Huonot käytöstavat ja tiibetiläisten täydellinen rauhanomaisuus ovat Kiinaan liitettyjä myyttejä, joihin länsimaalainen usein törmää. Mutta ovatko ne valheita, puolitotuuksia vai jotain siltä väliltä? 

Tätä selvittää toimittaja Mari Manninen kirjassaan Kiinalainen juttu – 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Kirjan myötä Manninen palaa tutun aiheen ja kontekstin äärelle, sillä hän asui Pekingissä vuosina 2013-2016. 

Mannisen aikaisempi Kiina-teos Yhden lapsen kansa voitti Tieto-Finlandia -palkinnon 2016. Nimensä mukaisesti se käsitteli Kiinan yhden lapsen politiikkaa, mikä näyttäytyy huomattavasti monisyisempänä kuin mitä täältä käsin olemme tottuneet ajattelemaan.  

Nyt Manninen käy käsiksi koko joukkoon muita Kiinaa koskevia myyttejä. Kirjailijan mukaan syy myyttien runsauteen on osittain maantieteellisessä ja kulttuurisessa etäisyydessä.   

”Suomalaiset eivät ole tutustuneet populaarikulttuurin välityksellä Kiinaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvaltoihin, josta tunnistetaan vaikkapa eroavaisuudet newyorkilaisen hipsterin ja texasilaisen cowboyn välillä”, Manninen sanoo. 

Mutta tietämättömyys ei ole pekästään suomalaisten helmasynti, Manninen muistuttaa.

Huonot käytöstavat tuntemattomia kohtaan  

Kiina-myytit johtuvat Mannisen mukaan myös maan nopeasta kehityksestä. Se, mitä opetettiin koulussa kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ei pidä enää paikkaansa. Esimerkiksi tiibetiläisten kohtelu ei ole ihan niin mustavalkoinen asia kuin mitä länsimaissa usein ajatellaan. Kiina kyllä sortaa tiibetiläisiä monin julmin tavoin, mutta tiibetiläiset ovat myös hyötynee Kiinasta.

Kiinassa alaisten luontainen lojaalius ei kohdistu firmaan, vaan sukulaisiin ja ystäviin.

Esimerkiksi Yunnanin maakunnan kulttuurisesti tiibetiläisalueisiin kuuluvassa osassa paikalliset ovat hyötyneet matkailusta ja Kiinan tuomista hyvinvointipalveluista. Mannisen siteeraaman tutkija Sonja Laukkasen mukaan paljon on kiinni siitä, miten hyvin tiibetiläiset ovat päässeet mukaan uusiin elinkeinoihin.

Mitä taas tulee kiinalaisten huonoihin käytöstapoihin, kyseessä lienee sekä myytti että puolitotuus. Kiinalaiset saattavat julkisilla paikoilla etuilla jonoissa tai kohdata asiakkaansa suu mutrussa, mutta omiensa parissa he ovat kunnioittavia ja vieraanvaraisia. 

Tämä siis tarkoittaa, että kun kiinalaiset kestitsevät vierasta – olipa kyseessä sitten suomalainen tai paikallinen – häntä kohdellaan puolijumalana, jonka jokainen toive täytetään. Samaan aikaan Mannisen haastattelemat suomalaiset liikemiehet harmittelevat, että Kiinassa alaisten luontainen lojaalius ei kohdistu firmaan, vaan sukulaisiin ja ystäviin.

Verkostoihin, eli kiinaksi guanxiin, tukeudutaan nykyisin etenkin maaseudulla, kun taas kaupungeissa kaikki asiat eivät enää järjesty verkostojen kautta. 

Se Kiinan muurin pätkä, jota turistit ihailevat, on vain satoja vuosia vanha.

Kommunistinen puolue hyödyntää näennäishistoriaa 

Kiinan kommunistinen puolue käyttää myös niin sanottua näennäishistoriaa valta-asemansa pönkittämiseksi. Mannisen mukaan hallitus paisuttelee esimerkiksi Kiinan muurin ja kansakunnan ikää niin kiinalaisille kuin länsimaalaisille.  Kiinan muuriksi kutsutuissa muurinpätkissä on kyllä tuhansia vuosia vanhoja osia, mutta meidän mielikuviemme ikivanhaa yhtenäistä muurirakennelmaa tuskin on ollut.

Se Kiinan muurin pätkä, jota turistit ihailevat, on vain satoja vuosia vanha, eikä sitä käytetty Kiinan puolustamiseen kuin sadan vuoden ajan.

Toinen esimerkki historian väärinkäytöstä propagandan välineenä on se, että Kiinan kommunistinen puolue väittää nimenomaan kommunistien peitonneen japanilaiset toisessa maailmansodassa. Oikeasti kommunistien kanssa kilpailleella Kuomingtanilla oli merkittävä rooli japanilaisten lyömisessä, samoin Yhdysvalloilla.

Kiinassa muistetaan usein japanilaisten brutaaliutta sota-aikoina.

”Propagandallaan Kiina haluaa kertoa tarinaa kommunistisesta puolueesta, joka nosti Kiinan länsivaltojen ja Japanin nöyryytyksestä kohti suuruuden ja arvostuksen aikaa”, Manninen summaa.

Kiinassa muistetaan usein japanilaisten brutaaliutta sota-aikoina. Se on kommunistiselle puolueelle kuitenkin kaksiteräinen miekka, Manninen sanoo.

Kansalaisten Japani-vihamielisyys ei aina pysy hallinnassa, ja maiden suhteiden kärjistymisten aikoina kansalaiset saattavat esimerkiksi hajottaa japanilaisten autoja.

Suurvalta, joka on hivuttautunut myös Suomeen 

Viime vuosien aikana Kiinasta on uutisoitu globaalina suurvaltana. Myös Suomen ja Kiinan välinen yhteistyö on syventynyt. Ähtärin eläinpuistossa ihastusta ovat herättäneet pandakarhut Lumi ja Pyry. Kouvolasta taas on avattu suora junayhteys Kiinan Xi’anin kaupunkiin. Lisäksi Kiina on osoittanut kiinnostusta Lappiin suunniteltua Jäämeren ratahanketta kohtaan. Asetelma herättääkin kysymyksen: pitäisikö Kiinan vaikutusvallasta olla huolestunut?

Suomalaisliikemiehet ovat vaatineet toimittajia kirjoittamaan Kiinasta mukavammin ja bisnestä palvellen.

”Ei pidä turhaan maalata uhkakuvia, mutta suomettumisen vaaraa on olemassa. Kiinalla ei ole Suomessa liikaa vaikutusvaltaa kansallisella tasolla, mutta pienemmissä maakunnissa heidän vipuvartensa on jo vahvempi”, Manninen sanoo.

Suomettumisen vaaroista Manninen kertoo kirjassaan esimerkkejä: Kiinaan perehtyneet suomalaistutkijat eivät ole aina suostuneet haastatteluihin aroista aiheista pelätessään Kiinan kostoa. Suomalaisliikemiehet ovat vaatineet toimittajia kirjoittamaan Kiinasta mukavammin ja bisnestä palvellen.

Manninen näkee suomalaisten viime aikojen toimissa myös hyvää selkärankaisuutta: vastikään Suomen Pekingin-suurlähettiläs oli mukana allekirjoittamassa kirjettä, jossa puututtiin Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin Xinjiangin maakunnassa. 

Mari Manninen: Kiinalainen juttu – 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena 2018.