Tikkurilan ortodoksikirkon vessassa Katja Lösönen on vaihtanut pyynnöstäni kuvausta varten ylleen feresin, karjalaisen ortodoksinaisen kansanpuvun. Hän nappaa sivupöydältä mukaansa kourallisen tuohuksia ja kävelee kohti kirkkosalin keskelle aseteltua ikonia.

Ikonin alla roikkuu karjalainen perinnetekstiili käspaikka, johon on kirjottu käsitöistä tutut kukkilintu ja elämänpuu.

”Siinä ne ovat, sulassa sovussa, ikoni ja ortodoksisuuteen sulautunut esikristillinen kerros”, Lösönen toteaa.

Tähän lausahdukseen kiteytyy oikeastaan Lösösen suhde ortodoksisuuteen ja karjalaisuuteen.

”Esikristillisyys ja kristillisyys ovat olemassa yhtä aikaa pitkällä janalla, limittäisinä elementteinä. Rakastan ortodoksikarjalaisuuden runsautta ja ajallista kerroksellisuutta.”

Ennen kuin mennään yhtään syvemmälle, väännetäänpä vähän rautalankaa.

Suomeen evakuoitui talvisodan aikana nykyisen rajan takaa 400 000 karjalaista. Heistä noin 40 000 tuli alueilta, joilla pääuskonto oli ortodoksisuus. Ortodoksialueilla puhuttiin karjalan kieltä ja suomea.

Evakossa eri kylien ihmiset asutettiin eri puolille Suomea.

Lösösen suistamolainen suku sijoitettiin Ylä-Savoon Lapinlahdelle yhdessä muiden suistamolaisten kanssa. Osa heistä oli karjalankielisiä, kuten Lösösen isänpuoleinen suku. Lapinlahtelaisen äidin suku puolestaan on körttejä.

Haastattelua edeltävänä viikonloppua Lösönen on hillunut rajakarjalaisten kanssa Tallinnan risteilyllä. Suistamolaisia laulujuhlia vietettiin viimeisen kerran rajan takana vuonna 2019. Nyt päätettiin kokeilla, miten rajan tälle puolelle siirtyneet laulujuhlat toimisivat risteilynä.

”Pohjoiskarjalaiset miehet tunnistivat meidät karjalaisnaiset laivalla. Valtimosta ja Liperistä ja siitä vielä idempää kotoisin olevat tietävät automaattisesti, keitä me olemme. Feresi on heille tuttu vaate.”

Lösönen (s. 1979) ei lapsena tiennyt, että ortodoksit kuuluivat vähemmistöön.

”Lähipiirissäni lähes kaikki olivat ortodokseja. Ortodoksikarjalainen yhteisö ja isän puolen suku oli laaja. Luokanopettajana oli ortodoksipappi, ja kaikki lempiopettajani ja parhaat kaverini ortodokseja.”

Lösöselle karjalaisuus on eteenpäin vievä voima, joka on ollut hänessä aina. Sitä on myös ruokittu hänen ympärillään. Sitä hän on itsekin ruokkinut, ammentanut, kehittänyt.

Feresejä hän on ommellut itselleen kymmeniä, mutta kansallispuvut eivät ole hänen juttunsa. Kansallispukuja sitovat säännöt, kun taas feresit voivat olla millaisia tahansa.

Ja Lösönen ei pidä säännöistä, kun kyse on kulttuuriperinnöstä.

”Intoilu jatkuu. Nyt sen muoto on vain muuttumassa, kun roolini yhteisössä on siirtyä vastuunkantajaksi.”

Tämä ei tule olemaan vaikeaa, sillä vastuuta hän on kantanut jo pitkään. Viestintäalan yritystä pyörittävä Lösönen on erikoistunut järjestöviestintään. Hän toimii Suistamon perinneseuran hallituksessa ja on Suistamon nuorisoseura Väinämöisen Viikatteen puheenjohtaja.

Parhaillaan hän tekee väitöskirjaa kansalaisyhteiskunnan informaatioresilienssistä eli aatteellisten vapaaehtoisjärjestöjen kyvystä tunnistaa informaatiovaikuttamista ja vastata siihen.

Tämän lisäksi hän tietenkin viettää paljon aikaa karjalaisten kanssa haastellen. Meneillään on dokumentaatiohanke nimeltä Ristikanza, jossa Lösönen tallentaa Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon ortodoksikarjalaista kulttuuriperintöä yhteisön sisältä käsin.

Viime vuosina karjalaisuus on elänyt revanssia ja samalla myös Suomen läheisimmän sukukielen
karjalan kieleen liittyvä kielenelvytystyö ja kieliaktivismi ovat nostaneet päätään. Lösönen on aktiivisesti mukana kielityössä.

Lösönen on huolissaan karjalan kielen elvytykseen liittyvästä ääriaktivismista, jonka hän näkee vahingollisena ja karjalaisuutta tuhoavana.

Ääriaktivismilla hän tarkoittaa toimintaa, jossa karjalaisuus ei ole sidottu karjalaisyhteisön ajatuksiin, suomenkarjalaisten historiaan tai ortodoksikarjalaiseen kultuuriperintöön vaan pelkästään karjalan kieleen.

Siihen kuuluu myös vastakkainasettelu karjalaisuuden ja suomalaisuuden välillä.

”Rajakarjalaisuutta ei voi ajatella vain kielen kautta. Rajakarjalaisuus on aina ollut monikielistä ja monikulttuurista.”

Yhdenmukaista etnistä suomalaisuutta ei tarkkaan ottaen ole olemassakaan.

Ongelmia syntyy, kun suomenkarjalaisuutta tulkitaan myös venäjänkarjalaisuudesta käsin, Lösönen sanoo. Venäjään aina kuuluneen Itä-Karjalan historia menee ihan omia latujaan.

”Meillä on yli sata vuotta historiaa, joka erottaa meidät täysin. Venäjänkarjalaisethan elivät kommunismin keskellä, jolloin heidän suhteensa ortodoksiseen uskoon katkaistiin. Neuvostoliitossa ortodoksisuus pyrittiin tuhoamaan ja karjalaisten tsasounat ja kirkot poltettiin.”

Suomessa ortodoksikarjalaisuus ja karjalan kieli säilyivät oman vähemmistökirkon eli Suomen ortodoksisen kirkon piirissä. Venäjän propagandaa toistavat ryhmät suosivat niin ikään ajatusta karjalaisten etnisestä erityisyydestä, Lösönen huomauttaa.

”He pitävät yllä myyttiä, joka ei ole totta. Suomenkarjalaisille suomalaisuus tarkoittaa kansalaisuutta. Yhdenmukaista etnistä suomalaisuutta ei tarkkaan ottaen ole olemassakaan.”

Lösönen sanoo, että Suomen ja Karjalan historiassa kyse on aina Suomen ja Venäjän välisistä suhteista.

”Itsenäistymisen jälkeen tavoite oli pitää kansakunta yhtenäisenä. Siinä vähemmistökielet ja -uskonnot jäivät enemmistön jalkoihin. Karjalan kieli on ollut aina väliinputoaja, jonka arvoa itsenäisenä kielenä ei ole ymmärretty.”

Ymmärtämättömyys historiasta näkyy Lösösen mielestä myös siinä, että ääriaktivistit näkevät karjalaiset yksinomaan uhreina ja kertovat karjalaisista tarinaa, jossa karjalaisten oma toimijuus hävitetään.

”He sivuuttavat täysin sen, että suomenkarjalaiset ovat olleet aktiivisesti rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa ja vaikuttaneet omaan kohtaloonsa.”

Lösönen sanoo eläneensä ortodoksikarjalaisessa yhteisössä, jossa on ollut mukana kotinsa, maansa ja perheensä menettäneitä ja syrjintää kokeneita evakoita. Hän itse on saanut elää elämää, jossa karjalaisuus on ollut ainoastaan positiivinen asia.

”Toisin kuin monet vanhempien sukupolvien karjalaisista, minä en ole uhri, ja sellaiseksi tekeytyminen olisi edellisten sukupolvien kokemien todellisten kärsimysten ja syrjinnän halveksumista.”

Media on ollut kielikysymyksen käsittelyssä yksipuolinen, Lösönen sanoo. Hänestä ääriaktivistien väitteet ovat menneet monessa mediassa kyseenalaistamatta läpi.

”Valitettavasti osa ääriaktivistien väitteistä vain toistaa Venäjän disinformaatiota.”

Oikeisto haluaa suoltaa, mitä haluaa, ja liberaalit haluavat määrittää, kuka saa sanoa
ja kuka ei.

Lösönen sanoo vierastavansa kaikenlaista rajoittamista ja totalitarismia. Hän huomauttaa, että sananvapaudesta käydään nyt kovaa vääntöä niin äärioikeiston kuin niin sanottujen ääriliberaalienkin leireissä.

Oikeisto haluaa suoltaa, mitä haluaa, ja liberaalit haluavat määrittää, kuka saa sanoa
ja kuka ei. Hänestä näyttää siltä, ettei kumpaakaan ryhmää kiinnosta moniäänisyyteen perustuva demokratia tai sananvapaus vaan niiden alistaminen oman agendan ajamiseen.

”Jos olisin trollitehtaan johtaja, totta kai lietsoisin vihaa ja loisin mielikuvia, että jossakin on olemassa pahuus, joka yrittää vaientaa ja kontrolloida. Tämä jos mikä vie ihmisiltä toivon, kulttuurilta hapen ja johtaa polarisoitumiseen – mikä on juuri trollaajien agendalla.

Karjalaisilta kysytään usein heidän suhteestaan Venäjään. Erityisesti kysymys nousi eteen uudelleen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nykyisin Vaasassa perheensä kanssa asuvalle Lösöselle venäläinen kulttuuri on tuttua.

”Olen pragmaattinen. En ajattele venäläistä kulttuuria tai venäläisiä suhteessa vallitsevaan politiikkaan. Venäjän kanssa ei voi kuitenkaan olla sinisilmäinen.”

Olen kasvanut rajaseudulla, jossa on rajaseudun mentaliteetti.

Vuosien ajan Lösönen teki retkiä rajan taakse ja mukana tapahtumissa oli aina paikallisia – enimmäkseen alueelle Ukrainasta ja Valko-Venäjältä sotien jälkeen siirrettyjä ihmisiä.

Oman itäisyytensä Lösönen tunnistaa siinä, ettei hänelle ole ominaista hakeutua sääntöjen piiriin.

”Olen kasvanut rajaseudulla, jossa on rajaseudun mentaliteetti. Se on hyvin erilainen kuin sääntökeskeinen Länsi-Suomi. Itäisyys on kerroksellisempaa, ei niin lukittua.”

Se, mikä on karjalaisuutta ollut aina, on sitä yhä: jatkuva muutos, vieraanvaraisuus ja sallivuus. Lösönen sanoo erään aktivistin todenneen hänelle, että häntä loukkaa, kun karjalaisista puhutaan aina iloisina.

”Iloisuus on ollut kuitenkin evakko-sukupolven selviytymiskeino. Sille on olemassa psykologinen syy.”

Totta kai sotien jälkeen karjalaisia syrjittiin ja ryssiteltiin, Lösönen muistuttaa. Mutta täytyy ymmärtää silloista yhteiskuntaa, hän tähdentää.

”Vaikkapa Ylä-Savossa oli menetetty valtavasti nuoria miehiä ennen karjalaisten tuloa. Ajattele pienessä mökissä elävää naista, jolta on mies kuollut ja joka yrittää nyt sinnitellä yksin lasten kanssa. Samaan aikaan kylälle saapuu eri kieltä puhuvia ja eri uskontoa tunnustavia karjalaisia, joille pitää luovuttaa omaa maata ja antaa tukea, vaikka hädin tuskin itsekään selviää. Myös vastaanottava puoli on joutunut sopeutumaan.”

Lösönen iloitsee, että tämä haastattelu ilmestyy Maailman Kuvalehden 40-vuotisjuhlanumerossa. Siksi kysyn häneltä, mitä karjalaisuudessa on sellaista, mitä juuri nyt on syytä juhlia.

”Ehdottomasti voimme skoolata rajattomuudelle, kerroksellisuudelle, kansainvälisyydelle ja moniäänisyydelle.”

Lösönen peräänkuuluttaa myös kulttuurianarkiaa.

”Emme tarvitse yhtään enempää kulttuurisensitiivisyyttä vaan kulttuurirohkeutta. Kykyä tulkita, yhdistellä ja uudistaa perinteitä ennakkoluulottomasti”, hän haastaa.

”Ja sitten lisäisin vielä suvaitsevuuden: sellaisen ajatuksen, että annetaan ihmisten olla sellaisia kuin he ovat. Se on syvästi karjalaista.”