihmiskontakteja.
”Ymmärsin, että asioihin voi vaikuttaa eri tavoilla. Ei tarvitse olla niin ehdoton ja puhdasoppinen.”
”Olen painiskellut ympäristöasioiden kanssa kauan. Kirjoittamisesta löysin oman vaikutustapani”, Kytömäki sanoo.
Ihmisiä ympärilleen kaivannut Kytömäki työskenteli pari vuotta Ikimetsän ystävissä ja sen jälkeen neljä vuotta Luonnonsuojeluliitossa Pirkanmaan piirissä.
Introvertille Kytömäelle kamppailu kaikkea vastaan oli kuitenkin raskasta ja synnytti kroonisen riittämättömyyden tunteen.
”En ole tulisieluinen taistelija, joka menee blokkaamaan liikennettä. Näin aitiopaikalta, mikä kaikki luonnonsuojelussa menee pieleen. Elämäni meni suorittamiseksi ja pelkäsin seuraavaa päivää.”
Kytömäen ajatukset olivat radikaaleja, mutta hänen luonteeseensa ei kuulu tapella. Se oli epäyhtälö, josta seurasi klassinen burnout.
Erakkomökissä Kytömäki oli kirjoittanut tarinoita, mutta poti huonoa omaatuntoa. Tietokone vei sähköä, ja ajatus tarinoiden kirjoittamisesta taistelemisen sijaan tuntui itsekkäältä. Kirjoitus oli terapiaa ja luontotarinoissaan Kytömäki loi todellisuutta parempaa maailmaa.
Ehkä tarinoilla voisi mullistaa ihmisten ajattelua luonnosta. Niin hänellekin oli käynyt.
”Fiktion vaikutusta on vaikea määritellä, mutta uskon siihen.”
Tarinoita Kytömäki oli rakastanut lapsesta asti. Silloin kun oma luomisvoima vielä hiljalleen heräili, Kytömäki liikkui satumaailmoissa. Äidin lukema Marjatta KurenniemenSeitsemän meren tuolla puolen oli rakkain kirja ja vaikutti käsitykseen luonnosta.
Kytömäki myös kuunteli sukulaisten ja perhetuttujen kummitusjuttuja ja keksi itse niille jatkoa. Teini-iässä hän alkoi kirjoittaa yhä laajempia tarinoita, joiden päänäyttämö oli luonto.
Kahvilan pöydässä istuvassa Kytömäessä häivähtää liikutus, kun hän puhuu edesmenneestä mummustaan. Ensi vuonna mummu olisi täyttänyt 100 vuotta.
Köyhiin oloihin syntyneestä ja orvoksi jääneestä naisesta tuli Kytömäelle esikuva. Mummu oli ystävällinen, runoja siteeraava ja kauneutta rakastava ihminen, joka liikuttui täydellisestä auringonlaskusta.
”Mummu oli ihan käsittämätön hahmo. Hänestä olisi voinut tulla kyyninen ja katkera, mutta hänestä tuli kaikkea muuta. Häneltä opin kielen kauneuden yhteyden lukukokemukseen”, Kytömäki sanoo.
Vuonna 2014 ilmestynyttä ja Finlandia-ehdokkaana ollutta esikoistaan Kultarintaa varten Kytömäki haastatteli mummuaan, tarinan tapahtuma-ajan eli 1920–30-luvun aikalaiskokijaa.
Se vaikutti käänteentekevästi Kytömäen kirjailijuuden syntyyn: hän löysi konkreettisen muodon sille, mitä halusi kertoa. Eri kohtaloita yhteen nivova kertomus valmistui kahdeksassa vuodessa, eikä jäänyt aiempien romaanien aloitusten tavoin kesken.
Kultarinta voitti Tulenkantaja-palkinnon ja Kaarlen palkinnon. Viime vuonna ilmestynyt Margarita on Kytömäen kolmas romaani, ja se voitti Finlandia-palkinnon.
Kytömäen kirjoissa on varmaan sitä lapsuuden aarniometsän runsautta. Lukuisat hahmot ja tarinat rönsyilevät, yhdistyvät ja synnyttävät yllättäviä rinnastuksia. Kytömäki antaa luontokappaleille mahdollisuuden olla äänessä, ja teokset ovat myös täynnä symboliikkaa.
”Margaritassa polion takia rautakeuhkoon joutuva ihminen vertautuu samenevassa vedessä sinnittelevään simpukkaan.”
Fiktion voimaa epäileville Kytömäki kertoo saaneensa palautetta juuri simpukoista. Ihmiset ovat kertoneet, että eivät enää aio syödä niitä. ”Osu ja upposi”, Kytömäki nauraa.
Kytömäki ei usko pelotteluun. Pelko lamaannuttaa, eikä ihminen silloin osaa tehdä mitään. Ekokriisistä on puhuttava hänen mukaansa rehellisesti. Mukana pitää aina olla ajatus siitä, että omilla teoilla on merkitystä.
Ympäristöhuolestaan huolimatta Kytömäki haluaa maalata toivon pilkahduksen romaaneihinsa.
”Loppua kohti tyyli kääntyy aina optimistisemmaksi. Ehkä en ole lopullisesti menettänyt toivoani.”
Kuka?
Anni Kytömäki
Syntynyt Ylöjärvellä 1980
Asuu Hämeenkyrössä puolisonsa kera
Koulutus YO Tampereen yhteiskoulun lukiosta 1999.
Puuutarha-alan opintoja ja maaseutuyrittäjän tutkinto 2001, luontokartoittajan erikoisammattitutkinto 2004 ja hierojan ammattitutkinto 2005.
Kulttuuriperinnön tutkimuksen HuK-opintoja Turun yliopistossa vuodesta 2016 lähtien.
Työpaikat Ikimetsän ystävät ry 2007–2009 ja Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piiri 2009–2013.
Muusikkona vuodesta 2004 ja vapaa kirjailija vuodesta 2014.
Palkinnot Pirkanmaan kirjoituskilpailun novellisarjan voitto 2005, Finlandia-palkintoehdokkuus 2014, Kaarlen palkinto 2015, Tulenkantaja-palkinto 2015, Blogistanian Finlandia 2015 ja 2021, Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 2015, 2018 ja 2021 ja Finlandia-palkinto 2020, Suomen luonnonsuojeluliiton kultainen ansiomerkki 2014.
Pikku-Anni Hippo-hiihtokisoissa 1985. ”Talvi, kirkas aurinko, hiihto ja kilpaileminen. Niistä ei tullut lempiasioitani, mutta lapsena kaikkea kannattaa kokeilla – jopa samalla kertaa.”
Lapsuudenkodissani on suuri lasivitriini, jonka sisällä asustaa mitä erilaisimpia vyötiäiseläimiä. Vyötiäisesineet ovat peräisin äitini Etelä- ja Keski-Amerikan matkoilta. On puisia, kivisiä, metallisia, maalattuja ja paperisia – jopa kurpitsasta tehtyjä vyötiäisiä.
Lapsena hypnotisoiduin pyöreiden meksikolaisten vyötiäisesineiden heiluvista päistä. Leikimme siskoni kanssa usein pikkuisilla pallovyötiäisillä: toinen oli sininen, toinen vaaleanpunainen.
Vanhimmat vyötiäisperheen jäsenet ovat Meksikosta ja Costa Ricasta. Suuri musta vyötiäinen on lelu guatemalalaisesta kyläkaupasta.
Viikkorahaa rapisi hyvin, kun pyyhki tunnollisesti pölyt vitriinistä ja yli sadasta vyötiäisestä. Operaatioon kului useampi tunti, mutta se oli hauskempi nakki kuin tiskikoneen tyhjentäminen.
Vanhimmat vyötiäisperheen jäsenet ovat Meksikosta ja Costa Ricasta. Suuri musta vyötiäinen on lelu guatemalalaisesta kyläkaupasta. Kurpitsan kuoresta tehdyt pallovyötiäiset ovat Meksikosta, vaaleakiviset Nicaraguasta, puinen Boliviasta. Kokoelmasta löytyy myös suuri keraaminen säästöpossuvyötiäinen.
Lakiesitys valtion oikeudesta säädellä ja valvoa alkuperäiskansojen perinteisiä hoitomuotoja herättää vastarintaa Meksikossa. Esitystä kannattavat viranomaiset ja poliitikot perustelevat lakia sen tarkoituksella standardisoida perinteistä ja täydentävää terveydenhoitoa.
Esitystä vastustavat tutkijat ja perinnehoitajien järjestöt sanovat sen loukkaavan sekä maan perustuslakia että YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevia sopimuksia.
Perinnehoitojen harjoittajat epäilevät, että lain tavoitteena on omia ja muuttaa rahaksi alkuperäiskansojen tieto ja osaaminen lääkekasveista ja perinteisistä hoitomuodoista.
Tutkijat pelkäävät, että valtion puuttumisella on kielteisiä kulttuurisia, sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia Meksikon alkuperäiskansoihin. Perinnehoitojen harjoittajat epäilevät, että lain tavoitteena on omia ja muuttaa rahaksi alkuperäiskansojen tieto ja osaaminen lääkekasveista ja perinteisistä hoitomuodoista.
Yksi lakiesityksen perusteista on vähentää erilaisten valeparantajien ja -perinnehoitajien määrää.
The Guardianin siteeraama perinneparantaja Cilintli Griselda Soriano pelkää säätelyn tappavan koko alan. Hänen mukaansa kulttuuriperintö kuuluu yhteisöille, ei yrityksille, kouluille tai yliopistoille. Niin ikään pätevyyttä eivät voi myöntää parantajille yhteisön ulkopuoliset tahot. Parantajan aseman määrittelevät yhteisön jäsenet itse.
Kun katselen Dhauladarin vuoriston lumipeitteisiä vuoria, jotka kuuluvat Himalajan alempiin vuorijonoihin, hämmästyn niiden kauneudesta. Ihmettelen sitä, miten erilaiselta jokainen huippu näyttää – ikään kuin kullakin huipulla ja kukkulalla olisi erilainen tarina kerrottavanaan.
Ei ole yllättävää, että Himalajan alueella elävillä kansoilla on ollut hyvin animistinen näkemys maailmasta. Jokainen joki, järvi ja vuori on näyttäytynyt heille jumaluutena tai suojelijana, johon voi samaistua tai jota voi lepyttää. Henkisyydelle avoimena ihmisenä saatoin kokea tuon tunteen: minut otettiin Himalajalla vastaan – ei ainoastaan ihmisten – vaan maan kautta.
Monet ihmiset kertovat tuntevansa jonkinlaista ”energiaa” tietyissä paikoissa. En ole itse koskaan kokenut sellaista. Istuessani korkean vuoren huipulla Himalajalla pystyin kuitenkin aistimaan yhteyden tunteen. Ilman ohetessa, aika tuntuu hidastuvan. Mieli avartuu ja tietoisuus laajenee, täyttyy selkeydestä. En ole kokenut sitä missään muualla.
Ymmärrän, miksi ihmiset antavat näille paikoille merkityksiä ja jopa personoivat niitä. Vaikka vuoret näyttävät täysin liikkumattomilta, ne muuttuvat jatkuvasti. Ne muuttuvat valon erilaisen laadun myötä vuorokauden mittaan ja eri vuodenaikoina.
Ne muuttuvat vehreästä karkean ruskeaksi monsuunin loppuessa ja talven tullessa. Yksi tällaiseen paikkaan tutustumisen suurista eduista on se, että pääsee todistamaan näitä muutoksia ja ihailemaan niitä.
Kaikki vuorten ominaisuudet: muoto, korkeus, väri ja kasvillisuus antavat niille oman luonteensa. Niiden kauneutta voi arastella, kuten niiden voimaakin. Niiden pehmeät linjat voivat vetää puoleensa, terävät reunat aiheuttaa pelkoa. Riippumatta siitä, miltä ne näyttävät, Himalajaksi kutsutussa vuoristoketjussa on varmasti jotain erityistä.
Vuoriston nimi tulee sanskritin kielestä himá (lumi) ja alaya (astia). Jos minulta kysyttäisiin, kutsuisin vuoria taikuuden astiaksi.
Vuorten läheisyydessä elävät ihmiset ovat heijastaneet vuoriin itsensä, toiveensa, pelkonsa ja unelmansa.
Vaikka en itse olekaan mikään superkokenut matkaaja, minulla oli onni päästä useammalle reissulle vuoriston eri osiin. Sain kokea omakohtaisesti paitsi alueen kauneuden myös sen vaikeudet ja haasteet.
Tärkeintä reissuillani olivat kuitenkin ihmiset. Jokainen ihminen, jonka tapasin matkallani, kaikkein syrjäisimmässäkin kylässä, oli mieleenpainuva. Alueen ihmiset ovat hyvin sitkeitä. Heidän on selvittävä 3000–4500 metrin korkeudella merenpinnasta, mikä on erityisen vaativaa talvella.
Kylmyydestä huolimatta ihmisillä on sydämessään lämpöä, mikä tekee heistä helposti lähestyttäviä, myötätuntoisia ja ystävällisiä. He avasivat kotinsa ovet meille tuntemattomille, antoivat majapaikan, jakoivat ruokansa, kohtelivat meitä kuin sukulaisiaan.
Vuoret ovat kenties niin eläviä Himalajalla siksi, että niissä sanotaan asuvan muinaisia henkiä. Vuorten läheisyydessä elävät ihmiset ovat heijastaneet vuoriin itsensä, toiveensa, pelkonsa ja unelmansa.
Vuodenajat, tuuli, aurinko, sateet ja lumi ovat muovanneet ja kuluttaneet niitä.
Sanat eivät riitä kuvailemaan tätä kaikkea. Tämä on koettava.
Auringonlasku hyväilee lumipeitteisiä vuoria, Kalpan kylässä Sutlej-joen laaksossa Reckong Peon yläpuolella.Monsuunin aikana kiemurtelevat puut peittyvät sumuun luoden maagisen ja salaperäisen maiseman Dharamkotin kylässä Dharamshalassa.Dhankarin kylässä, Spitin laaksossa, sijaitsevan kotimajoituspaikan vessan maisema teki asioilla käymisestä paljon tavallista nautinnollisempaa.Vaikka vuoret näyttävät täysin liikkumattomilta, ne muuttuvat jatkuvasti. Ne muuttuvat valon erilaisen laadun myötä vuorokauden mittaan ja eri vuodenaikoina. Ne muuttuvat vehreästä karkean ruskeaksi monsuunin loppuessa ja talven tullessa.
Felipe Zabala syntyi 2558 metrin korkeudessa bolivialaisessa Cochabamban kaupungissa. Andien keskellä kasvaneena hän sanoo aina tunteneensa vetoa vuoriin ja luontoon. Kiinnostus tiibetinbuddhalaisuuden harjoittamiseen vei hänet viisi vuotta sitten Pohjois-Intiaan Himalajan vuoristoon, jossa hän on asunut ja työskennellyt siitä lähtien.
Maailma.netin luetuimmat jutut vuonna 2021 käsittelivät muun muassa kaakaotilojen lapsiorjien nostamaa oikeuskannetta, Israelin ja Palestiinan konfliktia sekä Bhutanin koulutusjärjestelmää.
Vaikka Maailma.netin jutut käsittelevät pääasiassa globaaleja ilmiöitä ja kehittyvien maiden kysymyksiä, osa luetuimmista jutuista käsittelee nimenomaan suomalaista yhteiskuntaa.
Alta löydät päättyvän vuoden kymmenen luetuinta juttuamme. Listauksessa on huomioitu ainoastaan vuoden 2021 aikana julkaistut jutut. Myös vanhemmat jutut keräävät edelleen runsaasti lukijoita. Esimerkiksi vuosina 2018 ja 2019 julkaistut jutut akuissa käytettävien metallien tuotantoon liittyvistä ympäristö- ja ihmisoikeusongelmista ovat kiinnostaneet tänäkin vuonna.
Tämän suosikkijuttujen listauksen myötä Maailma.net jää lyhyelle joulutauolle. Sivuston päivitys jatkuu taas alkuvuodesta 2022. Toivotamme lukijoillemme hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!
YK:n julkaiseman raportin mukaan kuivuus on parinkymmenen viime vuoden aikana vaikuttanut ainakin 1,5 miljardin ihmisen elämään, ja ilmastonmuutos uhkaa pahentaa tilannetta entisestään.
Ikuisuusaihe, Israel/Palestiina-konflikti, nousi taas ajankohtaiseksi toukokuisten yhteenottojen myötä. Akatemiatutkija Mikko Joronen taustoitti konfliktin taustatekijöitä.
Salaado ja Faisa Qasim tarkastelivat kriittisesti Ranskan uutta kiisteltyä lakia, joka kieltää alle 18-vuotiaita tyttöjä käyttämästä huivia julkisilla paikoilla.
Tasa-arvoasiantuntija Elina Nikulainen pohdiskeli kolumnissaan niinsanottua Incel-kulttuuria ja sitä, milloin naisiin kohdistuva väkivalta on luokiteltavissa terrorismiksi.
Helsingin kaupungin on kurssittanut opetushenkilöstöään rasismin torjumiseksi kouluissa ja varhaiskasvatuksessa. Jutussa kouluttajat ja opettajat arvioivat, millaisia eväitä koulutus on tarjonnut.
Vuoden ylivoimaisesti luetuin juttu käsitteli suuria kansainvälisiä elintarvikealan yrityksiä vastaan Yhdysvalloissa nostettua oikeusjuttua, jossa oli kyse malilaisten entisten lapsiorjien kohtelusta Norsunluurannikon kaakaotiloilla. Yhdysvaltain korkein oikeus hylkäsi oikeusjutun myöhemmin sillä perusteella, että Yhdysvaltain oikeuslaitoksella ei ole toimivaltaa ulkomailla tapahtuneisiin asioihin.
Puu on elementti, jonka olemme tunteneet pitkään. Samalla se on tulevaisuuden toivo. Puusta toivotaan tulevaisuuden kestävää rakennusmateriaalia, joka hengittää, uusiutuu ja joka voidaan kierrättää.
Arkkitehtuurimuseon päänäyttelyssä puuta tarkastellaan rakentamisen näkökulmasta. ”Toivoa puusta” -näyttely kulkee puurakentamisen menneisyydestä nykyisyyteen ja paneutuu tulevaisuuden mahdollisuuksiin hakien inspiraatiota niin vanhasta kuin uudesta.
Puun roolin tarkastelu osana arkkitehtuuria antaa mahdollisuuden visioida tulevaa, ilmastoystävällisempää, maailmaa.
Näyttely tarkastelee kokemuksiamme puusta monitaiteellisesti tarjoten muun muassa puulle osoitettuja rakkauskirjeitä, musiikkia ja videoteoksia. Näyttelyn ohella järjestetään samaa nimeä kantava keskustelusarja, jonka kolme viimeistä osaa järjestetään joulukuusta alkaen.
Puu yksin ei ratkaise ilmastokriisiä, mutta sen roolin tarkastelu osana arkkitehtuuria antaa mahdollisuuden visioida yleisesti tulevaa, ilmastoystävällisempää, maailmaa.
Suomen luontoa ei uhkaa monimuotoisuuden heikkeneminen.
Usein esitetty käsitys siitä, että luontokato ei koskisi Suomea, on virheellinen. Uhanalaisuusindeksin mukaan Suomen lajiston uhanalaistuminen kiihtyy jatkuvasti. Muutos on ollut viime vuosikymmenellä yhä nopeampaa. Virallisen uhanalaisluokituksen mukaan joka yhdeksäs Suomen lajeista ja joka toinen Suomen luontotyypeistä on uhanalainen.
Monta uhanalaista eläin- ja kasvilajia on jo saatu pelastettua häviämiseltä.
Kyllä, mutta se ei riitä. Lajien sukupuutto on nyt nopeampaa kuin koskaan. Olemme etenemässä kohti kuudennetta sukupuuttoaaltoa, jonka aiheuttajana on ihminen. Suomessa esimerkiksi merikotkan, saimaannorpan ja ilveksen tilannetta on saatu parannettua pitkäjänteisellä suojelutyöllä ja lainsäädäntöä kehittämällä. Globaalilla tasolla muun muassa amurintiikeri on saatu pelastettua häviämiseltä.
Kasvissyönnin lisääntyessä luonnonvaraisten elinympäristöjen määrä olisi suurempi.
Ehdottomasti. Maatalous ja ruoantuotanto tuottavat eniten maankäytön muutoksia, joka on suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle. Maatalous aiheuttaa noin kahdeksankymmentä prosenttia maailmanlaajuisesta metsäkadosta. Suurimpana tekijänä on eläinperäinen tuotanto, sillä siihen tarvitaan eniten maa-alaa. Kaikki maailman tuotantoeläimet painavat neljätoista kertaa enemmän kuin luonnossa villinä elävät nisäkkäät yhteensä.
Luonnon köyhtyminen ei suuremmin vaikuta ihmisten elämään.
Väite ei pidä paikkaansa. Kaikki ihmisen toiminta perustuu luontoon – luonto on hyvinvointimme perusta. Saamme luonnosta erilaisia ”ekosysteemipalveluita”, kuten puhdasta vettä, ruokaa, lääkkeitä ja ylipäänsä kaikenlaisia raaka-aineita. Valitettavasti myös pandemiat ovat kytköksissä luontokatoon.
Ilmastonmuutos kiihdyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä.
Kyllä. Ilmastonmuutos ja luontokato liittyvät toisiinsa hyvin vahvasti. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuus ovat haastava parivaljakko. Luontokato kiihdyttää ilmastonmuutosta, ja toisaalta ilmastonmuutos on uhka luonnolle.
Ihminen voi arjen valinnoillaan vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden lisäämiseen.
Kyllä. Ruoka, asuminen ja liikkuminen ovat vaikutusmahdollisuuksista tärkeimmät. Kasvisruokavalion painottamisella ja kestävästi pyydetyn lähikalan suosimisella voi vaikuttaa positiivisesti. Liikkumisessa julkisen liikenteen ja lihasvoiman suosiminen olisi tärkeää. Asumisessa voi hyödyntää uusiutuvaa energiaa. Myös asunnon lämpötilaa voi alentaa.
Salametsästys on vähentynyt merkittävästi 2000-luvulla.
Väite piti paikkaansa vuosituhannen alussa. Esimerkiksi Nepalissa sarvikuonojen salametsästys on saatu loppumaan. 2010-luvulta alkaen salametsästys on kasvanut merkittävästi erityisesti Afrikassa. Afrikannorsun tilanne on jälleen heikentynyt. Salametsästäjät ottavat kohteekseen aina uusia lajeja sitä mukaa kun lajeja suojataan. Laitonta salametsästyskauppaa käydään yli 120 maassa. Pandemian vaikutus salametsästykseen jää vielä nähtäväksi.
KUKA?
Liisa Rohweder
Ammatti: Kestävästä kehityksestä väitellyt kauppatieteen tohtori. Ympäristöjärjestö WWF Suomi ry:n pääsihteeri.
Tausta: Työskennellyt kestävän kehityksen edistämiseksi koko työuransa teollisuudessa korkeakoulusektorilla. Toiminut WWF:n pääsihteerinä viimeiset 12 vuotta.
Harrastukset: Luonnossa rentoutuminen, kokkaaminen.
(IPS) — Tukholman kansainvälinen rauhantutkimuslaitos Sipri julkisti joulukuussa raportin kansainvälisestä asekaupasta. Raportin mukaan aseteollisuus on yksi niistä harvoista teollisuudenhaaroista, jotka ovat menestyneet pandemia-aikana aiempaakin paremmin.
Raportin mukaan viime vuonna suurimmat sata aseteollisuusyritystä myivät aseita 531 miljardilla dollarilla (468 miljardia euroa). Edellisvuoteen verrattuna nousua on 1,3 prosenttia. Samaan aikaan maailmantalous supistui 3,1 prosenttia.
Sadan suurimman asekauppiaan myynti oli viime vuonna 17 prosenttia korkeampi kuin vuonna 2015, josta lähtien myynti on noussut joka vuosi. 2015 oli myös ensimmäinen vuosi, jolloin raportissa oli mukana kiinalaisia yrityksiä.
Useimmat sadasta suurimmasta asekauppiaasta ilmoittavat kotimaakseen Yhdysvallat. 41 yhdysvaltalaista yritystä vastaa 54 prosentista globaalista asekaupasta.
Professori Natalie Goldringin mukaan Siprin data havainnollistaa sotateollisuuden vakavan erkaantumisen tosimaailman tarpeista.
”Jokainen dollari, joka tuhlataan aseisiin, on dollari, jota ei käytetä koronapandemian hoitoon ja ihmisten perustarpeiden tyydytykseen.”
Aivan kaikki asefirmat eivät menestyneet odotetusti. Ranskalainen Thales kärsi 5,8 prosentin myynnin laskusta erilaisten sulkujen toimitusketjuille aiheuttamien häiriöiden vuoksi. Toisaalta Ranska kyllä myy Yhdistyneille Arabiemiraateille miljardien arvosta hävittäjiä ja taisteluhelikoptereita.
Näihin päiviin asti vain miehet ovat saaneet johtaa alueellamme. Halusin tähän muutoksen enkä tyytynyt olemaan enää hiljaa. Aina kun oli mahdollista, puhuin nuorille, jotta tiedostaisimme ja hyödyntäisimme metsässämme olevan rikkauden. Halusin myös muistuttaa nuoria siitä, miten tärkeää meidän on kouluttautua ja vahvistaa identiteettiämme alkuperäiskansana.
Tietysti minua kritisoitiin, koska olen nainen ja astuin esiin. Sillä ei ole kuitenkaan väliä, koska toteutin unelmani. Johdan nyt yhteisössämme 15 nuoren ryhmää. Viljelemme luonnonmukaisesti kassavaa ja chiliä, hedelmistä chontaduroa ja luloa. Palstamme on paikassa, jossa myös palvomme esi-isiämme. Valmistamme myös perinteisiä kastikkeita, joita myymme eri puolille maata.
Pikkuhiljaa tie edessämme avautui. Paikallisradio kertoi ryhmästämme ja ihmiset alkoivat ottaa meihin yhteyttä tuotteidemme kehittämiseksi. Ihmiset ovat olleet yllättyneitä, mitä saamme aikaan pienellä palstallamme Amazonin metsässä, erityisesti koska olemme nuoria naisia. Esittelemme ja myymme tuotteitamme messuilla, supermarketeissa ja missä ikinä meidän tuotteitamme halutaankin.
Projektimme on meille kuin koulu. Tämä on tärkeää, koska kohtaamme sellaisia ympäristöön ja kulttuuriin liittyviä vaikeuksia, joiden edessä yhteisömme ihmiset ovat todella ahtaalla. Mahdollisuuksia on hyvin vähän. Olen ymmärtänyt, että on tärkeää opiskella johtajuutta. Tapasin johtajuuden myötä toisia nuoria, jotka inspiroivat minua edistämään muutosta.
Ihmiset ovat olleet yllättyneitä, mitä saamme aikaan pienellä palstallamme Amazonin metsässä, erityisesti koska olemme nuoria naisia.
Työskentelen edelleen naisten aseman vahvistamiseksi alueellamme. Puhun yhteisöni nuorille siitä, kuinka tärkeää on jäädä tänne ja oppia tuntemaan omat perinteemme. Nuoret ovat kylämme nykyhetki ja tulevaisuus. Vain he voivat estää tämän etuoikeutetun metsän katoamisen. Täällä voi hengittää puhdasta ilmaa, toisin kuin kaupungissa.
Shary Jipa Garay kannustaa yhteisönsä naisia luonnonsuojeluun.
Shary Jipa Garay, 24, uitoto-yhteisö:
Kuinka palauttaa kansamme viisaus?
Asun syrjäseudulla Kolumbian Amazonin viidakossa. Kokaviljelmät ja karjankasvatus synnyttävät täällä väkivaltaa ja metsät katoavat. Tämä todellisuus tappaa ihmisiä ja vie heidän maansa. Samalla se uhkaa viedä identiteettimme.
Kuinka pysäyttää metsien hävittäminen ja palauttaa kansamme viisaus? Vastaus löytyy chagrasta, yhteisömme puutarhasta, joka edustaa meille kohtua: mies polttaa puutarhan hedelmöittääkseen ja nainen antaa sille elämän siemenillä.
Yhteisön kollektiivinen viljelmä tarjoaa meille ruokaa, lääkkeitä ja tietoa. Opimme sen avulla maailmasta, kielestä ja metsästä. Viljelymaamme on meille myös pyhä paikka, jossa laulamme ja teemme rituaaleja.
Nähdessämme kuinka metsä katosi ympäriltämme ja aseellinen konfliktit vei nuoremme, päätimme yhdistää kaikki perheet, yli 200 ihmistä. Ennen sitä jokaisella perheellä oli ollut oma viljelmänsä. Nyt päätimme kuitenkin alkaa työskennellä yhdessä, mikä vahvisti perheiden välisiä siteitä.
Yhteisillä viljelyksillämme yhteisömme miehet pureskelevat kokan lehtiä, pyhää kasviamme, joka synnytti uitoto-kansan. Kokan lehti on lääketieteellinen ja hengellinen kasvi, joka antaa meille mahdollisuuden saada yhteyden esi-isiimme. Se suojelee meitä, hoitaa ja parantaa meitä.
Valkoiset ihmiset näkevät kokan aivan toisin. Kun kokalehti nähdään raaka-aineena kokaiinille ja bisnekselle, aseistetut ryhmät tulevat metsään viljelemään sitä, he tuovat tullessaan väkivaltaa ja vievät yhteisömme nuoret mukanaan aseistettuihin joukkoihin.
Nuoret tuntevat ylpeyttä, kun heidät tunnustetaan nyt alkuperäiskansoiksi eikä ”intiaaneiksi”.
Yhteinen chagramme on kuitenkin tuonut hyviä muutoksia. Näemme enemmän hymyileviä kasvoja. Lapset viettävät enemmän aikaa isovanhempiensa kanssa. Yhteisömme naiset ovat saaneet voimaa. Tämä kaikki on ollut tavoitteeni siitä lähtien, kun minut valittiin edustamaan naisia, perheitä ja lapsia viidessä alkuperäiskansojen yhteisössä alueellamme.
Nuoret tuntevat ylpeyttä, kun heidät tunnustetaan nyt alkuperäiskansoiksi eikä ”intiaaneiksi”. Tuolla kielteisellä ilmauksella meitä on kohdeltu alentavasti.
Lyda Farekatde Guaman kirjaa ylös kansansa perimätietoa, jotta yhteisön nuoret osaisivat pitää huolta ympäristöstään.
Lyda Farekatde Guaman, 31, uitoto-yhteisö:
Rahasta seuraa henkinen köyhyys.
Uskomme, että kaikilla maailmankaikkeudessa asuvilla olennoilla on sielu: vedellä, ilmalla, kuulla, puilla, eläimillä ja kaikella, mikä meitä ympäröi. Yhteisössäni kunnioitetaan luontoa. Jos aiomme kaataa puun, pyydämme ensin siihen lupaa Äiti Maalta.
Olemme kokan, tupakan ja makean kassavan lapsia – ja niihin uskomme. Olemme kertoneet näitä tarinoita suullisesti sukupolvesta toiseen.
Nyt on kuitenkin jo aika kirjoittaa vuosisatojen historia muistiin. Tehtäväni on dokumentoida isovanhempiemme, korkeimpien auktoriteettimme viisaus: historialliset kertomukset, keskustelut, yölliset juhlat ja rituaalit.
Identifioin alueen tilat jättääkseni yhteisölleni kirjallisen raportin, jonka avulla he voivat tehdä päätöksiä luonnonvarojen käytöstä ja pitää huolen siitä, että tulevat sukupolvet osaavat pitää huolta äidistämme maasta.
On meidän tehtävämme yrittää muuttaa nykyaikaisen ihmisen mielenmaisema: siinä, missä nykyihminen näkee metsän, hän näkee rahaa. Vesi ei edusta hänelle elämää, vaan rahaa. He pystyvät kaivautumaan syvälle löytääkseen polttoaineita, jotka tekevät heistä rikkaita.
Siinä, missä nykyihminen näkee metsän, hän näkee rahaa. Vesi ei edusta hänelle elämää, vaan rahaa.
Minulle on tärkeää opettaa lapsillemme vastuuta, joka meillä uitotoilla on luonnontuntijoina. Olemme joutuneet selviämään meitä kohdanneesta julmuudesta ja kulttuurimme on katoamisen partaalla.
Olen omistautunut suojelutyölle viime vuodet. Mutta joskus ajattelen, että nuoret eivät kuuntele minua ja että heille on tärkeämpää leikkiä matkapuhelimillaan. Tekniikasta voi olla apua, jos sitä käytetään säästeliäästi. Väärin suunnattuna se on haitallista.
Lisäksi yhteisömme vihollinen on raha, jota valkoiset ihmiset antavat meille. Rahasta seuraa henkinen köyhyys. Tulemme riippuvaisiksi siitä ja unohdamme, mistä tulemme ja keitä olemme. Tiedän, että kulttuurimme viisaudella voimme pitää perinteemme hengissä.
