Kapeat portaat jatkuvat loputtomiin. Punertavamultaiset seinät käyvät kierros kierrokselta ahtaammiksi. Pian on kiivettävä kyyryssä, katse varpaissa.
1500-luvulla rakennetun minareetin askelmat ovat keskeltä kuluneita ja paljaan jalan alla vilpoisia. Seiniin puhkotut piskuiset ikkunat pitävät ulkona helottavan auringon aisoissa. Ylhäällä, 27 metrin korkeudessa, valo lävähtää silmille, ja kestää hetki ennen kuin esiin aukeavasta maisemasta saa tolkun.
Agadezin matalat talot ja sokkeloiset kujat levittäytyvät vanhan moskeijan ympärillä. Kaikkea hallitsee sama punertava oranssi, Saharan väri. Koko Pohjois-Nigerin kattava erämaa alkaa kaupungin laitamilta ja jatkuu satoja kilometrejä pohjoiseen, länteen ja itään, kohti Algeriaa, Malia ja Libyaa.
Viime vuosina 120 000 asukkaan Agadez on noussut esille Eurooppaan laittomasti kulkevien muuttovirtojen kauttakulkupisteenä. Vielä viisitoista vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva kaupunki eli turismista. Minareetin huipussa on helppo ymmärtää miksi. Tunnelma on kuin vanhasta lännenleffasta: samaan aikaan maailman laidalla ja sen keskipisteessä, keskellä ei mitään.
Turismille olisi täällä yhä tilausta, mutta 2007 leimahtanut parivuotinen tuaregikapina ja kidnappaukset pelästyttivät suurimman osan länsimaalaisista.
Kaupungin paristakymmenestä hotellista on jäljellä enää muutama, ja nekin majoittavat ensisijaisesti kansainvälisten järjestöjen työntekijöitä ja toimittajia, jotka tulevat tekemään juttua ihmissalakuljetuksen keskukseksi nimitetystä kaupungista.
Paikallisia asukkaita moinen julkisuus harmittaa. Monille heistä kaupungin läpi vuosikausia tasaisesti kulkenut muuttovirta oli ennen kaikkea elinkeino, taloudellinen henkireikä turismin kuihduttua kokoon. Ranskankielen sana passeur, joka Euroopassa viittaa ihmissalakuljettajaan, tarkoitti täällä yksinkertaisesti kuljetusalan ammattilaista, tarkemmin sanottuna välittäjää, joka listaa kyytiä etsivät matkustajat ja etsii näille paikat lähtevistä autoista.
Tämä oli Bashir Amman ammatti aina kevääseen 2016. Tuolloin Niger alkoi toimeenpanna edellisenä vuonna äänestettyä ihmiskauppalakia, joka kriminalisoi siirtolaisten kuljettamisen Agadezin pohjoispuolella. Laki teki Ammasta rikokseen syyllistyvän ihmissalakuljettajan, joka voi saada toimistaan 5-10 vuoden vankeusrangaistuksen ja 1-5 miljoonan CFA:n eli noin 1500-7600 euron sakot.
”Yhtenä toukokuisena maanantaina kaikki autot pysäytettiin Agadezin laitamilla. Kulkuneuvot takavarikoitiin ja kuskit heitettiin vankilaan. Ajattelin, että kyse oli vain sattumasta, mutta seuraavana maanantaina sama toistui.”
Amma istuu kotinsa olohuoneessa ja kertoo ammatistaan. Televisio suoltaa brasilialaista saippuasarjaa, oven eteen vedetty verho suojaa auringolta. Ammalla on aikaa jutella toimittajille: viimeiset puolitoista vuotta hän on ollut työttömänä. Sen toisen maanantain jälkeen hän päätti heittää hanskat tiskiin. Riskit olivat kasvaneet liian suuriksi.
Samalla työttömäksi jäi myös liuta Amman agadezilaisia alihankkijoita: taksikuskeja, jotka noutivat matkustajat bussiasemalta kaupunkiin, majatalojen isäntiä, jotka majoittivat heitä seuraavaa lähtöä odottaessa, ja torimyyjiä, jotka toimittavat Saharan ylityksen aikana tarvittavat vesikanisterit ja muut eväät. Amman bisnes oli kasvanut keskisuureksi yritykseksi, joka työllisti välillisesti kymmeniä ihmisiä.
Muuttoliike takasi noin 100 miljoonan euron tulot yhteensä 6550 asukkaalle.
”Aloitin ammatissa 2001. Silloin Libyaan matkustettiin isojen kuorma-autojen kyydissä. Yhden auton lavalle mahtui 120 ihmistä ja matka saattoi kestää jopa 20 päivää. Lippu Dirkou’un maksoi noin 20 euroa, sieltä vaihdettiin toiseen autoon, joka kuljetti Libyan rajalle 400 kilometrin päähän.”
Amman toiminnassa ei ollut mitään salaista tai laitonta. Kyse oli tavallisesta liiketoiminnasta, joka rekisteröitiin kauppakamariin ja josta maksettiin veroja.
Kulkijoita oli tasaiseen tahtiin, mutta vain harva pyrki Eurooppaan asti. Suurin osa Länsi-Afrikan maista tulevista matkalaisista jäi Libyaan töihin, rakennustyömaille ja öljyteollisuuden pariin.
”Muammar Kaddafin kuolema vuonna 2011 muutti kaiken”, Amma muistelee.
”Sen jälkeen asiakkaiden määrä kasvoi todella suureksi.”
Libyaa diktaattorin ottein johtaneen presidentin kuolema suisti maan sekasortoon. Keskushallinnon puuttuessa rajavalvonta hölleni sekä Välimeren rannalla, että eteläisellä rajalla. Agadeziin ilmestyi tuhansia Libyan kautta Eurooppaan suuntaavia länsiafrikkalaisia, jotka olivat valmiita maksamaan pääsystä turvaan tai mahdollisuudesta parempaan elämään.
Ammalla ja hänen kollegoillaan alkoi olla entistä enemmän asiakkaita. Pian kuljetusmarkkinoille ilmestyi myös kilpailijoita: nelivetoisilla pick up-autoilla ajavia nuoria libyalaiskuskeja, jotka kuljettivat kerralla 25 matkustajaa Agadezista suoraan Libyan puolelle Gatronen keitaaseen kolmessa päivässä. Samalla hinnat kymmenkertaistuivat.
”Keskustelimme joidenkin kollegoiden kanssa ja päätimme ryhtyä yhteistyöhön uusien kuskien kanssa”, kertoo Amma.
Sopimus oli yksinkertainen: Amma etsi kuskeille matkustajat Agadezista, hoiti lippujen veloitukset ja verotti palvelusta kolmasosan lipun hinnasta. Loput menivät kuskille.
Maanantaiaamuisin Agadezista lähti letka autoja, jotka ajoivat kohti pohjoista viikoittain kulkevan sotilassaattueen vanavedessä.
”Matka Gatroneen maksoi 180 euroa, Sebhaan 228 euroa ja Tripoliin 457 euroa. Täytin neljä tai viisi autoa viikoittain.”
Parissa vuodessa Ammasta tuli menestyvä liikemies, jonka viikkoansiot saattoivat kohota parhaimpina aikoina jopa 6000 euroon. Hänen kaltaisiaan yrittäjiä oli Agadezissa useita satoja. Jokainen heistä elätti kymmeniä ihmisiä. Amma investoi osan tuloistaan paikalliseen jalkapallokerhoon Nassara AC:hen. Hän maksoi kerholisenssin, palkkasi valmentajan ja rekrytoi osan pelaajista asiakkaidensa joukosta.
”Jos he halusivat kauden jälkeen jatkaa matkaa, neuvottelin heille ilmaisen paikan autosta.”
Lain myötä kaikki loppui kuin seinään.
”Seuraukset ovat katastrofaaliset”, huokaa aluehallinnon puheenjohtaja Mohamed Anacko.
Aluehallinnon teettämän tutkimuksen mukaan muuttoliike takasi noin 100 miljoonan euron tulot yhteensä 6550 asukkaalle. Anacko on etulinjassa, kun asukkaille on perusteltava lakia, josta äänestettiin 900 kilometrin päässä pääkaupungissa Niameyssa.
Monet agadezilaiset ajattelevat, että laki on Euroopan unionin painostuksen tulos.
”Lain valmistelusta ei täällä kerrottu mitään, eikä sen toimeenpanosta varoitettu mitenkään. Ihmiset olivat raivoissaan.”
Monet agadezilaiset ajattelevat, että laki on Euroopan unionin painostuksen tulos. Sen toimeenpano alkoi samoihin aikoihin, kun EU ryhtyi kiristämään maahanmuuttopolitiikkaansa vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen, tavoitteenaan saada Italiaan ja Kreikkaan saapuvien määrät selkeään laskuun. Tiukemmasta rajavalvonnasta neuvoteltiin ensin Turkin kanssa, mutta sekasortoisessa Libyassa vastaavat neuvottelut olivat mahdottomia. Siksi katse kohdistui muihin Afrikan maihin, etenkin kauttakulkumaana tunnettuun Nigeriin.
Marraskuussa 2015 järjestetyssä Vallettan kokouksessa päätettiin 3,6 miljardin suuruisen Afrikan hätärahaston perustamisesta. Sillä on tarkoitus ehkäistä maastamuuttoa erilaisilla kehitysprojekteilla, jotta ihmiset saataisiin jäämään kotimaihinsa. Käytännössä suuri osa varoista on suunnattu tehostettuun rajavalvontaan.
Nigeriin hätärahastosta on ohjattu yhteensä 170 miljoonaa euroa. Tuosta potista kahdeksan miljoonaa on varattu Agadezin alueen kehittämiseen ja 250 000 euroa entisten salakuljettajien ammatinvaihtoon. Bashir Amma on hakenut rahoitusta pienen ravintolan perustamiseen ja saanut myöntävän vastauksen, mutta 2 300 euron materiaaliavustusta ei ole näkynyt sen enempää Ammalle kuin monelle muullekaan kollegalle.
Tuhansien eurojen viikkoansioihin tottuneille yrittäjille summa on joka tapauksessa olematon.
”Tilanne alkaa olla kestämätön”, aluehallinnon puheenjohtaja Anacko toteaa.
Äänestä kuultaa hermostus. Viime vuoden aikana Anacko on käynyt kolme kertaa Brysselissä ajamassa asukkaiden asioita, mutta nyt hänkin alkaa olla tulisilla hiilillä. Ainoa toteutusvaiheeseen asti edistynyt kehitysprojekti on hybridivoimala, jonka on tarkoitus tuottaa sähköä kaupungille.
”Mistä nuoret seuraavaksi saavat elantonsa? Pelkään, että monet heistä alkavat olla valmiita myymään itsensä erämaassa majaa pitäville terroristeille. Silloin peli on menetetty.”
Osa Bashir Amman entisistä kollegoista on odottamiseen kyllästyneenä päättänyt jatkaa rikolliseksi muuttunutta toimintaa. Amma puolestaan sanoo kunnioittavansa mieluummin lakia.
”Riskit ovat liian suuret. Olen aivan liian tunnettu täällä.”
Lain myötä riskit ovat kasvaneet myös matkustajille. Agadezissa he piilottelevat vastedes kaupungin laitamilla sijaitsevissa betonimökeissä yön pimeinä tunteina tapahtuvaa lähtöä odotellen. Poliisi- ja armeijapartioiden välttämiseksi matkaa taitetaan keitaita vältellen, kuskin ajaessa tuhatta ja sataa läpi erämaan. Kyydistä putoavia ei jää kukaan odottelemaan. Samalla hinnat ovat nousseet entisestään. Saharan hengenvaarallisesta ylityksestä joutuu nykyisin maksamaan yli 450 euroa.