Artikkelikuva

Täällä maailma, missä Viro?

Köyhyydestä kehittyneeksi valtioksi kasvanut Viro sai kehitysapua vielä pitkälle 2000-luvulle. Silti Viron oma kansainvälinen vastuu on kasvanut hitaasti. Muutos autettavasta auttajaksi ei ole yksioikoinen.

Eteläinen naapurimme oli vuodesta 1991 aina vuoteen 2004 kehitysavun saaja. Kun EU-jäsenyys alkoi, loppui maahan virrannut tukiraha. Samalla avunsaajan rooli muuttui auttajaksi, ja Virosta muovautui kehittynyt valtio.

Silti muiden auttaminen ei ole virolaisten arvoasteikossa vieläkään kovin korkealla. Viro on kansainvälistynyt nopeasti, mutta esimerkiksi pakolaisiin suhtaudutaan nuivasti ja kehitysapua suunnataan lähinnä keskituloisille maille.

”Viron muutos on ollut nopeaa. Nuoriso on todella kansainvälistä, mutta samalla he ovat kriittisiä ja skeptisiä. Eivät ollenkaan niin idealistisia maailmanparantajia kuin minä itse nuorempana”, suomalainen Johanna Helin, 45, sanoo.

Helin on ollut mukana perustamaansa Mondo-järjestöä, jota on tituleerattu ensimmäiseksi virolaiseksi perinteisen kehitysyhteistyön tekijäksi. Hän on ollut aitiopaikalla todistamassa Viron kasvavaa kansainvälistymistä, mutta toisaalta myös rasismia ja nousevaa kansallismielisyyttä.

Asenteet heijastuvat myös kehitysyhteistyöhön: virolaiset kannattavat kehitysyhteistyötä toiseksi vähiten koko Euroopan unionissa. Kun Euroopan keskiarvo on 89 prosenttia, Viron kannatusluku on 76 prosenttia.

”Surullista on se, että niitä ihmisiä, jotka uskovat voivansa henkilökohtaisesti vaikuttaa, on vain 20 prosenttia”, Sigrid Solnik sanoo.

Solnik luotsaa AKÜ:a, joka on Viron ulkoministeriön rahoittama kehitysyhteistyön pyöreä pöytä, suomalaiseen Kepaan verrattava kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestö. Se perustettiin kymmenen vuotta sitten.

”Meillä ei ole ulkopuolisten auttamiseen ja yhteistyöhön perustuvaa kulttuuria. Toisaalta, jos ihmisillä ei ole paljon itselläkään, se on hyvin ymmärrettävää. Hyväntekeväisyyteen annetun rahan määrä on hyvin alhainen. Muutos on hidasta, otamme lapsen askelia”, Solnik sanoo.

Jotta voi ymmärtää, miten tähän on tultu, on palattava ajassa taaksepäin.

Ennen suurta sotaa Viroa voitiin pitää kansainvälisenä. Siellä asui saksalaisia, jotka Adolf Hitler sodan tullen korjasi kotiin, ja rantaruotsalaisia, jotka pakenivat veneillä Ruotsiin ja Suomeen.

Toisen maailmansodan ja uudestaan itsenäiseksi julistautumisen väliin jäi noin viisikymmentä vuotta rautaesiripun alla, suljetussa maassa. Ja tuona neuvostoaikana virolaisten elämä muuttui radikaalisti.

Elämä oli rajoittunutta, eikä ulkomaanmatkalle voinut lähteä ilman lupaa. Sen sijaan matkailu Neuvostoliiton sisällä oli vapaata. Edulliset junayhteydet veivät vuoristovaelluksille kaukaisiin kolkkiin Kaukasukselle.

Jos oli onnekas ja hyvässä asemassa, ulkomaille saattoi päästä, kun jaksoi odottaa – joskus vuosikausia. Kohteena oli useimmiten Neuvostoliiton ystävä, toinen kommunistinen valtio. Perheitä ei koskaan päästetty samalle matkalle, ja mukana oli aina KGB-agentti. Matkalle päässeellä oli mukana usein pitkä ostoslista.

Vapauden tuulet alkoivat puhaltaa vasta 1980-luvun lopussa. Mihail Gorbatšovin Neuvostoliitossa alulle panemaa perestroikaa eli uudistamista heijastelivat pienetkin muutokset, kuten vuoden 1989 Tallinnassa uusi pikaruokala. Kanaa tarjoava grilli oli toivottu lisä silloisten muutaman kymmenen ravintolan joukkoon.

Kun Viro viimein vapautui vuonna 1991, alkoivat suomalaiset turistit virrata köyhään ja ränsistyneeseen Tallinnaan ruoka- ja viinaostoksille. Viroon matkannut afrikkalainen oli edelleen varsin eksoottinen näky. Ulkomaalaiset eivät kuitenkaan ehkä jaksaneet vielä kiinnostaa, koska tapetilla oli suurempia haasteita.

Kun vapaus koitti, myös Viron talous romahti, eikä monilla virolaisilla ollut yhtäkkiä enää toimeentuloa.

Viron Naistutkimus- ja tiedotuskeskuksen projektijohtaja Ilvi Jõe-Cannon palasi Viroon Yhdysvalloista vuonna 1997 ja kohtasi heti kuumana käyvän romurautakaupan. Vilkasta oli myös täysin toisenlainen bisnes, ihmissalakauppa.

”Emme ymmärtäneet, mitä vapaus tarkoittaa. Prostituutiosta haluttiin laillista”, Jõe-Cannon muistelee.

Suomalaiset tunnettiin seksin ostajina, joita sutenöörit odottivat satamassa. Bisneksessä pyöri tavallisia ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet, missä olivat mukana. Viro oli vielä itsenäistyttyäänkin karu paikka, jolle virtasi kehitysrahaa muista länsimaista.

On kulunut 26 vuotta Viron toisesta itsenäistymisestä, ja maan asiat ovat varsin eri tolalla. Syyskuussa 2017 Tallinnan vapauden aukiolla kaikuvat viron-, suomen- ja englanninkieliset selostukset kaupunkijuoksijoiden lähtöpisteellä. Osallistujia on 50 maasta. Juoksijoiden ja katsojien joukossa vilahtelee myös afrikkalaistaustaisia ihmisiä. Ohi menee lastenrattaita työntävä afrikkalaisvirolainen pariskunta.

Se aika on ohi, kun brittimiehet lensivät viettämään viinanhuuruisia polttareita halvan viinan ja tyttöjen perässä. Ihmiskauppa on hiipunut, vaikkakin prostituutio on yhä laillista.

Turismista on tullut Virolle merkittävä tulonlähde. Viime vuonna lautta toi lahden yli neljä miljoonaa matkailijaa Suomesta. Itämerellä kasvava risteilyliikenne tuo rantaan isoja oppaan johdolla liikkuvia ryhmiä, ja nyt Tallinnan ovat löytäneet myös aasialaiset turistit.

EU:n saralla tapahtuu myös merkittäviä. Mustat autot kiitävät keskustan läpi kohti Kultuurikatelia, Tallinn Creative Hubia, kun Viro hoitaa EU-puheenjohtajuutta ensi kertaa vuonna 2004 alkaneen EU-jäsenyytensä aikana. Vieläpä puoli vuotta etuajassa.

Päällisin puolin kansainvälistymistä ja sen tuomia hyötyjä ei voi olla näkemättä. Neuvostoajoilta on tultu pitkä matka, se on selvää. Mutta palataanpa vielä muiden kuin omien tarpeiden näkemiseen ja globaaliin vastuuseen. Minkälainen auttaja Virosta on kansainvälistymisen ja EU:n myötä sitten tullut?

”Meillä ei ole ulkopuolisten auttamiseen perustuvaa kulttuuria.”

Vuonna 2004 toteutuneen EU-jäsenyyden myötä Viro sitoutui nostamaan oman kehitysyhteistyörahoituksensa 0,7 prosenttiin maan taloudesta. Tavoite ei ole kuitenkaan vielä toistaiseksi toteutunut.

Viime vuonna kehitysrahoitusbudjetti oli vaivaiset 0,19 prosenttia maan bruttokansantulosta, euroissa reilu 40 miljoonaa. Viron kehitysyhteistyömäärärahat ovat yli kaksinkertaistuneet vuodesta 2011, mutta kokonaisuudessaan prosenttiosuus on edelleen hyvin pieni.

Jüri Seilenthal johtaa Viron ulkoministeriön kansainvälisen talouden ja kehitysyhteistyön osastoa. Hän vetää EU-presidenttikauden ajan tiimiä, joka vastaa kehitysyhteistyöstä ja humanitaarisesta avusta. Hän visioi, että Viron kehitysyhteistyömäärärahat nousevat 0,35 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä.

Vähää rahaa suunnataan Virossa myös varsin eri kriteerein kuin esimerkiksi Suomessa ja useissa muissa EU-maissa, joiden kehityspolitiikan keskiössä on vähiten kehittyneiden ja hauraiden valtioiden tukeminen.

Virossa ajatellaan toisin. Pääosa kehitysyhteistyövaroista kohdistuu entisiin Neuvostomaihin, joista useimpien luokitus on keskituloinen. Vuoden 2016 budjetista apua saivat eniten Ukraina, Afganistan ja Georgia, ja maininnan verran Moldova ja Valko-Venäjä. Monet ovat kriisimaita, mutta pääosin keskituloisia.

”Vain Afganistanin tuki on turvallisuuskysymys, muiden kohdalla kyse ei ole turvallisuudesta”, Seilenthal toteaa.

Hänen mukaansa maiden keskituloisuudesta ei keskustella Virossa.

”Meidän tapauksessamme täytyy ymmärtää historiaa”, Seilenthal jatkaa.

Samoilla linjoilla on virolainen diplomaatti Tiina Intelman, joka päätti elokuussa kolmivuotisen tehtävänsä EU-delegaation johtajana Liberiassa.

”Mielestäni siinä ei ole mitään väärää, että työskentelemme keskituloisten maiden kanssa, niin tekee myös EU. Minun mielestäni ei ole tarpeellista, että kaikkien tulisi auttaa vähiten kehittyneitä maita, kuten Liberiaa, jolla ei ole kapasiteettia ottaa vastaan kaikkea apua”, Intelman sanoo.

Pääosa Viron kehitysyhteistyövaroista kohdistuu entisiin Neuvostomaihin, joista useimpien luokitus on keskituloinen.

Viron ulkoministeriö tukee yli 30 järjestöä, joista valtaosa on ”itäisen yhteistyön” järjestöjä. Yksi niistä on valtioiden rajoja ylittävää yhteistyötä tekevä Peipsi-keskus, joka alun perin syntyi puolustamaan Viron ja Venäjän rajajärveä, Peipsiä.

Johtaja Margit Säre, 41, kertoo, että Peipsi-keskus on tehnyt ympäristöpainotteista kehitysyhteistyötä noin 15 vuotta. Hänen mielestään on luontevaa, että yhteistyömaita ovat Armenia, Georgia, Kirgisia, Moldova, Tadzhikistan, Ukraina ja Valko-Venäjä.

”Tunnen paremmin entiset Neuvostomaat, lukuun ottamatta Afganistania. Tunnen myös korruption ja valtajärjestelmän. Näiden maiden ihmisten kanssa on helpompi keskustella kuin länsimaalaisten”, Margit Säre kertoo.

Jaan Reinhodinkin johtama Viron itäisen kumppanuuden keskus keskittyy demokratian ja digitalisaation kehittämiseen sekä kyberturvallisuuteen.

”Keskuksemme perustettiin vuonna 2011, ja tällä hetkellä olemme EU:ssa ainoa EU:n itäiselle kumppanuudelle omistautunut erikoisjärjestö. Se on Viron hallituksen politiikan prioriteetti”, Reinhold sanoo.

Viro haluaa olla digitalisaation edelläkävijämaa. Viron vaaleissa on jo jonkin aikaa ollut mahdollisuus äänestää sähköisesti pienistä turvallisuusskandaaleista huolimatta.

”Digitalisaatio on suurin asiamme nyt. Olemme tehneet e-projekteja vuosikausia. Aihe nousi ajankohtaiseksi EU-presidenttikauden myötä viime vuonna, kun Brexit-sokki iski”, ulkoministeriön Seilenthal tiivistää.

Johanna Helinin Mondo-järjestö edustaa hyvin toisenlaista linjaa kuin Viron valtion ajama kehityspolitiikka, jonka keskiössä ovat keskituloiset maat sekä digitalisaatio. Helinin mielestä Viron kehitysyhteistyön pääkohdemaat on valittu turvallisuuden takia.

Mondo puolestaan auttaa kaikkein köyhimmissä maissa: Afrikassa, Aasiassa ja sodan runtelemassa Lähi-idässä. Järjestö on erityinen Viron kehitysyhteistyön ja humanitaarisen työn kartalla, ja sillä on paljon samankaltaisuuksia suomalaisten järjestöjen kanssa.

Seitsemän ihmisen tuttavuudesta syntynyt idea sai alun vuonna 2007. Perustajajäsenet ovat kokeneita kehitysyhteistyön ja humanitaarisen työn ammattilaisia kuten suomalainen Johanna Helin.

Helinin lisäksi virolaiset kumppanit olivat keränneet kokemusta maailmalta. Alussa liftaten, ja myöhemmin myös EU:n kautta avautuneiden opiskelijaohjelmien myötä. Moni oli jo käynyt töissä kehitysmaissa.

”18-vuotiaana olin mukana kehitysyhteistyössä Namibiassa vaarini tulkkina ja assistenttina. Sen jälkeen kiinnostus Afrikkaa kohtaan jatkui. Olin työleireillä Euroopassa, Ghanassa, ja myös Virossa”, Helin kuvaa omia taustojaan.

Lopulta Helin päätyi Tarton yliopistoon, ja lopputyön aihe oli kehitysyhteistyöhanke Guineassa. Sitten hän jäi Viroon töihin, kunnes sai töitä Unicefilta Ghanasta.

Ajatus omasta kehitysyhteistyöjärjestöstä tuntui hyvältä, ja vuonna 2009 Mondo aloitti ensimmäisen hankkeensa Ghanassa.

”Aloitimme korien valmistuksen noin kymmenen paikallisen naisen kanssa. Nyt heitä on kaksikymmentä”, kertoo Riina Kuusik-Rajasaar, yksi Mondon johtajista.

”Luonnollisesti tuohon aikaan Afrikan maat eivät olleet Viron kehitysavun keskiössä. Teemme työtä nyt kolmessa Afrikan maassa henkilökohtaisten kontaktien avulla. Olemme keskittyneet naisiin ja terveyteen”, Kuusik-Rajasaar sanoo.

Viron suurimmaksi kehitysyhteistyö- ja humanitaarisen avun toimijaksi tituleerattu Mondo tekee yhteistyötä muun muassa Kirkon Ulkomaanavun kanssa. Sieltä on lainattu myös toisenlaisen lahjan konsepti yksityislahjoittajien saamiseksi.

”Globaalikasvatus on viime vuosina ollut parhaiten rahoitettua. Olemme pystyneet luomaan oman globaalikasvatuskeskuksen ja digitaalisen resurssipalvelun”, Helin sanoo.

Lokakuun lopussa Johanna Helin on viemässä muutamaa poliitikkoa Ghanaan. Asenteiden muokkaaminen ja mielipidevaikuttajien perehdyttäminen ovat iso osa Mondon työtä.

Viron parlamentissa on noin kymmenjäseninen Afrikka-ryhmä, eli siihen kuuluu noin 10 prosenttia maan eduskunnasta. Ryhmää johtaa kansanedustajakonkari Mart Nutt.

”Ryhmä perustettiin vuonna 2005. Mukana oli Mondon puhemies Mati Raidma, joka oli myös kansanedustaja”, Nutt muistelee.

Viron kehitysyhteistyön kohteet ovat useimmiten valikoituneet sen mukaan, missä on Viron lähetystö tai konsulaatti. Se tekee työn seurannan ja arvioinnin halvemmaksi ja helpommaksi.

”Meillä on aika vähän yhteyksiä Afrikkaan. Virolla on vain yksi lähetystö Pohjois-Afrikassa.”

Nutt on matkustanut paljon Afrikassa, joten hänellä on maanosan kehityksestä vahva näkemys:

”Viro ei kehittynyt sen mukaan mitä Suomi tai Ruotsi sanoivat. Me tiesimme, mitä pitää tehdä. Niin kauan kuin Afrikan johto on saanut rahaa, sitä on käytetty hyväksi. Afrikka voi pelastaa itse itsensä. Euroopan pitäisi antaa afrikkalaisille tuotteille parempi pääsy Eurooppaan.”

”Kouluihin ei saisi tuoda arvokasvatusta ja suvaitsevaisuusleikkejä. Viron historian valossa ehkä ymmärtää tätä.”

Viro haluaa siis keskittyä lähellä olevien ja tuttujen itäisten maiden auttamiseen kaukaisempien maiden sijaan. Mutta maailma tulee koko ajan yhä lähemmäs Viroa: maahan muuttaa noin 8  000 ulkomaalaista joka vuosi.

Samalla Viro kipuilee voimakkaastikin monikulttuurisuuden ja kansainvälistymisen tuomien muutosten edessä. Ghanalainen kristitty jatko-opiskelija Seth Amofah on kokenut maan kipuilun monikulttuurisuutta vastaan, kuten myös hänen muslimi-ystävänsä.

”Koko Ramadan-paastokauden ajan viime kesänä poliisi vartioi moskeijaa Ülemisten kaupunginosassa”, vapaaehtoisena työskentelevä Amofah kuvailee.

Asunnon löytyminen ghanalaiselle ei ollut myöskään helppoa.

”Opin jo ilmoittamaan sähköpostissa, että olen afrikkalainen. En halunnut enää kokea sitä, että minulle ei vuokrata asuntoa vain siksi, että olen musta”, sanoo Amofah.

Nuorukainen on opiskellut Tallinnassa jo kolme vuotta, ja toimii afrikkalaisten opiskelijoiden yhdistyksen puheenjohtajana. Opiskelupaikkaa etsiessään Amofah teki hintavertailuja Suomen, Ruotsin, Viron ja Saksan välillä. Viro voitti, sillä yksi sen valteista oli ilmainen julkinen liikenne Tallinnassa.

Rasismista huolimatta Amofah viihtyy ja kertoo opettajien olevan huipputasoa. Kaupunkisosiologian opintoihin kuuluva matkustaminen on vienyt hänet ympäri Eurooppaa.

Silti rajalla hän joutuu lähes aina erityistarkastukseen. Viron Ihmisoikeusjärjestön johtaja Kari Käsperin mukaan rajaviranomaisten toiminnassa afrikkalaisia kohtaan on huomattu etnistä profilointia, myös lauttasatamissa.

Samoin kuin Suomessa, Virossa on myös populistinen puolue, joka kritisoi maahanmuuttoa ja kehitysyhteistyötä. Puolueen kunnallisvaalikampanja viestii, että Virosta ei saa tulla monikulttuurista ghettoa.

Mondo-järjestön Helin allekirjoittaa, että äärikansalliset puolueet ovat saaneet valtaa Virossa.

”Kouluihin ei saisi tuoda arvokasvatusta ja suvaitsevaisuusleikkejä. Viron historian valossa ehkä ymmärtää tätä”, Helin pohtii.

Ihmisoikeudet laahaavat edelleen Virossa Suomen jäljessä. Eikä ihmisoikeuksilla ole maassa pitkää historiaa – siitä kertoo jo lähivuosiin asti jatkunut ihmissalakauppa.

Jopa Afrikka-ryhmän aktiivi Mart Nuttia kritisoidaan siitä, että vaikka hän on profiloitunut ihmisoikeuksien puolustajana, on hän julkisesti esiintynyt sukupuolivähemmistöjen oikeuksia vastaan.

Helsingin Sanomissa oli viime vuonna useita toimittaja Kaja Kunnaan juttuja Viron säilöönottoyksikön tilanteesta. Asia on edelleen kuuma peruna.

Tallinnan lähellä sijaitsevaan Harkuun on sijoitettu laittomasti maahan tulleita henkilöitä, joiden viisumeita on väitetty väärennetyiksi tai jotka eivät ole heti rajalla osanneet hakea turvapaikkaa. Monet turvapaikkaa hakevista ovat jääneet Viron rajaviranomaisten haaviin matkalla kohti Suomea tai Ruotsia. Koska heillä ei ole ollut yhteistä kieltä rajaviranomaisten kanssa, on tulkkia jouduttu odottamaan joskus seuraavaan päivään. Sitten viranomaiset ovat väittäneet, että turvapaikkaa ei ole haettu heti maahan tullessa.

Harkussa ulkomaalaisia voidaan säilöä laillisesti jopa kolmen vuoden ajan. Yhden afrikkalaistaustaisen säilöönotto jatkui lähes maksimipituuden vankilanomaisissa olosuhteissa.

”Jos meillä ei ole diplomaattisia suhteita maahan, josta säilöön otettu ulkomaalainen tulee tai maa ei halua henkilöä vastaanottaa, palauttaminen ei ole mahdollista”, sanoo Kari Käsper Viron Ihmisoikeuskeskuksesta.

Tilanne ei ole kestävä ihmisoikeuksien kannalta.

”Säilöönottoa käytetään liikaa, erityisesti, kun on kyse lapsista”, Käsper toteaa.

”Kyläläiset eivät pidä siitä, että 300 asukkaan kylään tulee liian paljon erilaisia ihmisiä.”

Maan kaksi muuta vastaanottokeskusta, Vao ja Vägevä, sijaitsevat noin puolentoista tunnin ajomatkan päästä itään, keskellä maaseutua. Syyskuussa siellä oli 39 turvapaikanhakijaa, joista yhdeksällä oli pakolaisstatus. He edustavat 11 kansallisuutta.

Vaon kylässä keskuksella on viisi asuntoa, joiden vuokrahinta vapailla markkinoilla on 25 euroa kuussa. Pienet kerrostalot ovat entisen kolhoosin asuinrakennuksia. Takapihalla on turvapaikanhakijoiden kotipuutarha.

Paljon muuta lähistöllä ei ole. Muutaman kerran päivässä ohi kulkee linja-auto, joka vie kuuden kilometrin päähän isompaan kylään. Myös koulu on siellä.

Keskuksen päällikkö Jana Seleneva kertoo, että Vao voi asuttaa 70 ihmistä.

”Sanomme kyläläisille, ettemme ota enempää. Kyläläiset eivät pidä, että 300 asukkaan kylään tulee liian paljon erilaisia ihmisiä”, Seleneva sanoo.

Näissä tiloissa on oltu vuodesta 2014. Edellinen keskus lähellä Venäjän rajaa oli niin kaukana, että sen ohi kulki linja-auto vain 2–3 kertaa viikossa. Keskellä metsää asuminen oli monista turvapaikanhakijoista pelottavaa. Nyt on kilometrin päässä juna-asema, josta pääsee Tallinnaan viidellä eurolla, ja matka kestää vain tunnin.

Viro on allekirjoittanut kansainvälisen pakolaissopimuksen vuonna 1997. Viime vuoteen mennessä vain 899 ihmistä on hakenut kansainvälistä suojelua. 314 ihmiselle on annettu turvapaikka. Tämän vuoden elokuun alkuun mennessä Viro on vastaanottanut 58 uutta turvapaikkahakemusta. Luvut ovat Euroopan tasolla hyvin alhaisia. Eniten turvapaikanhakijoita on Syyriasta ja Ukrainasta.

Vaon vastaanottokeskuksessa turvapaikanhakijat pysyttelevät omissa oloissaan. Kahden viikon aikana paikalla on käynyt jo kolme muuta toimittajaa. Ja kaikki toimittajat eivät kirjoita juttuja, jotka olisivat hakijoille myönteisiä.

”Vuonna 2015 turvapaikanhakijat olivat kuuma aihe. Kiinnostavaa on se, että Viroon tuli pienin määrä hakijoita koko EU:n alueella”, kertoo Eero Janson Viron Pakolaisavusta.

Viro on luvannut ottaa kiintiöpakolaisia Kreikasta, mutta sitä ei ole tapahtunut. Muita kiintiöpakolaisia maa on ottanut tähän mennessä vastaan 161 kappaletta. Jansonin mukaan heistä suurin osa on syyrialaisperheitä.

”Sisäministeriöllä on hyvin konservatiivinen pakolaispolitiikka. Viro on pitänyt standardit minimissä, se on ollut jopa virallinen politiikka. Siksi turvapaikanhakijat häipyvät maasta”, Janson sanoo.

Virolla on pian edessä 100-vuotisjuhlat ensimmäisestä itsenäistymisestään. Se on nykyisin aktiivinen osa Euroopan unionia, instituutiota, joka tietyllä tavalla päätti Viron oman kehitysmaataipaleen, muovasi maata autettavasta auttajaksi.

Samalla Viro pesee käsiään EU:n yhteisestä pakolaispolitiikasta ja vetää omaperäistä linjaa kehityspolitiikassaan. Auttajan rooli ei ole yhtä selvä kuin autettavan.

Mutta selvää sen sijaan on, että maailma on saapunut pysyvästi Viroon. Samaan aikaan Viron rooli maailmalla odottaa vielä selkiyttämistä.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!