Konevitsan luostarisaari Laatokalla kuuluu alueisiin, jotka Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle Talvisodan jälkeen. Neuvostoliiton vuosina saari oli sotilasalue ja luostari pääsi pahasti ränsistymään. 1990-luvun alussa luostari siirtyi Venäjän ortodoksikirkon haltuun ja sitä on vähitellen kunnostettu, osin myös suomalaisten talkoolaisten voimin. Konevitsassa on kuitenkin vielä sopivasti rähjäisyyttä – onneksi, sillä paikan kiehtovuudesta katoaisi iso osa, jos se siistittäisiin aivan tiptop-kuntoon.

Yksi hämmentävin näky on luostarin sisäpihalla seisova sivuvaunullinen Ural-moottoripyörä. Sen sininen maalipinta hohtaa kilpaa kirkon kupolien kanssa, ja matkamittarin mukaan pyörällä on ajettu vain pari tuhatta kilometriä. No, pienellä saarella ei pitkää matkaa tietysti voi taittaa.

Ural tuntuu olevan esillä kuin koristeena, ikään kuin kukaan ei rohkenisi ajaa sillä. Kunnes eräänä päivänä näemme nuoren noviisin ajavan pyörällä alhaalta laivarannasta kohti luostaria. Nuorukainen pysähtyy kohdallemme ja alkaa yhtäkkiä viittoa minulle, että nousisin sivuvaunun kyytiin. Eihän moisesta tarjouksesta voi kieltäytyä.

Kuvittelen kaverin ajavan vain kierroksen luostarikehän ympäri, mutta vielä mitä: hän suuntaa saarta halkoville kuoppaisille metsäteille, ilmeisenä tarkoituksenaan kokeilla, paljonko koneesta saa irti. Minä pidän tiukasti kiinni ja pohdin, olisiko nyt sopiva hetki ryhtyä harrastamaan rukoilua.

Parinkymmenen minuutin rämäpäisen ajelun jälkeen suuntaamme takaisin luostarialueelle päin. Lähestymme T-risteystä, jossa pitäisi kääntyä joko oikeaan tai vasempaan. Tämä edellyttäisi kuitenkin tilannenopeuden hallintaa, mikä taas ei ole kuskini ydinosaamisaluetta, ja niinpä jatkamme suoraan korkeaan heinikkoon. Ural pysähtyy lopulta hetkeä ennen kuin törmäisimme luostarin hautausmaan muuriin.

”I love motocross”, kuskini toteaa minulle jälkeenpäin. Kiitos, tämä tuli kyllä selväksi.